RUK 120-Perinneyhdistyksen Tampereen retki ja vuosikokous 24.4.2018

Yhdistyksen kevään 2018 sääntömääräinen kokous järjestettiin 24.4.2018 Tampereen Suomalaisen klubin Marski-salissa. Kokousmatkan oheen oli järjestetty mahdollisuus osallistua kurssiveli kenraalimajuri evp Kalervo Sipin opastamalle bussikierrokselle vuoden 1918 sotatapahtumapaikoille Tampereella sekä puolustusvoimien logistiikkalaitoksen edustajan esitys laitoksen toiminnasta ja hankkeilla olevista suurista kalustohankinnoista. Tilaisuuden lopuksi oli mahdollisuus tutustua museokeskus Vapriikin näyttelyihin, jonka yhteyteen kurssiveli Kalervo Kummola oli järjestänyt Tampereen kaupungin tarjoamat iltapäiväkahvit.

Tampereen vuoden 1918 tapahtumiin perehdyttiin Vapaussodan Perinneliiton puheenjohtajan ja RUK- kurssiveljen kenraalimajuri Kalervo Sipin opastamana otsikolla ”Vapaussota ja tapahtumat Tampereella”. Valitettavasti kaikki halukkaat eivät mahtuneet 50-matkustajan bussiin, mutta jotkut seurasivat bussia omilla autoillaan tutustumiskohteisiin.

Tapahtumat Kangasalan Suinulan kylän Marttilan talossa 31.1.1918

Tutustumiskäynnin ensimmäinen kohde oli Tampereelta noin 16 kilometrin etäisyydellä Kangasalassa sijaitsevan Suinulan kylän Marttilan talo, jonka pihapiirissä tapahtui 31.1.1918 joukkosurma.

Tampereen jäätyä vallankumouksen käynnistyttyä punaisten hallitsemalle alueelle, lähti 30.1 118 suojeluskuntalaisen joukko kapteeni Ernst Söderholmin johdolla salaa kohti rintamalinjaa päästääkseen valkoisten hallitsemalle puolelle. Heidän aseistuksensa oli heikko, pari kivääriä ja joitakin kymmeniä käsiaseita. Matkalla he tuhosivat puhelinyhteyksiä ja tunkeutuivat Aitolahden työväentaloon tarkoituksena saada haltuun lisää aseita, joita sieltä ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan he onnistuivat löytämään dynamiittia, jolla yrittivät katkaista Ruutanan aseman lähellä Tampereelta itään kulkevan rautatien. Räjähdys oli kuitenkin niin heikko, että se ei vahingoittanut suunnitellulla tavalla rautatietä.
31.1 aamulla joukko saapui Suinilan kylän Markkulan talolle, jonne majoittuivat ruokailemaan ja lepäämään. Punaisten johto Tampereella oli saanut tiedon pakenijoista ja heidän tekemistään tuhotöistä. Heitä takaa-ajamaan lähetettiin 300-henkinen lentävä osasto päällikkönään Kaarle Vilander ja varajohtajana Valdemar Sammalisto. Kun osasto saapui Marttilan talolle, vartiomiehet avasivat tulen ja käynnistyi tulitaistelu. Vilander siirsi johtamisvastuun Sammalistolle ja lähti tekemään lisäavun pyyntöä.

Kapteeni Söderholm haavoittui tulitaistelussa vakavasti. Kun suojeluskuntalaisten aseistus oli punakaartilaisiin nähden aivan vaatimaton, he antautuivat valkoista lippua heiluttamalla. Kuolettavasti haavoittunut suojeluskuntalaisten päällikkö neuvotteli antautumisen jälkeen vielä Sammaliston kanssa kirjallisen sopimuksen siitä, että antautuneitten henkeä tai omaisuutta ei uhattaisi.

Sopimusta allekirjoitettaessa Tampereelta lähetetty pääosin turkulaisista ja joistakin venäläisistä koostunut 200-hengen osasto oli saapunut paikalle johtajanaan Tuomas Hyrskymurto. Paikalle tultaessa tunnelma joukossa oli kiihkeä ja Hyrskymurto oli antanut käskyn, että vankeja ei oteta.

Kun Hyrskymurron joukot tulivat paikalle, antautuneet suojeluskuntalaiset olivat talon pihalla paririvissä aseensa luovuttaneina. Joukot aloittivat tulituksen, jota antautumissopimuksen tehnyt Sammalisto yritti epätoivoisesti ”tuli seis”-komennoilla estellä.

Tulitus synnytti sekasorron, jossa 15 suojeluskuntalaista sai surmansa ja 28 loukkaantui. Yhdeksän surmansa saaneista oli Tampereen teknillisen opiston oppilaita. Osa onnistui pakenemaan joko maastoon tai rakennuksiin.

Marttilan talon pihalla. Keskellä Kalervo Sipi opastaa.
Markkulan ladon seinässä oleva plakaatti.

Tämä Suinulan verilöylyksi kutsuttu onneton tapahtumasarja synnytti osaltaan sitä vuoden 1918 sisällissodan yhteydessä esiintyvää vihaa ja kostohenkeä, joka sai punaista ja valkoista terroria tutkineen professori Jaakko Paavolaisen nimittämään vuoden 1918 tapahtumia kansalliseksi murhenäytelmäksi.

Mannerheimin patsas Lainolassa
Retkeläiset Mannerheimin patsaalle ryhmittyneenä

Seuraava kohteemme oli kuvanveistäjä Evert Porolan tekemä Mannerheim-patsas. Se on pystytetty kahdeksan kilometrin päähän Tampereen keskustasta Leinolan-kylän Mannerheim-kukkulalle, josta ylipäällikön kerrotaan vuonna 1918 seuranneen Tampereen taisteluita.

Patsaan esikuvana on pieniä yksityiskohtia myöden taidemaalari Eero Järnefeltin Mannerheimista vuonna 1933 tekemä muotokuva.
Patsaan syntyhistoria on monipolvinen. Sen tilasi kauppaneuvos Rafael Haarla, ja patsas oli tarkoitus pystyttää Tampereen jokipuistoon vuonna 1939. Patsaan jalusta ehdittiin jo pystyttää, mutta Mannerheim ilmaisi tahtonaan, että patsasta ei pystytettäisi hänen elinaikanaan. Mannerheimin kuoltua vuonna 1953 Tampereen kaupunginvaltuusto ei hyväksynyt patsaan pystytystä suunniteltuun paikkaan. Perusteluna oli muun muassa se, että Mannerheim oli patsaassa kuvattu vuoden 1918 Tampereen valloittajan asussa.

Patsas oli varastoituna vuoteen 1956, jolloin se pystytettiin nykyiselle paikalleen punagraniittisen jalustan päälle. Siihen on kohdistettu useita kertoja mielenosoituksellista ilkivaltaa.

Koskipuistossa Mannerheim-patsaan paikalla on nykyisin kuvanveistäjä Yrjö Liipolan veistos Paimenpoika ja Pirkkalaan siirretyllä Mannerheimin patsaalle aiotulla jalustalla Jääkärimuistomerkki.

Kalevankankaan hautausmaalla on vaikuttava sankarihauta-alue.

Kalevankankaan taistelut

Kolmas kohde oli Kalevankankaan hautausmaa. Kalevankankaan harju ja erityisesti siellä sijaitseva hautausmaa oli kiirastorstaina 28.3 ankarien taisteluiden näyttämönä. Punaiset joukot olivat hyvissä asemissa harjun päällä. Valkoiset sen sijaan joutuivat hyökkäämään harjun rinnettä ylöspäin. Alueen valtauksen tappiot valkoisille olivat hyvin raskaat, noin 200 kaatunutta. Punaisten tappiot olivat noin 100 kaatunutta. Hautausmaan muistokivissä on edelleen nähtävissä jälkiä taisteluista.

Hautausmaalla on mielenkiintoisena kuriositeettina punaisten puolella rintamapäällikkö Hugo Salmelan neuvonantajana toimineen Japanin sodassa 1904-1905 samoilla paikoilla kuin Mannerheim upseerina palvelleen ukrainalaisen Georgi Bulatselin hauta. Bulatselin vaimo oli vedonnut Mannerheimiin miehensä pelastamiseksi ampumiselta. Mannerheim ei tähän suostunut, mutta taipui kuitenkin antamaan luvan saada haudata vainaja hautausmaalle.

Hautausmaan pääportin läheisyydessä ovat Väinö Linnan ja Juice Leskisen hautamuistomerkit.

Vapauden patsas
Kalevankankaan hautausmaalta siirryttiin kaupungin halki kohti Näsilinnaa.

Matkalla sivuutimme kaupungin keskustaan pystytetyn Vapauden patsaan. Kuvanveistäjä Viktor Janssonin suunnittelema patsas pystytettiin vasemmistoenemmistöiseen kaupunkiin riitaisissa tunnelmissa vuonna 1921. Patsaan aiheena on uhmakkaasti miekkaa ylös lyöntivalmiuteen nostava alaston nuorukainen. Pystyttämistä yritettiin estää myös oikeustoimin.

Patsas saatiin kuitenkin pystytetyksi ja lisää polemiikkia aiheutti se, että nuorukaisen katse suuntautuu läheisen Tampereen työväen talon suuntaan. Tampereella patsasta jotkut kutsuvat pilkallisesti Rummin Jussiksi pääosin Jämsässä toimineen pahamaineisen teloittaja Johannes Fromin kutsumanimen mukaan.

Viktor Janssonin mallina patsasta tehtäessä oli ollut Elias Simojoki, pappi joka tuli tunnetuksi toiminnastaan monissa äärijärjestöissä itsenäisyyden alkuvuosina.

Näsilinna

Näsilinnaa katselimme bussin ikkunoista. Näsilinna sijaitsee strategisesti tärkeällä paikalla korkealla mäellä, junanradan läheisyydessä ja lähes Näsijärven rannassa.

Huhtikuun 3. päivänä jääkäriyliluutnantti Gunnar Melinin johtaman asevelvollisuuskomppanian onnistui ylittää Tammerkoski ja jatkaa kaupungin halki Näsilinnaan, joka oli punaisten hallussa. Melinin joukot valloittivat Näsilinnan, mutta joutuivat toteamaan olevansa yksin eristyksissä. Melinin joukkojen oli pakko illalla irrottautua ja ankarien taistelujen jälkeen he palasivat Näsijärven jäätä pitkin takaisin omille linjoille. Seuraavan päivän aamulla valkoisten joukot pääsivät Tammerkosken ylitse ja Näsilinna vallattiin uudelleen.

Tampereen kauppatori
Viimeinen kohde vuoden 1918 tapahtumissa Tampereella oli Kauppatori.

Punaisten vastarinta keskikaupungilla kesti huhtikuun 5. päivän iltaan. Heidän joukkojaan oli Tampereen kaupungintalossa. Valkoiset valtasivat kaupungintalon ympärillä olevia rakennuksia. Kun valkoiset uhkasivat iltapäivällä ampua kaupungintaloa tykeillä, punaiset katsoivat parhaaksi antautua. Kauppatorilla oli 6. huhtikuuta noin 10 000 vankia. Tampereella otettuja vankeja arvioidaan olleen vähintään 11 000.

Opastetun bussikierroksen jälkeen siirryttiin lounaalle Tampereen Suomalaisen klubin Marskisaliin.

Lounaan jälkeen kommodori Ari Kallio kertoi Tampereella toimivan puolustusvoimien logistiikkalaitoksen tehtävistä ja toiminnasta. Suuria hankkeita tällä hetkellä ovat Hornet-torjuntahävittäjien korvaaminen ja neljän korvetin hankkiminen merivoimille.

Torjuntahävittäjää ollaan valitsemassa viiden valitun konetyypin joukosta. Korvettien hankinnassa Suomen rannikkovesien jääolosuhteet tekevät alusten vaatimuksista haasteellisia.

Esille tuli myös ilmavoimien alkeiskoulutuskonetyypin etsiminen ja hankinta.

