RUK 120 – Hamina 11.12.1965 – 25.3.1966

RUK 120-kurssilaisia Murmanskissa ja Petsamossa 10.-13.9.2011

Kymmenkunta RUK 120- kurssilaista täydensi Suomen Urheilujohtajaveteraanit SUVE ry:n ryhmää retkellä Murmanskiin ja Petsamoon 10-13.9.2011. Matka alkoi Rovaniemeltä lauantaiaamuna 10.9. VL-Matkojen toimiessa matkanjärjestäjänä. Matkanjohtajana ja oppaana oli FM Juhani Vakkuri.

Matkan tavoitteena oli tutustua sotahistoriallisessa mielessä talvisodan torjuntataisteluihin Sallan suunnalla ja ennen kaikkea jatkosodan taisteluihin pohjoisella rintamalla. Myös maisemalliset näkymät ja Murmanskin alueen kaivostoimintaan liittyneet asiat olivat ennakkoon mielenkiinnon kohteena.

Parikymmentä kilometriä Kemijärveltä sijaitsevassa Joutsijärven kylässä tutustumme taistelupaikkoihin, joissa talvisodassa Neuvostoliiton 122. D pysäytettiin. Siitä vähän matkaa itään päin katsoimme Vuosamonselän vastahyökkäyksen maastoa. Neuvostojoukot perääntyivät vuoden vaihteen jälkeen Märkäjärvelle, joka nykyisin on Salla-nimellä kunnan kirkonkylä ja rauhan tullessa rintamalinjat olivat siellä.

Tutustuimme myös helmikuun lopulla 1940 rintamavastuun ottaneiden ruotsalaisten melko hyvin säilyneisiin asemiin ja muistomerkkeihin Paikanselässä, jossa kaatui ruotsalainen pataljoonan komentaja Dyrssen.

Kelloselässä ylitimme rajan noin tunnin kestäneiden muodollisuuksien jälkeen. Venäjän puolelle saavuttuamme seurasimme saksalaisten 36. AK:n hyökkäyksen etenemistä itään kesällä v. 1941. Samoin saimme selvityksen suomalaisten 6. D:n hyökkäyksestä elokuussa 1941 Kairalan-Alakurtin tielle saksalaisten avuksi.
Kun näki maastot, jossa saksalaiset joukot yrittivät lyödä neuvostoliittolaiset puolustajat ja kun kuulimme, että joukkojen vahvuudet olivat suhteellisen tasapäiset, alkoi ymmärtää, miksi saksalaiset eivät päässeet katkaisemaan Murmanskin rataa tältä suunnalta. Tiet olivat vähäiset ja huollon toimittaminen vaikeaa. Neuvostoliitto oli tosin välirauhan aikana rakentanut rautatien aina Kelloselkään saakka, jonne suomalaiset olivat rakentaneet rauhansopimuksen mukaisesti rautatien Kemijärveltä. Saksalaisilla ei ollut varusteita eikä koulutusta metsäisessä erämaassa käytävään sotaan. Suomalaisten avulla saksalaiset pääsivät Alakurtin itäpuolelle Vermaanjoelle, johon taistelut jähmettyivät asemasodaksi syksyllä 1941. Tien varrella on lukuisia neuvostoliittolaisten sotamuistomerkkejä.

Pistäydyimme tieltä Alakurtissa katsomassa miltä näyttää tämä varuskunta, johon Itä-Saksasta siirrettiin aikanaan helikopteridivisioona. Huonokuntoiselta näytti ja niin kuulemma ovat myös helikopterit.

Pysähdyimme ottamaan valokuvia Suomen vanhalle rajalle, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Alakurtista ja noin 80-90 kilometriä nykyiseltä rajalta itään. Rajalinja on kohtuullisesti vielä erotettavissa.
Illaksi saavuimme Kantalahteen, jossa illastimme ja yövyimme vaatimattomassa hotelli Poljarnyi Zorissa.

Sunnuntaina ajoimme erittäin hyväkuntoista tietä Murmanskiin ruskaisten maisemien levittäytyessä ympärillämme. Matkan varrella näimme laajan Imandra järven, atomivoimalan Poljarnyi Zorissa ja Monchegorskin kaivoskaupungin. Monchegorskissa on Noriskil Nickelin suuret nikkelisulatot, joiden saasteet ovat aiheuttaneet laajat ympäristötuhot. Kurssilaisemme Pekka Hynynen, joka oli Outokumpu Oyj:ssä työskennelleenä, käynyt useasti alueella samoin kuin Petsamon alueen kaivoskaupungeissa, antoi retkeläisille hyvän oppitunnin nikkelikaivostoiminnasta ja sen aiheuttamista ympäristötuhoista. Luoteisen Venäjän nikkelikaivokset tuottavat neljänneksen maailman nikkelistä.