Ari Kallion valaisevan esityksen jälkeen pidettiin RUK 120-perinneyhdistyksen vuosikokous, jonka aluksi kunnioitettiin hiljaisella hetkellä viimeisen vuoden aikana menehtyneitä kurssiveljiä ja erityisesti yhdistyksemme taloudenhoitaja Kari Korhosta.

Olli Puntila luovuttaa kurssimme 50-vuotiskirjan kommodori Ari Kalliolle
Vuosikokouksen puheenjohtaja Puntila ja sihteeri Manninen
Vuosikokouksen jälkeen kurssiveli Kalervo Kummola kertoi
dynaamisen Tampereen nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Lopuksi siirryttiin museokeskus Vapriikkiin, jossa nautittiin iltapäiväkahvit, jotka tarjosi Tampereen kaupunki Kalervo Kummolan toimiessa isäntänä.

Tutustuminen museokeskus Vapriikin näyttelyiden laajaan tarjontaan tapahtui jokaisen kiinnostuskohteiden mukaan omatoimisesti.

Ilkka Uotila

Ilkka Uotila Jääkiekkomuseossa
Kategoriat: Kokoukset, Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 kurssi juhli 50-vuotistaivaltaan Haminassa 6-7.4.2016.

RUK 120 Haminassa juhlatunnelmissa

RUK 120 kurssi juhli 50-vuotistaivaltaan Haminassa 6-7.4.2016. Osallistuminen oli varsin runsasta: lähes 160 osallistujaa. Osallistujia juhlaohjelmaan ja kurssikokemuste muisteloihin oli kaikkialta Suomesta ja ulkomailtakin. Osa luonnollisesti halusi kokea RUK-tunnelmaa ja yöpyi Päärakennuksessa Varuskuntakerholla tapahtuneen kurssiveli-illan päätteeksi.

Juhlaseminaari tapahtui Maneesissa varsin ajankohtaisella teemalla ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. RUK:n johtaja, eversti Markku Hutka kertoi ensin Jouko Tuunaisen avauksen jälkeen, millainen RUK koulutus on tänään. Juhlan teemasta alustivat kurssilaisemme suurlähettiläs Rene Nyberg, kenraalimajuri evp Kalervo Sipi ja kansanedustaja Eero Lehti. Kommenttipuheenvuoron käytti emeritusmeppi Esko Seppänen. Heillä kaikilla on kirjoitus osallistujille jaetussa julkaisussa ”RUK 120, 50 vuotta sanoin ja kuvin”. Siinä löytää itsensäkin, koska kaikista komppanioista oli kurssikuvat ja muutakin. Jukaisua löytyy vielä halukkaille pj Olli Puntilalta..

Juhlaseminaaria edelsi ohjattu käynti RUK-museoon ja seppeleenlasku kaatuneiden reservinupseerien muistopatsaalla. Seppeleen laskivat puheenjohtajamme Olli Puntila, Veijo Pimiän ja Jussi Mannisen kanssa ja rukouksen piti pastorimme Jaakko Uronen.

Seuraavana päivänä pidettiin vielä Maneesissa RUK 120-perinneyhdistyksen vuosikokous. Perinneyhdistys on toiminut varsin aktiivisesti ja siihen liittyi taas 9 uutta jäsentä. Jäsenyhdistys on mm. järjestänyt varsin suosittuja matkoja sotahistoriallisille paikoille, joista ohessa on kertomuksia. Seuraava onkin jo syksyllä ”Jääkärien jäljillä”.

Erkki Hämäläinen, VK

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120-kurssin retki Kuivasaareen 6.6.2017

LASSE PAAJANEN
Kuvat Esko Tainio ja Olli Puntila

Helsingin edustalle ulkosaaristoon rakennettiin tsaarinvallan loppuaikoina mahtava merilinnoitus Pietarin puolustukseksi. Tarkoitus oli sulkea saksalaisten etenemisura Suomenlahtea pitkin Pietariin. Yksi linnake rakennettiin Isosaaren lähellä olevaan Kuivasaareen. Nykyisin Kuivasaari on Puolustusvoimien hallinnassa ja Suomenlinnan Rannikkotykistökilta vastaa saarella olevan Rannikkotykistömuseon isännöinnistä.

Kuivasaaressa on ehkä maailman ainoa jäljellä oleva 305 mm:n kaksoistykkitorni. Tykki on venäläisen Obuhovin tehtaan valmistama (350/52 O), se on vielä kunnossa. Sillä ammutaan kunnialaukauksia ns. vesilaukauksia, kranaatin sijasta käytetään 500 kg:n vedellä täytettyä muovipussipötköä. Kunnialaukauksia ammutaan esim. Itsenäisyyspäivinä, kun Suomi täyttää tasavuosia. Lähes 500 kiloa painavilla kranaateilla ammuttaessa kantama on yli 40 km ja korkeussuunnassa 10 km.

Kaksoistykkien putket ovat mahtavat

RUK 120-kurssin perinneyhdistyksen hallituksessa pohdittiin tutustumisretken järjestämistä Kuivasaaren Rannikkotykistömuseoon jo vuonna 2014. Kun vuosikokouksen pitäminen tällaisen retken yhteydessä oli hankalaa, retken järjestäminen lykkääntyi. Kun vuoden 2017 vuosikokous oli saatu järjestymään Mikkelin matkan yhteyteen toukokuun alkuun, niin päätetiin, että Kuivasaaren retki tehdään kesällä 2017. Perinneyhdistyksen hallitusta hieman askarrutti miten osallistujia riittää kahdelle näin lähekkäin olevalle tapahtumalle.
Retkeä varten varattiin IHA-Lines Oy Helsinki Cruise -risteilytoimistosta m/s Merisaukko risteily-alus. Laivaan mahtui 48 matkustajaa. Arvelimme retkelle tulevan 35-40 osallistujaa.
Retki osoittautui yllättävän kiinnostavaksi, sillä ilmoittautuneita oli 47 ja retken oppaana toiminut Suomenlinnan Rannikkotykistökillan Kuivasaaren isäntä Mikko Lahtinen oli 48:s.

Retkelle lähdettiin ms Merisaukolla Kauppatorin rannasta tiistaina 6.6.2017 klo 11.00

Kylmän kevään ja alkukesän jälkeen ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Merimatka kesti Kuivasaareen 45 min. Kuivasaaren päästyämme oppaamme Mikko Lahtinen kertoi aluksi koko porukalle Kuivasaaren linnoittamisen historiaa.

Oppaamme Mikko Lahtinen kertoo Kuivasaaren historiasta

Lahtisen esitys herätti paljon kysymyksiä ja aiheutti vilkasta keskustelua. Sama jatkui myös tykeillä, retkeläiset olivat kiinnostuneita monista yksityiskohdista, kysyttävää riitti niin että aikataulu teki tiukkaa. Rannassa jakaannuttiin kahteen ryhmään. Toinen ryhmä lähti Mikko Lahtisen johdolla tutustumaan ”Kuivasaaren järeään”, ylvääseen 12-tuumaiseen tykkivanhukseen. Toinen ryhmä järjestäytyi laivahenkilökuntaan kuuluneen ”kansitytön”kanssa Kuivasaaren rannassa olevaan parakkiin ruokailuun. Ruokana oli laivayhtiön kautta tilattu lohilaatikko lisukkeineen. Lohilaatikko oli erinomaista, sitä kehuttiin joukolla. Noin tunnin kuluttua oli vaihto; ruokaillut ryhmä lähti tykeille ja tykeillä ollut ryhmä tuli ruokailemaan;

Lohilaatikko maistui Lasse Paajaselle, Jouko Tuunaiselle ja Esko Tainiolle
Olli Puntila selittää Rene Nybergille jotain ”tärkeää”

Kaikki järjestelyt sujuivat sikäli hyvin, että paluumatkalle pääsimme lähtemään hieman yli klo 14.

Paluumatkan aikana Olli Puntila kiitti avuliasta laivahenkilökuntaa ja asiantuntevaa opastamme Mikko Lahtista sekä luovutti hänelle 50-vuotisjulkaisumme. Olli kertoi myös ensi kevääksi suunnitellusta Tampereen matkasta. Huhtikuussa 2018 tulee kuluneeksi 100 vuotta Tampereen taisteluista. Vuoden 2018 vuosikokous pidetään Tampereella 24.4.
Takaisin Kauppatorin rannassa olimme aikataulun mukaisesti klo 15.

Kuivasaaren retkeläiset takaisin Kauppatorin rannassa!
Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

RUK 120 Puolassa kesällä 2018

Kesän 2018 sotahistoriallisen matkan RUK 120-kurssi suuntasi Puolaan. Matka tehtiin kahtena erillisenä matkana samalla ohjelmalla. Ensimmäinen ryhmä tutustui Varsovaan ja Pohjois-Puolaan 11.-15.6.2018 ja toinen 3.-7.9.2018. Retket toteutettiin VL-Matkojen toimiessa järjestäjänä ja kenraali Pentti Lehtimäen johdatellessa sotahistorian saloihin. Kesäkuun matkalla oli 23 osanottajaa ja syyskuun 31.

Lento Varsovaan ja aamiainen A. Blikle-kahvilassa aloitti ensimmäisen päivän ohjelman. Blikle-kahvila oli Mannerheimin suosikkikahvila hänen Varsova-vuosinaan 1909-1914. Kahvilan seinällä on useampikin Mannerheimiä esittävä valokuva. Kahvilassa on myös monien muiden kuuluisuuksien kuvia.

A Bliklen kahvila, jossa Mannerheim aikanaan ja me tänä vuonna söimme aamiaisen
Stanislaus esittelee Bliklen kahvilaa ja Mannerheimin
osaa kahvilan kuuluisuuksien joukossa.

Hyvän aamiaisen jälkeen Stanislaus-oppaamme johdatti meidät Puolan ja Varsovan historiaan kävelykierroksella uudelleen rakennetussa Varsovan vanhassa kaupungissa, joka tuhoutui maan tasalle II maailmansodassa. Kävelykierrokseen mahtuivat myös oluet vanhan kaupungin aukiolla.

Olut maistuu Varsovan vanhan kaupungin aukiolla. Keskellä kenraali Lehtimäki.

Pääkohteemme Varsovassa oli Polin museo, joka kertoo hyvin monipuolisesti Puolan juutalaisten historiasta. Vuonna 2014 avatun upean museon on suunnitellut suomalainen arkkitehti Rainer Mahlamäki.

Polin museo

Ennen toista maailmansotaa Puolassa oli yli kolme miljoonaa juutalaista. Puola oli ainoita maita maailmassa, jotka ottivat vastaan juutalaisia 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Natsien toimesta Puolan juutalaisia surmattiin 3 miljoonaa. Nykyään juutalaisia on Puolassa vain muutamia kymmeniä tuhansia.

Syyskuun matkalla useat meistä kävivät vielä illalla ihailemassa Varsovan näkymiä ”Stalinin hampaan” Neuvostoliiton lahjana 1950-luvulla, yli 200 metriä korkean Kulttuurin ja tieteen palatsin huipulta.

TANNENBERGIN TAISTELUT
Toisen päivän aamuna suuntasimme bussilla kohti koillista. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli toisen maailmansodan muistomerkki lähellä Mwalan kaupunkia. Itä-Preussissa olleet saksalaiset joukot hyökkäsivät tuolla alueella Puolan rajan yli 1.9.1939. Puolalaiset kykenivät muutaman päivän ajan torjumaan saksalaisten hyökkäykset, mutta ylivoiman edessä joutuivat perääntymään. Syyskuun retkellä totesimme taistelun muistopäivän oltua juuri runsaat punavalkoiset kukkalaitteet muistomerkillä.

Jatkaessamme matkaa Lehtimäki kertoi I maailmansodan Tannenbergin taistelujen nimellä olevista taisteluista. Venäjän joukot olivat edenneet syvälle Itä-Preussiin, kun saksalaiset joukot Paul von Hindenburgin johdolla pysäyttivät venäläiset lähellä Tannenbergin kylää 17.8.-2.9.1914 käydyissä ankarissa taisteluissa. Venäläisten ongelmana olivat kahden armeijan komentajan keskinäiset huonot välit. Kenraalit suorastaan inhosivat toisiaan. Toisaalta von Hindenburgin johdolla saksalaiset käyttivät menestyksekkäästi motitustaktiikkaa. Vuonna 1918 Puola sai 123 vuoden jälkeen takaisin itsenäisyytensä Saksan hävittyä I maailmansodan ja puolalaisten torjuttua Venäjän Puna-armeijan hyökkäyksen.

Varhempi Tannenbergin taistelu käytiin 15.7.1410. Tällöin Puolan ja Liettuan joukot yhdessä löivät Saksalaisen ritarikunnan joukot Tannenbergin kukkulan maastossa. Häviö merkitsi ritarikunnan mahdin loppua ja samalla Jagellon kuningassuvun hallitseman Puolan ”ensimmäisen kultakauden” alkua. Paikalla oli ollut muistomerkki, jonka natsit tuhosivat. Muutama vuosikymmen sitten paikalle on pystytetty komea uusi muistomerkki. Alueella on myös museo, jossa vierailimme.

Syyskuussa Tannenbergin taistelun muistomerkillä

WOLFSSCHANZE – SUDENPESÄ
Matkojemme ehdoton pääkohde oli Hitlerin toisen maailmansodan päämaja Wolfsschanze (Sudenpesä). Hitler johti sieltä sotaa 800 päivää. Sen rakentaminen nykyiseen Koillis-Puolaan aloitettiin syksyllä 1940. Rakentamista jatkettiin aina syksyyn 1944. Puna-armeijan ollessa jo lähellä Sudenpesän lukuisat bunkkerit räjäytettiin 24.1.1945. Puna-armeijan joukot saapuivat alueelle kolme päivää myöhemmin. Alun perin alue oli ollut syrjäinen metsä, johon rakennettiin iso ”kaupunki” rautateineen ja lentokenttineen kuitenkin erittäin hyvin suojattuna. Päämaja-alue pysyi salattuna lähes koko toiminnan ajan. Nytkin siellä on melko tiheä puusto.

Kiersimme oppaan johdolla tärkeimmät räjäytetyt bunkkerit. Näimme paikan, jossa oli ollut puinen parakki, missä eversti von Stauffenbergin epäonnistunut Hitlerin murhayritys tapahtui 20.7.1944. Stauffenbergin ja hänen liittolaistensa epäonneksi tuo neuvottelu oli siirretty puiseen parakkiin teräsbetonisen neuvotteluhuoneen sijaan. Lisäksi Stauffenbergin poistuttua hänen paikalleen tullut kenraali siirsi pommin sisältävän salkun pöydän jalan toiselle puolen. Näin Hitler säilyi tässäkin murhayrityksessä hengissä pommin siirtäneen kenraalin kuollessa.

Räjäytetyt bunkkerit näyttävät kuinka valtavan paksuja seinät ja katot olivat olleet. Noin kahden neliökilometrin alueella oli työskennellyt parhaimmillaan pari tuhatta henkeä, joista merkittävä osa korkea-arvoisia upseereita.

Syyskuussa ryhmämme Hitlerin bunkkerin edessä

Kesäkuun matkalla kävimme Ribbentropin sodan aikana käyttöönsä ottamassa Lenndorffin kartanossa, joka on pahasti rappeutunut. Kartano sijaitsee parikymmentä kilometriä Sudenpesästä.

Syyskuun matkalla kävimme Sudenpesästä vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä Mauerwaldissa sijainneessa Saksan maavoimien esikunnassa. Petteri Karvinen piti sinne mennessä esityksen Saksan armeijan itärintaman tietoliikenteestä, jonka keskus oli juuri Mauerwaldissa sijainnut Annaksi nimetty viestikeskus. Maavoimien esikunnasta käsin johdettiin itärintaman sotaa. Siellä työskenteli 1500 upseeria, joista 40 oli kenraaleja. Saavuimme esikunta-alueelle illan jo hämärtyessä ja emme lähteneet kiertämään museoaluetta. Totesimme Annan bunkkerin ja ajoimme alueen läpi.

Syyskuun matkalla meillä oli majoitus Sudenpesän alueella olevassa vaatimattomassa, parakkityyppisessä hotellissa, joka oli ollut aikanaan SS-miesten asuntola. Oli kokemus nauttia illallinen ja viettää yö alueella, jossa natsien ylin johto ohjasi maailman historiaa 75 vuotta sitten. Tuo kokemus korvasi hotellin puutteet.

Entinen SS-sotilaiden asuntola oli hotellimme syyskuussa Sudenpesän alueella.

MALBORKIN LINNA JA SZTUTOWON KESKITYSLEIRI
Kolmannen päivän aamuna suuntasimme matkan kohti luodetta. Ensiksi tutustuimme Swieta Lipkan luostarin upeaan kirkkoon. Ajoimme läpi entisen Itä-Preussin maanviljelysseutujen ja pienten kaupunkien Marborkiin. Siellä meitä oli vastassa Dorota Laitinen niminen puolalainen oppaamme. Suomesta peräisin olevan miehen nainut Dorota opasti miellyttävällä suomen kielellä erinomaisesti meitä Marborkista aina lentokentälle saakka.

Marborkin linna on Euroopan suurin goottilainen linna. Se oli 1300-luvulta alkaen Saksalaisen ritarikunnan suurmestarin asemapaikka ja ritarikunnan hallinnollinen keskus. Puolalaiset valtasivat linnan v. 1457 kolmetoista vuotisen sodan aikana. Puolalaiset hallitsivat linnaa yli kolme vuosisataa. Vuonna 1772 linna siirtyi Preussin kuningaskunnalle. Preussilaisten hallinnan aikana linna rappeutui pahoin. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa linna entisöitiin upeaksi.

Kesäkuun ryhmä aloittamassa Marborkin linnaan tutustumista Doratan opastuksella

Toisen maailmansodan aikana linna tuhoutui pahoin, mutta on kunnostettu ja on erittäin suosittu turistikohde. Kolmeosaisessa linnassa on monia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Söimme lounaan linnan suojissa olevassa kellariravintolassa.

Lounaan jälkeen ajoimme Sztutowon (Stutthof) pieneen kaupunkiin, jonka alueella on ensimmäinen Saksan ulkopuolelle perustettu keskitysleiri. Leiri oli aluksi pakkotyöleiri, muutettiin sitten keskitysleiriksi ja lopuksi tuhoamisleiriksi. Nyt museona olevalla alueella on jäljellä hallintorakennus, useita parakkeja, polttouunit ja pienehkö kaasutuslaitos. Alkuperäisissä parakeissa toimiva museo esittelee hyvin havainnollisesti leirin eri toimintoja ja vaiheita, synkät olosuhteet ja murhattujen uhrien määrät. Leirin kautta kulkivat myös loppukesällä 1944 Saksan hallitsemilla alueilla internoidut suomalaiset merimiehet, jotka sijoitettiin leirin alaleireihin. Leirillä olleet tekivät pakkotyötä natseille monissa työkohteissa. Leirillä oli sen toiminta-aikana yli 100.000 vankia, joista yli puolet kuoli sairauksiin, nälkään tai murhattiin.

Vakavia kasvoja Stutthofin keskistysleiriin tutustumassa

GDANSK
Kummallakin matkalla vietettiin Gdanskissa (ent Danzig) kaksi vuorokautta. Dorotan johdolla kiersimme Gdanskin vanhaa kaupunkia kävellen, kuulimme palasia kaupungin 1000 vuotisesta historiasta ja kerrontaa hienojen vanhojen rakennusten vaiheista. Hollantilaiset olivat olleet merkittäviä alueen rakentajia. Gdansk on ollut kautta aikain tärkeä satamakaupunki. Myös Gdansk oli toisen maailmansodan loppuvaiheissa Puna-armeijan kovien pommitusten kohteena ja suuri osa vanhaa keskustaa tuhoutui. Se on upeasti jälleen entisöity ja on suosittu turistikohde, josta mekin saimme näytön kun iltaisin kuljimme Pitkällä torilla tai joen rantojen ravintola-alueilla.

Dorata kertoo Gdanskin historiasta Pitkällä torilla syyskuun retkeläisille

Kävimme myös Solidaarisuusmuistomerkillä, jossa Dorota kertoi meille Leninin telakan eri lakoista ja niiden merkityksestä Puolan demokratian kehitykselle. Ensimmäinen lakko oli joulukuussa 1970, joka alkoi kun hallitus päätti korottaa merkittävästi erityisesti ruoan hintoja joulua alla. Lakon päättyessä sopimukseen hallituksen kanssa työntekijäin palatessa töihin telakan portilla ammuttiin 35 töihin palaamassa ollutta telakan työläistä. Näille uhreille on muistomerkki alueella. Vuonna 1980 elokuussa alkoi toinen lakko silloinkin hintojen korotusta vastaan. Tästä lakosta alkoi Lech Walesan johtama solidaarisuusliike, jonka myötä Puolassa alkoi demokratiakehitys jo 1980 luvun alkupuolella. Solidaarisuusliikkeelle on pystytetty iso sen eri vaiheita kuvaava muistomerkki.

Solidaarisuuskeskus on muistomerkin takana. Se on iso rakennus, jonka pintamateriaali on Rautaruukin laivaterästä. EU on rahoittanut keskusta huomattavasti. Rakennuksessa on hyvin seikkaperäinen solidaarisuusliikettä ja Puolan muutosta kommunistien johtamasta valtiosta demokratiaksi käsittelevä näyttely.

Kesäkuun matkalla suuri osa joukkoamme kävi solidaarisuuskeskuksen näyttelyihin tutustumassa. Syyskuun matkalla suurempi osa kävi tutustumassa Toisen maailman sodan museoon. Museo on avattu 2017. Arkkitehtuurisesti museo on hyvin mielenkiintoinen, suurelta osin maan alla. Nykytekniikkaa on käytetty hienosti, runsaasti elävää kuvaa. Se on hyvin laaja ja siihen tutustumista auttaa, että siellä ovat tekstit myös englanniksi. On todella monipuolinen. Myös meidän talvisotamme ja jatkosotamme ovat saaneet omat selvitykset. Tutustumisen arvoinen museo.

WESTERPLATTE
Gdansk ja sen ympäristö muodosti maailmansotien välisenä aikana Danzigin vapaakaupungin, joka oli Kansainliiton suojeluksessa. Puola sai perustaa Gdanskin Westerplatten niemelle varuskunnan, jossa sai olla vajaa 90 sotilasta. Vuosien mittaan sotilaiden määrää kasvatettiin niin, että elokuussa 1939 sotilaita oli 182. Varuskunta oli kevyesti linnoitettu. Siellä oli muutama tykki ja kranaatinheitin sekä 41 konekivääriä.

Gdanskiin muutamaa päivää aikaisemmin koulutusvierailulle saapunut risteilijä Schleswig-Holstein avasi 1.9.1939 klo 4.45 voimakkaan tykkitulen Westerplattenin varuskuntaa kohti. Tätä kellon lyömää pidetään toisen maailmansodan alkuna. Varuskunnan päällikkönä oli majuri Sucharski ja varapäällikkönä kapteeni Dabrovski. Varuskunta vastasi tuleen. Maihinnousuyritykset torjuttiin tuottaen saksalaisille suuret tappiot. Sucharski olisi ollut valmis antautumaan jo 2.9., mutta hänet suljettiin toimistoonsa ja kapteeni Dabrovski otti päällikkyyden. Varuskunta torjui saksalaisten monet yritykset viikon ajan. Sucharski sai uudelleen päällikkyyden 7.9. ja varuskunta antautui. Puolalaisten kärsimät tappiot olivat ankararasta tykkitulesta ja pommituksista huolimatta melko vähäiset. Sen sijaa saksalaisten tappiot olivat moninkertaiset.