Murmansk on Kuolan vuonon perukoiden tuntureiden rinteille rakennettu kaupunki, jonka asukasluku on pudonnut viimeisten vuosien aikana lähes puolesta miljoonasta viidenneksen. Rakennuskanta muodostuu lähes yksinomaan korkeista, malli ?neuvostoliitto? kerrostaloista.

Hotellimme Park Inn oli hyvätasoinen ja sijaitsi keskustassa. Aamiainen oli jopa erinomainen.

Sotasatamaan emme päässeet sen ollessa kielletty kaupunki. Kauppasatama näytti toimivan hyvin. Siellä oli lukuisia kauppa-aluksia.

Seuraavana aamuna suuntasimme matkan kohti Petsamoa. Matkalla ennen kaivoskaupunkeja ei ole asutusta. Maisemat olivat täälläkin syksyisen upeita. Vakkurin opastuksella tutustuimme saksalaisten Vuor.AK:n hyökkäykseen kohti Murmanskia kesällä 1941. Hyökkäys pysähtyi jo heinäkuussa Litsajoelle, jota pitemmälle saksalaiset eivät päässeet vaan rintama vakiintui 50 km:n päähän Murmanskista. Kävimme katsomassa Titovkassa erittäin laajaa ja mahtipontista muistomerkkiä, jonka yhteydessä oli myös neuvostoliittolaisten sotilaiden hautausmaa.

Pysähdyimme entiselle Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, josta ei maastossa näkynyt merkkejä, mutta Vakkurin ansiokkaan tutkimuksen perusteella saatoimme entiselle rajalinjalle pystyttää uuden kivisen rajamerkin.

Petsamon alueella tutustuimme Zapoljarnyin ja Nikelin kaivoskaupunkeihin. Zapoljarnyissä oli sulaton aiheuttama, sankka kitkerä savu. Saatoimme uskoa, että erityisesti miesten kuolleisuus oli alueella suuri, jota kuvasti myös tien varren laajat hautausmaat. Täällä kuten Nikelissä ympäristö oli isolta alueelta täysin kuollut.

Petsamon entisessä kuntakeskuksessa Parkinassa ei ole yhtään alkuperäistä rakennusta jäljellä. Kylässä on varuskunta samoin kahdessa muussa lähistön kylässä. Parkinan kylässä on kunnostettu saksalaisten hautausmaa, jossa on 12000 kaatuneelle saksalaiselle omistettu muistomerkki. Vieressä on neuvostoliittolaisten sotilaiden muistomerkki.

Kun olimme kolme kertaa näyttäneet Venäjän puolella rajavyöhykkeellä passimme, pääsimme rajan yli Norjaan, jossa asutus alkaa heti rajalta. Teimme myös pienen kiertoajelun Kirkkoniemessä ennen kuin lähdimme kohti rajaa ja Suomen puolelle Näätämössä ilman mitään rajamuodollisuuksia.

Saariselällä nukutun yön jälkeen ajaessamme kohti Rovaniemeä sateisessa säässä tutustuimme Tankavaarassa saksalaisten rakentamiin taisteluasemiin ja siellä Lapin sodassa käytyyn taisteluun.

Mielenkiintoinen oli myös Sodankylän 1600-luvulta olevaan vanhaan kirkkoon tutustuminen tosin vain ulkoapäin samoin kuin Porttipahdan altaaseen tutustuminen.

Loppupäätelmänä voin todeta, että retkemme oli hyvä lisä kurssimme aikaisempiin sotahistoriallisiin retkiin Kannaksella, Aunuksessa ja Virossa. Ensi kesän tuleva retki Vienan Karjalaan täydentää sarjan. Silloin on koko itärintama kuljettu keskeisten taistelujen osalta.

Retken huolto oli järjestetty niin, että aamiaisen ja illallisen lisäksi päivän aikana autonkuljettajamme Markku keitti 3-4 kertaa kahvit, jotka nautittiin voileipien ja pullan kera, pari kertaa tarjottiin myös konjakit. Kun en yleensä juo kahvia vaan teetä niin, minulle tuli kahvin juonnissa usean vuoden kiintiö täyteen. Rehellisesti täytyy todeta, ettei muuta ravintoa päivän mittaan kaivannutkaan.