Westerplatten taistelua pidetään Puolassa natseja vastaan käydyn lyhyen taistelun sankaritekona. Niemellä on hieno muistomerkki ja monta taistelusta kertovaa taulua. Myös taistelussa kaatuneet 15 sotilasta ovat haudattu niemelle. Myös Italiassa sodan jälkeen kuolleen Sucharskin tuhka tuotiin 1.9.1971 suurin juhlamenoin niemellä olevalle hautausmaalle toveriensa keskelle. Suomalaiselle tuntuu tuon sinänsä vähäpätöisen taistelun ja sen välillä sivuun siirretyn päällikön sankaruus pahasti ylimitoitetulta. Puolalaisilla kun ei ole syyskuun 1939 taistelusta Saksaa vastaan suuria näyttöjä niin tällaisesta otetaan isänmaallisesti kaikki irti. Suotakoon se heille.

Kesäkuun matkalaiset Westerplattenin muistomerkillä. Kuvasta puuttuu muutama.

OLIWAN KATEDRAALI, SOPOT JA GDYNIA
Viimeisen aamupäivän ohjelmaan kuului myös urkukonsertti Oliwan katedraalissa. Barokkityylinen upea kirkko on kuuluisa isoista uruistaan, jotka ovat 95-äänikertaiset ja sisältävät yhteensä 7876 urkupilliä.

Vajaan puoli tuntia kestänyt konsertti antoi hyvän näytön urkujen erinomaisuudesta ja äänen voimasta.

Gdansk, Sopot ja Gdynia muodostavat kolmoiskaupungin, jossa lähiympäristöineen on lähes miljoona asukasta. Sopot on erittäin suosittu lomakaupunki upeine hiekkarantoineen ja hienoine hotelleineen. Siellä oli myös aikanaan kuuluisat Intervision laulukilpailut, joissa Marion Rung saavutti kaksi voittoa. Sopotin rannan erikoisuus on 512 metriä pitkä puinen laituri, jonka päähän kävely kuuluu turistien pakolliseen ohjelmaan niin meidänkin.

Gdynian alue ei kuulunut Danzigin vapaakaupunkiin. Puolalaiset rakensivat 1920-luvulla Gdyniaan Gdanskin sataman korvaavan sataman. Nykyään sen satama on Gdanskin satamaa suurempana Puolan tärkein satama. Kaupungissa on lisäksi monipuolisesti teollisuutta. Muun muassa suomalaisella Konecranesilla on siellä satamanostureita tekevä iso laitos.

Päätöslounaan söimme molemmilla matkoilla Gdynian venesataman pitkällä laiturilla sijaitsevassa Kapitan Cook nimisessä ravintolassa. Lounaan aikana kiitimme kenraali Lehtimäkeä hyvin vedetystä ja johdetusta matkasta, joka syvensi huomattavasti sotahistorian tietojamme. Kiitimme viehättävää Dorota-opastamme hienosta opastuksesta Gdanskin alueella.

Kummallakin matkalla oli tietokilpailut. Kesäkuun matkalla Reijo Salmisen vetämän tietokilpailun voitto jaettiin Jorma Lempisen ja Risto Niinikosken kesken. Syyskuun matkalle oli Olli Puntila laatinut uudet kysymykset, joihin ylivoimaisesti parhaiten vastasi tietäjä Pertti Timonen. Lounaan yhteydessä voittajat saivat palkintonsa.

Reijo Salminen ja tietokilpailu

Ennen lentokentälle tuloa pysähdyimme molemmilla matkoilla erään sivutien laitaan. Lehtimäki avasi kuohuviinipullot ja nautimme hyvien retkien päätteeksi lasilliset. Tässä yhteydessä lauloimme perinteiseen tapaan myös Finlandian.

Kesäkuun matkan päätteeksi Lehtimäki tarjoaa kuohuviinit.
Syyskuun matkalaiset laulavat matkan päätteeksi Finlandian Esko Laeksen johdolla.

Syyskuussa 2018 Olli Puntila – molemmilla matkoilla mukana olleena

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

Suomen tie itsenäisyyteen

Koosteen laatinut Veijo Pimiä (RUK-120)/ Suomen itsenäisyyden 100-v. juhlavuosi

Ruotsin menettäessä suurvalta-asemansa suuressa Pohjan sodassa menetti se samalla myös valloittamiaan alueita, mm. osan Suomea. Pelko Suomen kokonaan menettämisestä johti toimenpiteisiin Suomen sitomiseksi kiinteämmin emämaahan. Mm. Ruotsin kieli oli saatava yksinomaisena koko valtakuntaan ja Suomen kieli ajamittaan kokonaan hävitetyksi. Kun sitten Ruotsi Haminan rauhassa 1809 menetti koko Suomen ja Suomesta muodostettiin suuriruhtinaskunta, jäivät Ruotsin aikaiset lait yhä voimaan. Ruotsin kielen rinnalle tuli nyt toiseksi viralliseksi kieleksi Venäjä. Ruotsin vallan aikainen virkakunta oli saanut jäädä paikoilleen ja jatkaa työtään entisen lainsäädännön mukaan. Kun lisäksi Suomi sai oman rahan ja postilaitoksen sekä vielä oman sotaväenkin, ei itsenäisyysajatuksia tuolloin liiemmin esiintynyt. Kaksi asiaa kuitenkin vielä hiersivät. Suomen kieli ei ollut tasaveroinen Ruotsin ja Venäjän kanssa, ja Karjalan lahjoitusmaiden talonpojat olivat eri asemassa kuin muut suuriruhtinaskunnan asukkaat.

Suomen kansa alkoi nyt etsiä oman menneisyytensä ja tulevaisuutensa perusteita. Sen seurauksena tapahtui suuri kansallinen herääminen, jota nyt sanotaan nationalismiksi. Tämä loi pohjan tulevalle itsenäisyydelle. Suomen kieli oli kuitenkin vielä lapsipuolen asemassa. Vaikka se sitten viimein tuli tasavertaiseksi Ruotsin ja Venäjän kanssa vuonna 1881, oli kuitenkin johtavassa asemassa oleva luokka kokonaisuudessaan ruotsinkielistä. Kielikysymys onkin aiheuttanut erimielisyyttä aina tähän päivään asti.

Nikolai II tullessa Venäjällä valtaan, saivat kiihkokansalliset yliotteen, jonka seurauksena keisari antoi vuonna 1899 ns. Helmikuun manifestin. Tämän perimmäisenä tarkoituksena oli suuriruhtinaskunnan lakkauttaminen ja Suomen liittäminen täydellisesti Venäjään. Edellisenä vuonna Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov ryhtyi välittömästi toimeenpanemaan manifestin määräyksiä.

Suomalaisetkaan eivät suinkaan jääneet toimettomiksi. Yhdessätoista päivässä kerättiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta ns. suureen adressiin, jota lähti sitten 500 henkinen lähetystö viemään 13 päivänä maaliskuuta Pietariin. Sieltä jouduttiin kuitenkin palaamaan tyhjin toimin, keisarin kieltäytyessä ottamasta lähetystöä vastaan. Tämän jälkeen syntyi Suomessa ns.. aktivistinen liike, jonka voi katsoa alkaneeksi huhtikuussa 1902. Sen mukaan oli suomalaisilla oikeus puolustautua aseellisesti väkivaltaa vastaan. Seurauksena oli. että 16.6.1904 kenraalikuvernööri Bobrikov menetti henkensä. Seuraavana vuonna prokuraattori Eliel Soisalon-Soininen koki saman kohtalon.

Venäjällä alkoi syksyllä 1905 suurlakko, joka lamautti käytännöllisesti katsoen koko Venäjän. Sen myötä aktivistit organisoivat suurlakon myös Suomessa johon yhtyivät kaikki kansalaispiirit. Täällä lakko kesti vain runsaan viikon, mutta sen seurauksena keisari peruutti helmikuun manifestin. Sosiaalidemokraatit ja porvaripuolueet olivat lakon alussa varsin tiiviissä yhteistoiminnassa. Lakon aikana sosiaalidemokraatit perustivat järjestyskaarteja, joissa toimi myös ylioppilaita. Kun sitten lakon jälkeen alettiin perustaa punakaarteja, jotka läheisessä yhteistyössä bolsevikkien kanssa syyllistyivät myös väkivaltaisuuksiin, kiristyivät välit aina aseellisiin yhteenottoihin asti.

Joulukuussa 1905 pidettiin Tampereella salainen bolsevikkipuolueen ensimmäinen yleisvenäläinen kongressi. Täällä Stalin tapasi ensi kerran Leninin. Mielialat olivat korkealla kun vallankumouksen liikehdintä läheni huippuaan. Bolsevikeilla ei kuitenkaan ollut vielä mahdollisuutta vallankumoukseen, ja Lenin joutui piileskelemään eri maissa, kunnes sitten Venäjän kokemat vastoinkäymiset loivat vallankumoukselle uudet mahdollisuudet.
Vuoden 1906 Suomen suuri saavutus oli säätyjen lakkauttaminen ja tilalle perustettu yksikamarinen, yleisellä äänioikeudella valittava eduskunta. Ensimmäiset vaalit toimitettiin
maaliskuussa 1907. Alkuvuodet olivat kuitenkin poliittisesti epävakaita. Eduskunta hajotettiin
useaan otteeseen, ja uudet vaalit jouduttiin toimittamaan lähes vuosittain. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän sisäinen tilanne kiihdytti Suomen irtautumista keisarikunnasta niin, että eduskunta hyväksyi 18.7.1917 ns. valtalain, jonka oli määrä siirtää keisari-suuriruhtinaan käyttämä korkein valta eduskunnalle, lukuun ottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan tätä hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan ja määräsi taas uudet vaalit.

Uusi eduskunta kokoontui marraskuun 1. päivänä. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet sitä lailliseksi, mutta tulivat kuitenkin mukaan ja esittivät ns. ”me vaadimme”, ohjelmansa jossa oli monenlaisia vaatimuksia. Mm. kesällä eri puolille valtakuntaa järjestyksen turvaamiseksi perustettujen suojeluskuntien hajottaminen. Mutta ennen kuin näitä ehdittiin alkaa käsitellä, tapahtui bolsevikkien vallankumous Pietarissa, joka sitten levisi nopeasti yli koko Venäjän. Helsinkiin lähetettiin välittömästi 10 henkinen delegaatio vaatimaan myös suomalaisia aloittamaan oma vallankumouksensa, jolloin paikalla ollut O W Kuusinen vakuutti sen tapahtuvan jo samalla viikolla. Kun näin ei kuitenkaan tapahtunut, saapui Stalin Helsinkiin 17. marraskuuta yllyttämään suomalaista työväestöä kapinaan, luvaten kaikkea apua Venäjän bolsevistiselta hallitukselta.

Suomessa työväestön vasen siipi valmistautui taisteluun. Eduskunnalle annettiin uhkavaatimus, mutta kun puhemies ei ottanut sitä käsiteltäväksi, julistettiin 13. päivänä yleislakko. Punakaartit aloittivat nyt toimintansa. Eri puolilla maata tapahtui väkivallantekoja jotka synnyttivät vihaa ja katkeruutta ja syvensivät entisestään yhteiskuntaryhmien välistä kuilua. Eduskunta jatkoi kuitenkin työtään. Se päätti äänin 127 – 68 itse ryhtyä käyttämään korkeinta valtaa. Sosiaalidemokraatit vaativat heti sen käyttöön ottoa ja saivatkin aikaan sen, että eräitä lakeja vahvistettiin, (mm. 8 tunnin työaikalaki). Hallituksen kokoonpano sen sijaan oli sovittamaton. Marraskuun 27. päivän yönä tapahtuneessa äänestyksessä eduskunta sai lopulta P. E. Svinhufudin johtaman porvarihallituksen.

Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui alussa työväenkaarteihin kielteisesti, koska niitä ei pystytty suurlakon aikana hillitsemään. Perustettujen suojeluskuntien piti olla poliittiselta kannalta puolueettomia, mutta sosiaalidemokraatit katsoivat kuitenkin niiden olevan tähdätty työväestöä vastaan. Nyt he ryhtyivät perustamaan omia punakaartejaan, joista kehittyi merkittävä aseellinen mahti. Näiden kaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopulla jo n. 35 000 miestä. Aseita nämä saivat venäläisiltä. Vastaavasti kesän 1917 aikana konservatiivien ja porvariston toimesta syntyi yleisen järjestyksen turvaamiseksi n. 250 suojeluskuntaa. Nämä saivat aseet Saksasta sekä asekauppiailta Viipurista ja Pietarista. Tammikuussa oli suojeluskuntia jo n. 400, miesvahvuuden ollessa n. 40 000.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa oli väestön kasvun johdosta tilattoman väestön osuus suuresti lisääntynyt. Maanomistajat ja tehtaanpatruunat ahneudessaan kuitenkin vähät välittivät työväestöstään, jonka elintaso aleni alenemistaan. Tämä sai Venäjältä tulevat vallankumousaatteet lankeamaan otolliseen maaperään. Niinpä Suomen vallankumoukselliset saivat varsinkin Etelä-Suomen kaupungeissa, siellä olleen venäläisen sotaväen avustamana ylivallan. Pohjoisempana taas vastaperustetut suojeluskunnat estivät punaisten mahdollisuudet.

Joulukuun 4. päivänä 1917 koko senaatti marssi eduskuntaan. Puheenjohtaja jätti eduskunnalle 16 esitystä, mukana ehdotus Suomen hallitusmuodoksi, jonka mukaan Suomi olisi riippumaton tasavalta. Kahta päivää myöhemmin, joulukuun 6. päivänä eduskunta sen hyväksyi äänin 100 – 80 Sosiaalidemokraateilla oli vastaehdotus, jonka mukaan riippumattomuus on saatava sovinnollisesti Venäjän kanssa tehtävällä sopimuksella.

Suomi oli nyt julistautunut itsenäiseksi. Jäätiin odottamaan muiden valtioiden tunnustuksia, joita ei kuitenkaan tullut ainoatakaan. Ensimmäisenä tästä hermostui sosiaali-demokraattisen puolueen vallankumouksellinen siipi, jolloin tulevan Kansanvaltuuskunnan johtomiehet: Kullervo Manner, Edvard Gylling ja K. H. Wiik lähtivät Pietariin. Täällä he jättivät Leninille ja Trotskille 27. päivä joulukuuta kirjelmän, jossa ilmoittivat, että vallankumousta ei voida aloittaa, koska kukaan ei ole Suomea tunnustanut. Lenin ilmoitti tällöin, että he kyllä heti tunnustavat, jos Suomen senaatti sitä pyytää. Asia saatettiin senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhuvudin tietoon. Tämä matkusti joulukuun 29.päivänä Pietariin, mukanaan Carl Enckell ja K. G. Idman. Seurue odotteli 31.päivän iltana susiturkeissaan 3 tuntia Smolnan aulassa, jolloin sitten vuoden viimeisinä minuutteina sille tuotiin kansankomissaarien päätöksenä tunnustuskirja.

Sosialistinen vallankumousjohto pyrki nyt voimassaolevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamaan. Suurlakon aikana ilmeni, että sitä ei saada aikaan omin voimin, oli otettava se apu jota maassa oleva venäläinen sotaväki oli auliisti aateveljilleen tarjonnut. Alettiin aseistaa punakaartia, sekä toimeenpanna järjestyshäiriöitä eri puolilla maata. Kun yhteiskuntarauha kävi yhä heikommaksi, esitti hallitus eduskunnalle jyrkän vaatimuksen saada valtuudet perustaa järjestysmiehistöjä, jotka pystyvät takamaan turvallisuuden ja järjestyksen maassa. Kiihkeän keskustelun jälkeen eduskunta äänin 97 – 85:ttä vastaan tähän sitten luvan antoi. Hallitus ryhtyi nopeasti toimeen. Alettiin perustaa järjestyskuntia joihin saatiin miehistöä vastaperustetuista suojeluskunnista.

Haminan kadetit olivat helmikuussa 1915 perustaneet Suomen itsenäisyyspyrkimysten edistämiseksi ns. sotilaskomitean. Kun vuoden 1917 lopulla oli Suomeen saapunut Venäjältä kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim, vedettiin tämä myös komitean jäseneksi. Mannerheim, joka näki sillä hetkellä suurimmaksi vaaraksi maassa olevat yli 40 000 miehen vahvuiset venäläisjoukot, kyllästyi pian komitean jaaritteluihin ja uhkasi erota tästä. Tällöin puheenjohtaja kenraaliluutnantti Clas Charpentier halusi luovuttaa kaikki tehtävänsä Mannerheimille, joka sai sitten Svinhuvudilta myös valtuudet ottaa komentoonsa valmisteilla olevat Suomen puolustusvoimat.

Kolmen päivän kuluttua Mannerheim matkusti väärennetyin papereiden turvin lähimpien apulaistensa kanssa Vaasaan, jossa perusti johtoesikunnan. Täällä hän mobilisoi lähiseudun suojeluskunnat ja päätti riisua ensimmäiseksi Vaasan, Seinäjoen ja Lapuan venäläiset varuskunnat aseista. Lähimmät alaiset vastustivat, kun epäilivät sen onnistumista, mutta tuore ylipäällikkö piti päänsä. Tammikuun 27 ja 28 päivän välisenä yönä aloitettiin. Neljässä päivässä oli koko silloinen Etelä-Pohjanmaa vapautettu ja saatu aseita lähes divisioonan tarpeiksi.

Samana yönä kokoontuivat myös Helsingin punakaartin kymmenen pataljoonaa jotka olivat saaneet aseet edellisinä öinä venäläisiltä. Seuraavana aamuna oli valtiokaappaus jo todellinen. Eduskunta ja senaatti olivat mennyttä. Osa jäsenistä pääsi pakenemaan Vaasaan, jossa vain nelimiehinen hallitus sitten jatkoi toimintaa. Keski- ja Pohjois-Suomen suojeluskunnat joutuivat samanaikaisesti kiivaisiin taisteluihin venäläisen sotaväen ja punakaartin kanssa. Helmikuun alkuun mennessä suojeluskunnat onnistuivat kuitenkin nämä alueet valtaamaan. Suomi oli nyt jaettu kahtia. Rintamalinja kulki mutkitellen Porista Laatokkaan. Punaiset aloittivat välittömästi hyökkäykset tämän linjan eri kohdissa. Ne onnistuttiin kuitenkin vaivoin torjumaan. Mannerheim totesi voimiensa riittämättömyyden ja pyysi siksi senaattia antamaan asetuksen vuoden 1872 asevelvollisuuslain soveltamisesta. Tämä toteutuikin, ja kaikki 21 – 40-vuotiaat miehet kutsuttiin lippujen alle.

Aktivistit olivat jo 1914 laskeneet, että Venäjästä vapautuminen saattaisi vaatia turvautumista asevoimaan. Kun Suomella ei ollut omaa koulutettua sotaväkeä, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi saada sotilaskoulutusta Saksasta. Näin alkoi jääkäriliike josta Mannerheim kuuli vasta tullessaan sotilaskomiteaan tammikuulla. Nuoret miehet olivat lähteneet etupäässä salateitse Saksaan koulutettavaksi. Mistään hyväntekeväisyydestä ei Saksa tätä tehnyt, vaan tähtäimessä olivat omat intressit. Jääkärit joutuivat sitten vuonna 1916 itärintamalle taistelemaan venäläisiä vastaan varsin ankarissa oloissa. Kun Saksa oli tunnustanut Suomen tammikuun 6 päivänä 1918, oli jääkäreiden vihdoin aika palata kotimaahan, jossa niitä nyt tarvittiin. Pääjoukko, 950 miestä saapui Vaasaan 25.päivä helmikuuta. Osa oli palannut jo aikaisemmin. Jääkärit tahtoivat taistella yhtenäisenä joukkona, mutta tämä ei kuitenkaan sopinut Mannerheimille. Koulutetuista johtajista oli huutava puute armeijassa. Mannerheim hajotti jääkärit johtajiksi ja kouluttajiksi eri joukko-osastoihin. Vapaussotaan osallistui kaikkiaan 1 261 jääkäriä.

Koko helmikuun ajan oli valkoinen armeija joutunut torjumaan venäläisten ja punaisten ylivoimaisia hyökkäyksiä. Ne jatkuivat maaliskuun alkupuolella laajasuuntaisena offensiivina Vilppulan rintamalla, jossa puolustajat joutuivat kovalle koetukselle. 3. päivänä maaliskuuta sai Mannerheim senaatista ilmoituksen, että Saksan sodanjohto oli Suomen hallituksen pyynnöstä luvannut tehdä intervention kukistaakseen Suomessa puhjenneen kapinan. Mannerheim, joka ylipäälliköksi ryhtyessään oli nimenomaan asettanut ehdon, että ulkomailta ei apua pyydetä, aikoi heti erota. Lähimmät apulaiset saivat kuitenkin hänet tästä luopumaan ajatuksella estää julistamasta maailmalle, että Saksa Suomen vapautti, jolloin Suomi joutuisi Saksan armoille. Siksi olisi tärkeää, että ratkaiseva voitto olisi saavutettava ennen saksalaisten maihinnousua.

Pääoperaatio, johon osallistui n. 15 000, miestä suunnattiin kohti Tamperetta. Vastassa oli samanvahvuinen puna-armeija. Viikkokausia kestäneiden taistelujen jälkeen oli Tampere huhtikuun 6. päivän aamuna lopullisesti valkoisten hallussa. Sitä ennen oli jo saksalainen Itämeren divisioona noussut maihin Hangossa ja lähtenyt marssimaan Helsingin suuntaan, jonka sitten valtasi siellä olleiden suojeluskuntien tukemina 14. huhtikuuta. Saman aikaan oli pieni saksalainen prikaati noussut maihin Loviisassa. josta se lähti kohti Lahtea, jonka se sai ankarien taistelujen jälkeen vallattua 19. huhtikuuta.

Mannerheimin mielestä saksalaiset olivat jo tarpeeksi auttaneet, ja tästä lähtien suomalaisten on itse suoritettava lopullinen vapauttaminen, Onneksi suunnitelmat olivat valmiina ja keskitykset nopeasti suoritettu, ja niin voitiin ryhtyä lopputaisteluihin, jotka nekin muodostuivat ankariksi, ennen kaikkea eri puolilla Karjalaa. Viimeinen taistelu käytiin Inossa, jossa tuo Pohjolan suurin linnake vallattiin 15. toukokuuta.

Heti seuraavana päivänä pidettiin Helsingissä sotilasparaati ja ohimarssi jonka vastaanotti kenraali Mannerheim seurueineen. Kaksi päivää myöhemmin kokoontui eduskunta, joka nimitti senaattori Svinhufvudin valtionhoitajaksi, J. K. Paasikiven muodostaessa hallituksen. 30.toukokuuta kutsuttiin Mannerheim senaatin istuntoon jossa esiteltiin uusi armeijan organisaatiosuunnitelma. Armeija järjestettäisiin saksalaiseen mallin mukaan ja saksalaisten avulla. Ylipäälliköllä olisi rinnallaan saksalainen yleisesikuntaupseeri joka kaiken laatisi, ja toisi sitten ylipäällikölle allekirjoitettavaksi. Tämän kuultuaan Mannerheim ilmoitti luopuvansa vielä samana iltana päällikkyydestä ja matkustavansa seuraavana aamuna ulkomaille.

Ja näin hän myös sitten teki. Armeijaa ryhdyttiin nyt rakentamaan saksalaisten asiantuntijoiden johdolla ja Saksan tarpeita silmälläpitäen. Valtiomuodoksi valittiin monarkia. Kuninkaaksi haluttiin Saksan keisarin nuorempi veli Oscar. Keisari Wilhelm II katsoi Suomen kuitenkin tälle liian vähäpätöiseksi. Hessenin prinssi Friedrich Karl sai kelvata. Tämä ryhtyikin sitten välittömästi valmistelemaan Suomen kuninkaaksi tuloaan.

Elokuun 8 päivänä 1918 alkoi Länsirintamalla Amiensin taistelu, joka muodostui ensimmäisen maailmansodan käännekohdaksi ja johti 100 päivää myöhemmin Saksan antautumiseen. Suomen kuningashaaveet romahtivat. Rüdiger von der Goltz joutui vähin äänin poistumaan joukkoineen Suomesta. Paasikiven saksalaismielinen hallitus joutui eroamaan. Valtakunta oli lähtemässä tuuliajolle. Samanaikaisesti vuoden lopulla alettiin Leninin myötävaikutuksella kouluttaa Venäjällä suomalaisten taistelujoukkojen komentajia,
kun odotettiin uuden vallankumouksen alkua. Suhteet länteen olivat saksalaissuuntauksen vuoksi jäässä, eikä sulamista ollut näköpiirissä.

Oli kiireesti kutsuttava Mannerheim takaisin Suomeen. Valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja uusi hallitus nimitti 12, joulukuuta Mannerheimin valtionhoitajaksi. Saatuaan tiedon nimityksestään ryhtyi Mannerheim, joka oleskeli sillä hetkellä Lontoossa, jatkamaan jo aikaisemmin aloittamiaan neuvotteluja, nyt valtion päämiehen ominaisuudessa. Paluu Suomeen ja Turkuun tapahtui 23. joulukuuta. Samana päivänä saapui myös Turkuun jo ensimmäinen viljalasti helpottamaan Suomen vaikeaa elintarviketilaa.

Mannerheimilla ei ollut nyt Suomessa muita kuin vaikeita tehtäviä. Länsivallat olivat kuningasseikkailujen ja saksalaissuuntausten vuoksi kovin epäluuloisia, eikä esim. Yhdysvallat ja Britannia olleet tunnustaneet lainkaan Suomea. Päätös eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista palautti diplomaattiset suhteet Ranskan kanssa. Pohjoismaat lähettivät vierailukutsut, mutta Englannin ja Yhdysvaltain tunnustusta saatiin kuitenkin odottaa aina toukokuun alkupuolelle asti.

Venäjällä raivosi samanaikaisesti verinen sisällissota. Sen valkoiset päälliköt pyysivät Suomesta apua. Avunpyynnöt kilpistyivät kuidenkin näiden haluttomuuteen tunnustaa Suomen itsenäisyys. Sen sijaan Viron vapaustaisteluun, joka päättyi 24. helmikuuta 1919, osallistui Suomesta vapaaehtoisia kaksi rykmenttiä.

Suomessa oli jouduttu tekemään vapaussodan jälkeistä häpeällistä loppuselvittelyä teloituksineen ja nälkäkuolemineen. Tilanteeseen oli saatava kiireesti muutos, jonka johdosta huhtikuun 1. päivänä 1919 annettiin asetus valtiorikosoikeuksien lopettamisesta ja saman vuoden kesäkuussa toinen, joka koski yleistä armahdusta.

Armeijan koulutus oli järjestettävä. Suojeluskunnat oli organisoitava uudelleen ja vakiinnutettava. Vanha eduskunta ei ollut enää toimintakykyinen, jonka vuoksi se hajotettiin 24. helmikuuta ja uudet vaalit toimitettiin 1 ja 3. maaliskuuta. Uuden eduskunnan tehtäväksi tuli hyväksyä K J Ståhlberin johtaman komitean laatima uusi tasavaltalainen hallitusmuoto, joka astui voimaan 17.7.1919. Eduskunta joutui sitten jo viikon päästä valitsemaan ensimmäisen tasavallan presidentin. Tässä 26.7.1919 tapahtuneessa vaalitilaisuudessa eduskunta valitsi tasavallan presidentiksi K.J. Stålbergin äänin 143, Mannerheimin saadessa 50 ääntä.

Stålbergin valinta johti lopulta kahtia jakaantuneen kansakunnan eheyttämiseen, jolloin se kesti niin kommunistien kuin lapualaistenkin vyörytykset, Talvi- ja jatkosodan, sekä maailmassa vallinneen pitkän kylmän sodan kauden, jona aikana se pystyi vielä vauhdilla kasvattamaan vaurauttaan, ja työntymään vastustamattomasti maailman valtioiden eturiviin.

Lähteet:

Eri tietolähteistä koonnut: Veijo Pimiä 2017/tammikuu, (veijo.pimia@gmail.com):

Lappalainen Jussi T: Yhden kortin varassa
Luukkanen Arto: Neuvostoliiton historia
Polvinen Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi
Virrankoski Pentti: Suomen historia, Osa 2
Lisäksi on hyödynnetty useita yleisiä historiankirjoituksia ja internet-tietolähteitä”

Kategoriat: Hyödyllistä tietää | Jätä kommentti

Jääkärimarssin synty

Veijo Pimiä

Loppukesällä 1917 oli Libaussa olevalla suomalaispataljoonalla tunnelma synkeä. Yli kaksi vuotta oli jo kulunut vieraalla maalla. Aineellinen puute jääkärien keskuudessa, sekä myös kotimaassa oli suuri. Jääkärien henkinen epätietoisuus vielä suurempi. Kansakunnan vapautumisen toiveet olivat romahtaneet ja Suomesta kantautui yhä enemmän tietoja sekasorrosta. Eikä kotimaahan pääsystä ollut mitään tietoa. Mielialan piristämiseksi järjestettiin runokilpailu, jonka tarkoituksena oli luoda sanat jääkärimarssiin. Kilpailun voitti hilsgruppenfyhrer (apuryhmänjohtaja) Heikki Nurmio. Raati ei kelpuuttanut runoa aivan sellaisenaan, vaan halusi tehdä siihen joitakin pieniä muutoksia. Mm. kolmannen säkeistön alku: ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks suuri on Suomen valta”. Muutettiin muotoon: ”Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa …”.

Runon valmistuttua nousi heti kysymys sen säveltämisestä. Kilpailulautakunnan sihteeri sai viedä sen Berliiniin. Sieltä se toimitettiin Tukholmaan, jääkärien yhdysmiehelle Kai Donnerille, joka toimitti sitten runon salaa kuriirien välityksellä Helsinkiin Jean Sibeliuksen henkilääkärille ja ystävälle Wilhem Zilliacukselle. Tämä tahtoi Sibeliusta käymään luonaan, jonka aikana pyysi säveltäjämestarilta pientä palvelusta, eli runon säveltämistä. Kotimatkallaan Järvenpäähän Sibelius pudotti salkkua avatessaan vahingossa runon junan lattialle, vieressään istuvien korkeiden santarmiupseerien jalkojen juureen. Nämä katselivat paperia epäluuloisena, mutta onneksi se oli pudonnut kirjoituspuoli ylöspäin, jolloin näkyi, että kyse ei ollut lentolehtisestä.

Sibelius aloitti sävellyksen laatimisen välittömästi ja teki sen voimakkaan isänmaallisen tunteen innoittamana parissa päivässä. Kun sävellys oli valmis, kuljetti Aino Sibelius sen turkkinsa hihaan kätkettynä rouva Zilliacukselle. Sävellyksestä otettiin nyt salaa useampia jäljennöksiä. Yksi näistä oli toimitettava ensisijaisesti syntysijoille Libauiin. Maisteri E Kaila vei sen ensin salaa Vaasaan, josta taas Jussi Sihvo kuljetti sen moottoriveneellä syysmyrskyisen merenkurkun yli Uumajaan Heikki Kekonille. Täältä se lähti etelään rannikolle, josta sitä lähdettiin kuljettamaan moottoriveneellä poikki Itämeren. Tämä matkanosa olikin käydä kohtalokkaaksi. Moottori lakkasi käymästä ja vene lähti ajelehtimaan ohjauskyvyttömänä Itämeren aalloilla. Lisäksi vene vielä vuoti ja uhkasi täyttyä vedellä. Matkustajat olivat jo vaipuneet epätoivoon, kunnes kuin ihmeen kautta vene viimein ajautui Hiidenmaalle, joka oli onneksi saksalaisten hallussa. Täältä saatiin erinäisten vaiheiden kautta osittain vettynyt sävellys viimein Libauiin.

Perillä Libaussa päällystö kuuli kappaleen ensiesityksen, taitavan pianistin gruppenfyhren (ryhmänjohtaja) Väinö Palojärven soittamana, jolloin pataljoonan komentaja hauptmann Eduart Ausfeld huudahti, ettei se ollut mikään paraatimarssi. Sibelius oli säveltänyt sen tahallaan hitaaksi, tempo 112, kun se saksalaisissa sotilasmarsseissa oli 124. Laulaminenkaan ei ollut ihan helppoa, koska sävellyksessä vaihtuivat molli ja duuri ainutlaatuisesti aina tunnelman mukaan.

Jääkärimarssista tuli sitten kuitenkin yksi Suomen musiikkihistorian helmistä jonka aatoksellinen merkitys itsenäisyyttä tavoitellen suomalaisten keskuudessa oli suuri. Siinä soi usko elinkelpoisen kansan tahdosta ja voimasta Sen arvostus on säilynyt aina vuosikymmenestä toiseen. Kun 1950-luvun alkupuolella Rajavartiostojen aliupseerikoulussa harjoiteltiin paraatimarssia musiikin tahdissa, ei siihen aikaan ollut käytettävissä montaa ”savikiekkoa”. Jääkärimarssi oli, mutta sen käyttö kiellettiin, koska se oli liian pyhä arkipäivän harjoituksiin. Oli pakko tyytyä ”vanhoihin valokuvaajiin” (Alte kameraden), kun muitakaan levyjä ei ollut.

Heikki Nurmio ja Jean Sibelius tekivät Suomen historiaan korvaamattoman työn. Jääkäriliikkeen komeimman monumentin. Fil. maisteri Heikki Nurmio jäi puolustusvoimien palvelukseen. Toimi mm. kadettikoulun johtajana ja yleni everstiksi.

Itsenäisyysaktivisti ja jääkärien keskeinen yhdysmies Tukholmassa Kai Donner oli Jörn Donnerin isä. Vuonna 2007 valmistuneessa Jörn Donnerin elokuvassa Raja, päähenkilön esikuvana oli isä Kai Donner hänen toimiessaan Terijoen komendanttina.

Elmo Kaila oli jääkäriliikkeen aktivisti, jonka luoman verkoston kautta alettiin myös perustaa ja kouluttaa suojeluskuntia ympäri Suomea. Kaila väitteli myöhemmin tohtoriksi, jääden vähemmän tunnetuksi politiikassa, keskittyen enemmän tutkimustyöhön.

Heikki Kekoni toimi mm. Tasavallan Presidentin adjutanttina. Ylennettiin vuonna 1937 reservissä kenraalimajuriksi.

Jussi Sihvo ja Väinö Palojärvi toimivat mm. jatkosodan aikana divisioonan komentajina. Kumpikin ylennettiin kenraalimajureiksi.

Jääkäripataljoona 27. komentaja Eguard Ausfeld tuli jääkäreiden mukana Suomeen ja toimi täällä 1. jääkäriprikaatin komentajana. Johti mm. Tampereen keskustan- ja vapaussodan viimeisenä sotatoimena Karjalan kannaksen lounaisosan valtausta. Oli jonkin aikaa naimisissa sairaanhoitajatar Ruth Munckin kanssa. Sai Suomessa everstin arvon, mutta Saksan hävittyä I maailmansodan joutui palaamaan Saksaan. Ausfeldille myönnettiin 1. luokan vapaudenristi vasta v.1942.

”Joku toinenkin olisi voinut johtaa Vapaussodan samanlaiseen lopputulokseen, mutta ilman jääkäreitä se ei olisi onnistunut”.

C G E Mannerheim

© 2013

Kategoriat: Hyödyllistä tietää | Jätä kommentti

RUK 120 Leningradin saarto ja vanha Venäjä 21.-24.8.2017

RUK 120-kurssin kymmenes matka

Kurssimme kymmenes sotahistoriallinen retki suuntautui muutaman muualle tehdyn matkan jälkeen jälleen Venäjälle. Retkemme tavoitteena oli saada näkemystä toisen maailmansodan eräästä kuuluisimmasta tapahtumasta ”Leningradin saarrosta” sekä laajentaa tietoamme Venäjän historian alkuajoista.

Allegrolla ensin Pietariin ja bussilla eteenpäin: Mukana oli 46 kurssilaista. Retki toteutettiin VL-Matkojen toimiessa vastuullisena järjestäjänä. Asiantuntijaoppaana ja matkan johtajana toimi sotahistorioitsija FM Juhani Vakkuri. Hänelle tämä oli kolmas retki kanssamme.