Espoossa 19.9.2011

Olli Puntila

Matka Itä-Viroon 17.-18.5.2011

Kurssimme matkan keskeisin tavoite oli selvittää Narvan-Sinimäkien taistelun merkitys keväällä ja kesällä 1944 Suomen selviämiselle jatkosodassa kunnialliseen lopputulokseen.

Matka toteutettiin Vihdin Liikenne Oy VL-Matkojen toimiessa matkajärjestäjänä. Asiantuntijaoppaina olivat kenrl Pentti Lehtimäki ja historioitsija Göran Lindgren. Matkalle osallistui 62 kurssilaista, 1 kurssilaisen poika ja yksi RT 120-kurssilainen eli yhteensä 64 henkilöä.

Matka alkoi M/S Viking XPRS:llä, jossa pidettiin aluksi RUK 120-kussin perinneyhdistyksen ensimmäinen vuosikokous. Vuosikokouksesta toisaalla enemmän..

Vuosikokouksen jälkeen Göran Lindgren selvitti taustaa Narvan-Sinimäkien taistelulle II maailmansodan itärintaman kevään 1944 tilanteen pohjalta. Karttapiirroksin hän esitti puna-armeijan hyökkäyssuunnat niin Itä-Virossa kuin Kannaksella samoin kuin puna-armeijan hyökkäysten torjunnan Narvan alueella huhti-toukokuussa 1944, jonka jälkeen hyökkäysten tultua torjutuiksi puna-armeija siirsi hyökkäyksensä painopisteen Kannakselle kesäkuussa 1944. Kun sitten Suomen joukot pysäyttivät puna-armeijan heinäkuun alussa Tali-Ihantalan suurissa taisteluissa, puna-armeija siirsi joukkojansa takaisin Baltian rintamalle ja erityisesti Narvan alueelle. Täällä saksalais-virolaiset joukot pystyivät torjumaan vihollisen aina syyskuulle 1944 saakka. Suomen ja Neuvostoliiton välirauhan tultua solmituksi saksalaiset vetäytyivät Baltiasta puna-armeijan edetessä etelämpänä ja uhatessa saartaa Virossa olevat joukot.

Tallinnaan saavuttuamme lähdimme kahdella bussilla itää kohti. Söimme lounaan kunnostetussa Vihulan kartanossa ja jatkoimme sieltä matkaa Sillamäen kaupunkiin, joka oli Viron vapautumiseen saakka kielletty, salainen kaupunki, jossa oli ydinaseteknologiaa. Kuten Lehtimäki kertoi, kaupunkia ei ollut kartallakaan. Kaupungissa on tyylikäs stalinisklassinen keskusta hienoine näköaloineen Suomenlahdelle.

Tämän jälkeen ajoimme Sinimäkien taistelun ydinalueelle, jossa ei enää kovin paljoa ole taistelun jälkiä näkyvissä. Suuri muistomerkki muistuttaa kuitenkin ankarista, kuukausia kestäneistä taisteluista, joihin osallistui kaikkiaan 600.000 sotilasta ja joissa kaatui yhteensä 200.000 miestä.

Taistelujen merkitys oli Suomen kannalta samaa luokkaa kuin Kannaksen torjuntavoitto. Mikäli puna-armeija olisi toukokuussa 1944 päässyt Narvan alueella läpi ja miehittänyt Tallinnan, olisi Helsinki ollut erittäin suuren uhan alaisena. Mannerheimin olisi pitänyt siirtää joukkoja etelärannikollemme estämään maihinnousuja. Kauppamerenkulku Itämerellä olisi ollut punalaivaston uhan alaisena jne. Suomen tilanne olisi muodostunut kestämättömäksi.

Kuten Lehtimäki totesi, on hämmästyttävää, ettei Narvan-Sinimäkien taistelujen merkityksestä jatkosotamme lopputuloksen kannalta ole juurikaan kirjoitettu eikä tutkittu. Kävimme myös pikaisesti alueella olevassa Valviran museossa, jossa on Sinimäkien taistelujen aineistoa. Illalla saavuimme Narvaan ja asetuimme yöksi Hotelli Ingeriin.