Kuva 1. Retkeläiset Pihkovassa Ruhtinatar Olgan patsaalla. Matkan johtaja Juhani Vakkuri oikealla
(Foto: Tainio)

Lähdimme maanantaiaamuna 21.8. Allegrolla Pietariin, jossa meitä asemalla odotti Vihdin Liikenteen bussi kuljettajanaan ekonomi Veijo Pyysalo. Suuntasimme Nevan rantaa kohti koillista ja koimme heti Pietarin ruuhkat. Vakkuri kertoi Leningradin piirityksen vaiheista ja osoitti matkan varrella olleita taistelupaikkoja.

Leningradin saarto oli vakava paikka: Leningradin saarto tai piiritys katsotaan alkaneeksi 8.9.1941, jolloin Saksan pohjoinen armeijaryhmä saavutti Laatokan rannan Leningradin koillispuolella. Suomalaiset joukot saavuttivat samoihin aikoihin vanhan rajan ja etenivät Syvärille saakka. Rintamalinja Leningradin luoteispuolella ulottui Suomenlahdesta Laatokkaan. Piirityksen sisään jäi yli 2 miljoonaa asukasta ja kaupunkia puolusti yli 200.000 sotilasta. Talvella 1942 ainoa huoltoreitti n.s ”Elämän reitti” oli jäätie Laatokan yli. Myös kesällä ja syksyllä 1942 Leningradia pystyttiin jossain määrin huoltamaan Laatokan kautta.

Saartorengas murtui useiden taistelujen jälkeen 18.1.1943, jolloin Sinjavinon kukkuloiden taistelussa Puna-armeija sai avattua 11 kilometriä leveän kaistaleen kukkuloilta Laatokan rantaan pysyväksi maayhteydeksi. Toisen laskutavan mukaan piiritys katsotaan päättyneeksi vasta 27.1.1944, jolloin saksalaiset joukot saatiin ajetuksi Laukaanjoen tasalle useiden kymmenien kilometrien päähän kaupungista. Viimeksi mainittua laskutapaa käyttäen päästään lähes 900 piirityspäivään, jota Venäjällä yleisesti käytetään.

Kuva 2. Leningradin saarron kartta 1943 (Foto: Tainio)

Saarron aikana kaupungissa kuoli vähintään 640.000 ihmistä ehkä lähes 800.000. Leningrad sai ensimmäisenä kaupunkina Neuvostoliiton Sankarikaupungin arvonimen vuonna 1945.

Alueella tutustuimme muun muassa Sinjavinon taistelualueen laajaan muistomerkkiin ja Solugubvkan saksalaisten sotilashautausmaahan, joka on vuonna 2000 saksalaisten toimesta perustettu, ja on heidän ylläpitämä. Siellä on haudattuna kymmeniä tuhansia saksalaisia sotilaita. Ohitimme Mgan rautateiden risteysaseman, jossa käytiin 1943 kovia taisteluja neuvostoliittolaisten yrittäessä murtaa saksalaisten piiritystä ja onnistuessa pitkien taistelujen jälkeen.

Kuva 3. ”Solugubvka” oli saksalaisten sotilashautausmaa ja täynnä kaatuneiden nimiä (Foto: Tainio)

Iltapäivän lopulla saavuimme Tihvinään, jonka saksalaisten joukot itäisimpänä paikkana tällä rintamalla saavuttivat 8.11.1941, mutta josta he luopuivat kuukauden kuluttua perääntyen Olhavan joen tasalle.

Tihvinässä lounaan jälkeen tutustuimme ”Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen luostarissa” kuuluisaan ”Tihvinän Jumaläidin ikoniin”, joka joitakin aikoja sitten palasi pitkältä matkaltaan Kanadasta luostariin.

Kuva 4. Tihvinän ”Jumaläidin ikoni” (Foto: Tainio)

Bussimatkalla lisää tietoa ja kokemusta: Matkalla Novgrodiin Erkki Hämäläinen luki otteita isänsä haastattelusta sodanaikaisena hävittäjälentäjänä. Hän oli tehnyt Hurricanella rohkean tiedustelulennon saartorenkaan läpi Leningradiin. Lennon tarkoituksena oli selvittää Leningradin rintaman tykistön ja it-asemien sijaintia ja vahvuutta.

Muutamaa kymmentä kilometriä ennen Novgrodia moottoritien liikenne pysähtyi. Seuraavaan 5 kilometriin kului 1,5 tuntia. Syynä oli tällä Venäjän eräällä tärkeimmistä valtateistä sillan korjaus, jossa liikenne oli vuoron perään yksisuuntainen. Ruuhkassa etenemistä illan hämärässä piristi eteläisellä taivaalla näkynyt upea ”ilotulitus” ukkosrintama ollessa Novgorodin päällä. Saavuimme viivästyksistä johtuen Novgorodin hotelliimme vasta 22.30. Ennen nukkumaan menoa illallinen maistui vodkaryyppyjen kera.

Novgorodilla on suuri merkitys Venäjän syntymisessä. Nestorin kronikan mukaan varjagi Rurik perusti Novgorodin ruhtinaskunnan 800-luvun lopulla. Kiova keskuksena ollut valtakunta hallitsi 900- ja 1000-luvuilla Novgorodinkin aluetta. Sittemmin 1100-luvun puoliväliin mennessä muodostui Novgorodin tasavalta nykyisen Venäjän luoteisista ja pohjoisista osista ollen yksi keskiajan Euroopan suurialaisimmista valtakunnista. Eräänä hallintoelimenä oli Vetse – kansankokous, joka kutsuttiin koolle Vetse-kellolla. Mongolien valloittaessa nykyistä Venäjää Novgorodin tasavalta säilyi itsenäisenä, kunnes Iivana Julma 1400-luvun lopulla valloitti Novgorodin vieden mennessään Vetse-kellon ja Moskovan tullessa pääpaikaksi Venäjällä. Novgorod ja Ruotsi taistelivat 1300-luvun alussa ja solmivat 1323 Pähkinäsaaren rauhan ja näin Suomenkin historiaan Novgorod liittyy. Ruotsin vallan alla Novgorod oli 1611-1617. Stolbovan rauha vuonna 1617 päätti Ruotsin vallan Novgorodin alueella. Matkallamme Tihvinään ohitimme tuosta rauhasta kuuluisan pienen Stolbovan kylän.

Tiistaiaamuna 22.8. aloitimme Novgorodiin tutustumisen Pyhän Yrjön luostarista Ilmenjärven rannalla muutama kilometri keskustasta. Olhavanjoki, jonka olimme useamman kerran jo nähneet alkaa sieltä ja laskee sitten Laatokkaan. Novgorodin entisestä kauppapaikasta Olhavanjoen rannalla kävelimme joen yli Novgorodin Kremliin eli Denitsiin, joka on rakennettu 1000-luvun alussa ja on vanhin säilynyt Kreml Venäjällä. Kremlissä kävimme siellä olevassa kuuluisassa Sofian katedraalissa.

Kuva 5.Retkeläisiä Novgorodin Kremlissä (Foto: Puntila)
Kuva 6. Kremlin historiaa; 1500-1600 luvuilla valmistettuja kirkonkelloja Novgorodin temppeleistä (Foto: Tainio)
Kuva 7. Venäjän merkkihenkilöpatsas 1856, mm. Aleksanteri Suvorov (Foto: Tainio)

Pihkovassa oli paljon historia… Lounastauon jälkeen bussimme suuntasi kohti länttä Pihkovaa, joka oli Novgorodin tasavallan aikaan toinen merkittävä kaupunki Baltian kauppareitin varrella. Pihkova muodosti 1300-luvulla oman tasavallan. Pitkän bussimatkan katkaisi tauko iltapäiväkahvien ja voileipien kera puolivälissä matkaa. Pihkova on monella tapaa tunnettu Venäjän historiassa. Kiovan ruhtinaan Igorin puoliso Olga oli kotoisin Pihkovasta. Igor hallitsi laajaa Kiovan ruhtinaskuntaa 900-luvun puolivälissä ja hänen kuoltuaan ruhtinatar Olga oli parikymmentä vuotta sijaishallitsijana. Olga kääntyi kristinuskoon ja hänen aikanaan alkoi kristinuskon leviäminen pohjoiseen luostarien perustamisella.

Pihkova on merkittävä varuskuntakaupunki nykyään. Siellä on laskuvarjoprikaati, joka on Venäjän länsiosan tärkeimpiä joukko-osastoja. Yritimme päästä varuskunnan portille, luovuimme suuren ruuhkan vuoksi, mutta näimme varuskunnan portin, joka kuvaa avattua laskuvarjoa.

Pihkovassa Venäjän keisari Nikolai II luopui kruunusta maaliskuussa 1917 veljensä hyväksi, joka kuitenkin kieltäytyi kruunusta ja Venäjän keisarikunta päättyi. Ohitimme aseman, jonka ratapihalla junavaunussa luopuminen tapahtui. Kauempaa näimme myös tuon ratapihalla museona olevan vaunun.

Kuva 8. Vakkuri valmistelee kahvitusta porukalle, jolla neuvonpito on käynnissä (Foto: Puntila)

Kolmannen matkapäivän aamu valkeni sateisena ja sellaisena päivä jatkui iltaan saakka. Ohjelmassa oli aamulla tutustuminen Pihkovan Kremliin ja siellä olevaan Pyhän Kolminaisuuden katedraaliin. Venäjällä on kommunistisen kristinuskon vastaisen vallan jälkeen laajasti kunnostettu kirkkoja ja luostareita ylimmän johdon suojeluksessa. Mekin tutustuimme matkamme aikana lukuisiin kirkkoihin ja kolmeen luostariin, jotka kaikki olivat hienosti kunnostettuja upeine ikonostaasein ja vanhoine seinämaalauksineen. Pihkovassa kävimme vielä sateesta huolimatta Aleksanteri Nevskin valtaisalla muistomerkillä hiukan Pihkovan keskustan ulkopuolella.

Jonkin matkaa Pihkovasta tutustuimme Izborskiin ja sen jo vuonna 862 perustettuun vanhaan linnoitukseen.

Kuva 9. Sadetta riitti vielä Izborin linnoituksessakin (Foto: Puntila)

Matkalla kohti Viron rajaa pysähdyimme vielä Petserin luostariin, joka on todella upea, vuonna 1473 perustettu luostari. Sen säilyminen hienona selittyy osaksi sillä, että se kuului Viroon 1920- ja 1930-luvuilla. Siellä olisi voinut viipyä kauemminkin, mutta sade ja matkamme kireä ohjelma estivät sen.

Kuva 10. Petserin luostarin kaunista pihapiiriä (Foto: Puntila)

Setukaiset, pieni kansa Virossa: Rajan ylityksen, joka sujui kohtuullisen nopeasti, jälkeen ajoimme Värskaan Setu-museon alueelle. Setukaiset ovat kansanosa, jolla on lähellä eestinkieltä oleva oma kielensä. Setukaiset ovat asuttaneet kyliä molemmin puolin rajaa. Nykyään heitä on 13000, joista enää vain 1000 asuu Venäjän puolella. Viron valtio on tukenut setukaisten muuttoa Venäjältä. Retkemme ensimmäisenä päivänä Jorma Lempinen jakoi meille setukaisten kansalliseeposkirjan ”Pekko”, jossa on paljon samoja piirteitä kuin meidän Kalevalassa ja virolaisten Kalevipoegissa. Lempinen on Viro-säätiön, joka on tukenut suomennoksen tekemistä, hallituksen puheenjohtaja. Pekon kunniaksi on perustettu aikanaan Petserin luostari. Setu-museon alueella olevassa ravintolassa söimme todella maukkaan lounaan. Sateen takia museoon tutustuminen jäi vähäiseksi.