Keskiviikkoaamuna 18.5. teimme kiertoajelun Narvassa ja sen lähiympäristössä sekä kävimme Narvan linnassa, josta katselimme Schengenin rajan toiselle puolelle Venäjän Ivangorodiin. Kiertoajelun aikana tutustuimme myös vuoden 1700 Narvan taistelun kulkuun ja ihmettelimme Narvan voimalaitoksen suurta patoallasta. Paluumatkalla poikkesimme Jöhvissa Palavankiven kaivosmuseossa. Saatuamme kypärät ja otsalamput päähämme sekä suojatakit päällemme painuimme maan alle. Siellä meille esiteltiin miten rankoissa olosuhteissa käsiporin, hakuin ja hevosten vetämin vaunuin on irrotettu palavaa kiveä ja nostettu maan päälle energian lähteeksi. Saimme myös nähdä uudempaakin, neuvostoaikaista kalustoa ja ajellakin ahtaissa vaunuissa maan alla kulkevaa rataa pitkin. Museokaivoksessa kaivaus on lopetettu 20 vuotta sitten. Toimivia kaivoksia Virossa on edelleen runsaasti, sillä palavalla kivellä tuotetaan sähköenergiasta 75 prosenttia.

Tallinnaan paluumatkalla kuulimme kenrl Lehtimäen selvityksen Viron puolustusvoimien kehittämisestä ja suomalaisten osuudesta siinä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Lehtimäki itse oli eläkkeelle jäätyään projektijohtajana tuossa kehittämistyössä usean vuoden aikana. Viro pystyy nyt saamaan aseisiin lähes 50.000 hyvin koulutettua ja kohtuullisesti aseistettua sotilasta. Virossa on asevelvollisuus, reserviin koulutetaan vajaa 50 prosenttia ikäluokasta. Ravintola Maikrahvissa syödyn myöhäisen lounaan jälkeen olikin jo kiire laivaan ja takaisin kotimaahan. Uskon, että jälleen osanottajat olivat tyytyväisiä matkaan ja sen antamaan sotahistorialliseen sisältöön. Kiitos siitä kuuluu erityisesti hyville, asiantunteville oppaillemme.

Olli Puntila

Kurssimme vuoden ”sotaretki” Aunuksen ja Maaselän taistelupaikoille suoritettiin 18.-21.5.2010 kesäisissä säissä. Karjalan kunnailla lehti puu, käköset kukkuivat ja retkeläiset keinuivat Karjalan kuoppaisilla teillä kahdessa ilmastoidussa bussissa neljän päivän ajan yhteensä 1300 kilometriä.

Meitä oli 85 innokasta viime sotiemme taistelupaikkoihin tutustujaa. Joukossamme oli erään kurssilaisen poika ja pojanpoika, oli vierailija kurssilta 104 etunimeltään Aunus ja taisi olla viideskin joltain muulta kurssilta. Suuri osa oli niitä, jotka olivat kaksi vuotta sitten Kannaksen retkellä.

Meitä opasti Aunuksen ja Maaselän kannaksen taisteluihin erinomaisesti jälleen everstiluutnantti evp Aimo Kiukas. Saimme kuvan kyseisten alueiden taisteluista niin hyökkäysvaiheessa kesällä ja syksyllä 1941 kuin myös viivytystaisteluista kesällä 1944. Meille osoitettiin lukuisten karttojen kanssa maastossa niin suomalaisten kuin neuvostoliittolaisten ryhmitykset ja taistelujen etenemiset.

Aluksi saimme selvityksen myös talvisodan puolustuksemme kannalta hyvin ratkaisevista Lemetin mottitaisteluista 13.12.1939-29.2.1940.

Ensimmäinen päivä päättyi yhteiseen illalliseen Petroskoissa majapaikassamme hotelli Severnajassa. Moni lähti vielä kauniina iltana katsomaan Äänisen rantaa ja Otto Ville Kuusisen patsasta.

Toisena päivänä ohjelmassa oli pitkä ajo Karhumäkeen ja aina Poventsaan Stalinin kanavalle eli sinne mihin saakka suomalaiset sillä rintamalla päättivät hyökkäyksensä. Siellä meille selvitettiin joukkojen ryhmitykset kesällä 1944, kun alkoi torjunta- ja viivytystaistelut neuvostojoukkojen aloitettua kesäkuussa suurhyökkäykset kaikilla rintamilla. Karhumäessä kävimme paikanpäällä korkealla kalliomäellä katsomassa Talvelan joukkojen rakentamia vahvoja puolustusasemia tai mitä niistä oli jäljellä. Nuo vahvasti linnoitetut asemat oli jouduttu luovuttamaan lähes ilman taistelua, kun pohjoisempana oli tapahtunut läpimurto.

Illalla Petroskoihin saavuttuamme delegaatiomme kävi tutustumassa Petroskoin suomalaisen seurakunnan uuteen kirkkoon, joka on vielä keskeneräinen, ja luovuttamassa 500 euron lahjoituksen kirkon penkkien rakentamiseen. Kirkko on kaunis, moderni rakennus upealla paikalla. Rahan puutteen vuoksi kirkkoherra laski että menee vielä 2-3 vuotta ennen kuin kirkko saadaan täysin valmiiksi.

Kolmantena päivänä lähdimme kohti Syväriä, jossa meille selvitettiin vastaavasti taistelujoukkojen ryhmitykset ennen kesän 1944 taisteluja. Samoin meille paikan päällä Syvärin rannalla selostettiin neuvostojoukkojen hyökkäys Syvärin yli 21.6.1944.

Ennen saapumistamme kolmannen yön majoituspaikkaan Aunuksenkaupungissa kävimme tutustumassa paikan päällä Sammatuksen taisteluihin, jossa majuri Leppäkosken pataljoona tuhosi 26 panssarivaunua ja hidasti neuvostojoukkojen etenemistä Leppäkosken itsensä kaatuessa johtaessaan vastahyökkäystä. Sammatuksessa oli myös mielenkiintoista nähdä vanhaa karjalaiskylää ja tavata muutama karjalaisvanhus.

Illallisen jälkeen eräät ryhmämme kokivat mielenkiintoisen tilanteen, kun miliisit tulivat ravintolaan ja estivät siellä vielä olleet retkeläisemme poistumasta huoneisiinsa parin tunnin ajan. Syynä oli erään retkeläisen ilmoitus kameralaukkunsa häviämisestä. Miliisit kuulustelivat muutamia, jotka olivat olleet siinä pöydässä, jossa kameralaukkunsa häviämisen ilmoittanut istui. Kuulustelut ja tutkimukset kestivät kauan, koska tarvittiin tulkkia ja tutkimuksia tehtiin perusteellisesti. Baari oli auki ja juttu luisti retkeläisten keskuudessa. Uni vain oli tulossa. Kaikki päättyi hyvin, kun kameralaukku lopulta löytyi retkeläisen huoneesta vähän erikoisella tavalla piilotettuna.

Viimeisenä päivänä jouduimme supistamaan ohjelmaa, jotta varmasti ehtisimme ajoissa takaisin Joensuuhun. Kuitenkin saimme selostuksen Tuulosjoen ylimenohyökkäyksestä syyskuussa 1941 ja neuvostojoukkojen maihinnoususta Viteleeseen 23.6.1944 ja sen onnistuneesta hetkellisestä rajaamisesta niin että vetäytyvät joukkomme eivät jääneet saarrostukseen vaan ne pystyttiin ”elämäntietä” pitkin kuljettamaan uusiin asemiin pohjoisemmaksi.

Viimeinen selostus oli Pitkärannasssa ehkä kaksikymmentä vuotta sitten jo kesken jääneen ison teollisuuskompleksin pihalla Nietjärven taisteluista heinäkuussa 1944.

Tuuloksessa laskimme luonnon kukista tehdyn kimpun Aunuksen taistelujen muistomerkille.

Matkamme onnistumisesta vastasivat Kiukaan ohessa JA-PI-matkojen henkilöstö, busseja kuljettaneet Simo ja Jarmo sekä emäntänä toiminut Marja. Lounaat söimme maastossa heidän hoitaessa muonituksen.. Oli ihailtavaa kuinka nopeasti tuo henkilöstö sai aikaan tarjoilun sillä aikaa kun Kiukas selosti taisteluja.

Kaiken kaikkiaan uskon, että retkeläiset olivat tyytyväisiä ”sotaretkeemme” vaikka bussissa istumista oli paljon. Näimme samalla millainen tuo osa rajantakaista Karjalaa on. Suurimmalta osalta liikuimme maisemissa, jotka olivat Neuvostoliittoa jo ennen sotia.

Retkellämme keskustelimme myös seuraavasta parin vuoden päästä toteutettavasta matkasta. Se suuntautunee ylemmäksi, Uhtuan, Kiestingin ja Vienan Kemin alueille.

Olli Puntila