Kuva 11. Setu-museon yhteydessä maistui paikallinen maittava lounas (Foto: Tainio)

Sitten vielä Tarton yliopistoon ja Viron kansallismuseoon tutustumaan: Illansuussa saavuimme Tarttoon ja Dorpat-hotelliin. Ennen illallista meillä oli vierailu Tarton yliopistoon. Siellä vararehtori Erik Puura kertoi vuonna 1632 perustetun Tarton yliopiston historiasta, muutoksista vuosisatojen aikana, tämän hetkisestä tilanteesta (yli 13000 opiskelija), suomalaisista opiskelijoista (runsaat 130, joista valtaosa lääketieteellisessä) sekä omasta historiastaan. Persoonallinen esitys herätti runsaasti kysymyksiä. Puheenjohtaja antoi Puuralle kiitokseksi kurssimme 50-vuotiskirjan.

Kuva 12. Tarton yliopiston vararehtori Erik Puura sai RUK-120 kurssin 50-vuotiskirjan Olli Puntilalta
(Foto: Tainio)

Hotellissa syödyn illallisen, johon myös Puura kutsuttiin, aikana kiiteltiin Vakkuria hyvästä johdatuksesta antaen hänelle ikonin ja kirjamme, jollainen myös luovutettiin erinomaiselle kuljettajallemme Pyysalolle.

Viimeisenä matkapäivänämme lähdimme aamiaisen jälkeen bussilla tutustumaan Tarttoon. Kiertelimme Toomemäellä, kävimme katsomassa vanhan tuomiokirkon raunioita, näimme talon, jossa Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin, Raatihuoneen lähellä näimme vinon talon ja vanhaa kaupunkia enemmänkin.

Tärkein kohteemme Tartossa oli viime vuoden lokakuussa avattu Viron Kansallismuseo. Tämä neuvostoajan lentokentän kiitoradalle rakennettu moderni museo on jo arkkitehtonisesti näkemisen arvoinen. Pariisilaisen arkkitehtitoimiston suunnittelema rakennus on yli 350 metriä pitkä ja kuvaa lentokoneen lentoon lähtöä ollen toisesta päästä vain pari metriä korkea ja pääoven päästä lähes 20 metriä. Me tutustuimme ”Uralin Kaiku” nimiseen näyttelyyn. Se esitti sekä virtuaalisesti että esineiden muodossa suomalais-ugrilaisten kansojen historiaa. Vaikuttava rakennus ja näyttely.

Kuva 13. Viron Kansallismuseo: Tarkkaavaisena kuunnellaan opas Henri Kortelaista (Foto: Tainio)

Tartosta lähdettyämme veljemme Reijo Salminen kyseli jälleen meiltä monta vaikeaa tai vekkulia kysymystä ja viihdyttäen ehkä jo historian lukuihin ja kirkkojen ikoneihin vähän väsynyttä joukkoa jutuillaan. Parhaille annettiin viinipullot palkinnoksi.

Matkalla Tallinnaan pysähdyimme Pöltsamaan kaupungissa, joka oli aikanaan hetken Liivinmaan kuningaskunnan pääkaupunki. Siellä vanhassa ritarilinnassa vierailimme viinin maistajaisissa. Viinimarjoista, omenoista ja metsämarjoista tehtyjä viiniä maistelimme viiden eri tuotteen verran. Aika moni pullo lähti sieltä myös kotiin tuliaisiksi.

Kuva 14. Poltsamaa Felix 1929 on Viron vanhin viinitila. Esittelyä ja maistiaisia (Foto: Tainio)

Ennen Tallinnaa pysähdyimme juomaan Vakkurin tarjoamat samppanjat ja laulamaan Reijon johdolla perinteiseen tapaan Finlandian.

Kuva 15. Lopputunnelmissa Finlandia-kuoro RUK-120 johtajanaan Reijo Salminen (Foto: Tainio)

Laivamatka Tallinnasta Helsinkiin sujui rattoisasti illallista syöden ja matkan vaikutelmia kerraten.

Lopputoteamuksena voimme todeta, että viime sotien historiallisia paikkoja olisi voinut olla kohteina enemmänkin. Toisaalta naapurimaamme Venäjän historia erityisesti lähellä olevien osien osalta ja vuosisatojen takaa tuli tutummaksi. Näimme myös Venäjän tätä päivää, josta erityisesti pisti silmään viljelysten ja karjatalouden vähäisyys. Ero siirryttäessä Viron puolelle oli todella suuri. Oli myös näin retken suunnittelijana hienoa, että oli monta ensikertalaista matkallamme. Ensi vuonna suuntaamme Puolaan ja olemme enemmän taas viime sotien tapahtumissa.

Espoossa 25.9.2017

Teksti: Olli Puntila
Kuvat: Esko Tainio, Olli Puntila
Taitto: Erkki Hämäläinen

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 Jääkärien jäljillä 15-19.9.2016

Jääkäreillä on ollut tärkeä rooli Vapaussodassamme, itsenäisyytemme syntymisessä ja sen puolustamisessa. Ostrobotnian kokouksessa 20.11.1914 käynnistyi itsenäisyysliike, joka laajalti innosti eri yhteiskuntaluokkien nuoria lähtemään Saksaan hankkimaan sotilaskoulutusta tavoitteena Suomen itsenäisyys. Runsaat 1800 jääkäriä koulutettiin Saksan Lockstedtissä 1915-1916 (Lockstädter Lager Hampurin lähellä), jonka jälkeen Jääkäripataljoona 27 osallistui Saksan armeijan osana taisteluihin Latviassa vuosina 1916 ja 1917.

Jääkäriliikkeellä oli merkittävää vaikutusta myöhemminkin. Jatkosodassa jääkäreitä oli keskeisissä johtotehtävissä ja vaativissa operaatioissa Kannaksella ja pohjoisessa. Everstiksi nimitettiin jääkäriupseereja jo alle 30-vuotiaana (esim. Aarne Sihvo, Woldemar Hägglund) ja useat jääkärikenraaleista ovat myös toimineet puolustusvoimien päällikkönä/komentajana. Kaikkiaan 49 jääkäriä yleni kenraaleiksi.

Baltiaan ja Valko-Venäjälle suuntautunut matka oli RUK 120 kurssin yhdeksäs. Jääkäriperinnettä tutki nyt 41 osallistujaa kenraaliluutnantti evp Pentti Lehtimäen johdolla kasarmeilla Liepajassa, taistelupaikoilla, muistomerkeillä ja sankarihaudoilla. Jääkärikokemuksia täydensivät katsaukset Napoleonin Venäjän retkeen ja toisen maailmansodan tapahtumiin samoilla paikoilla 1944 (mm. saksalaisten motitus). Lisäksi olivat käynnit Valko-Venäjällä Minskissä sekä C.G. ja Anastasia Mannerheimin omistamassa Aprikun kartanossa Aizputessa Kuurinmaalla ja suurlähetystössämme Riikassa. Osallistujille tuli varsin tuore käsitys nykytilanteesta, kun suurlähettiläs Olli Kantanen, entinen HS-toimittaja ja kurssiveljemme Jukka Rislakki sekä vaimonsa, ensimmäinen Latvian lähettiläs Suomessa Anna Zigure valottivat taloutta, kulttuuria, turvallisuutta ja poliittisia kysymyksiä ajankohtaisista teemoista.

Ennen jääkäriohjelmaa kentällä suoritimme kiinnostavia liitännäisohjelmia: Matkamme alkoi Vilnasta, jossa suoritettiin kiertoajelu ja omatoiminen vanhaan kaupunkiin tutustuminen sekä Pietari-Paavalin kirkkoon. Erikoiskäynti suoritettiin myös KGP-museoon, joka sijaitsee aivan pääkaupungin keskustassa oikeustalon pohjakerroksessa. Sellit, kuulustelu/tuomiopaikat ja kuvamateriaali kertoivat melkoisista julmuuksista, joita liettualaiset kokivat neuvostoaikana. Illalla tutustuimme vielä Trakaihin, joka oli aikanaan Liettuan suurruhtinaskunnan pääkaupunki ja jonne Vitauttas Suuri oli tuonut Krimiltä henkivartijoikseen Karaim- kansaa 1390-luvulla. Erikoinen karaim-heimokulttuuri näkyi siellä vielä taloissa ja ravintolatarjoilussa.

Kävimme myös kokemassa, miten viisumikäytäntö toimii siirryttäessä EU:sta ja Nato- maasta Valko-Venäjälle. Minskissä yhtyvät eri maaliikenneväylät ja yhteys Venäjään on poliittisestikin vahva. Käynti Minskissä oli melkein kaikille ensimmäinen ja tiedot maasta lähinnä lehtiuutisten varassa. Ennakkokäsitykset osallistujilla olivat 22 vuotta hallinneen Presidentti Aljaksandr Lukasenkan maasta varsin epämääräiset ja varaukselliset, mutta muuttuivat paljolti käynnin aikana. Pääkaupunkia oli varsin runsaasti rakennettu uusilla hallintorakennuksilla, kulttuurikeskuksilla, urheiluhalleilla, metrolla, asuntokeskittymillä. Kaupunkikuva oli varsin moderni.

Koska Minsk oli toisessa maailmansodassa hävitetty aika totaalisesti, niin uudelleen rakennetut kadut olivat hyvin leveät, kolme kaistaa kumpaankin suuntaan ja lisäksi vielä reunoilla pysäköintikadut.

Erityisesti kiinnitti huomiota kaupungin siisteys. Siellä käynyt myös havaitsi merkittävän muutoksen tapahtuneen. Historiaa oli kuitenkin vanhassa keskustassa jäljellä. Iso Lenin-patsas oli jätetty keskustaan hallintopalatsin ja metroasema/kauppakeskuksen läheisyyteen. Yleensä mahtavat neuvostoajan muistomerkit oli poistettu, mutta tämä oli vielä jätetty keskustaan yliopistorakennusten keskelle.

Saimme kuulla, että venäjänkieli on ensimmäinen kieli ennen valkovenäjää kouluissa. Tämäkin osoittaa, että yhteys Venäjään on keskeinen. Valko-Venäjän logistinen sijainti on mielenkiintoinen. Minskistä Liettuaan johtava moottoritie on osa maantieyhteyttä Venäjältä Kaliningradiin. Tien varrella olevat laajat viljelysaukeat näyttivät hyvin hoidetuilta.

Viehättävät oppaamme Tatjana (Minsk) ja Neringa(Vilna).
Molemmat oppaat toivat keskusteluillaan hienon lisän paikallistuntemusta osallistujille.

Jääkäriohjelmaan tutustuminen alkoi Liepajasta (Libau). Sinne siirryttiin Klaipedan kaupungin kautta, josta on myös yhteys Kuurin kynnään kautta Kaliningradiin. Ensiksi kävimme ”Pyhän kolminaisuuden kirkossa” ja jääkärikasarmeilla, joita oli kaksi nimeltään Hansa ja Bayern. Kasarmit oli muutettu kouluiksi ja lasten sosiaalikeskukseksi. Paikallinen väestö ei enää näyttänyt tietävän jääkäriperinteestä.

Kasarmirakennusten sisäänkäynnin edessä sijaitsi aukea tori, joka toimi myös paraati- ja harjoitusalueena.

Liepajan keskustassa ”Pyhän kolminaisuuden kirkko” vuodelta 1758 oli suuri vaikuttavinen sisustuksineen. Kuvassa Pentti Lehtimäki kertoo jääkärien valanvannomistilaisuudesta ”Pyhän kolminaisuuden” kirkossa. Samassa paikassa vannoi 950 jääkäriä sotilasvalansa itsenäiselle Suomen Tasavallalle 13.2.1918. Samassa yhteydessä vihittiin myös Jääkäripataljoona 27 : n lippu ensimmäisenä joukko-osastolippuna Suomessa.

Pentti Lehtimäki kertoo jääkärien valanvannomistilaisuudesta ”Pyhän kolminaisuuden” kirkossa.

Sibelius oli säveltänyt Jääkärien marssin Heikki Nurmion sanoihin. Näimme myös kentät, joilla jääkärit olivat harjoitelleet. Myös sota-oppaita Suomen kielellä ja komentokäytäntöjä ja aseiden käyttöä oli kehitetty toimiviksi. Isänmaallinen henki oli ollut vahva.

Tutustuminen Riianlahden rantojen, suoalueiden ja jokien taistelupaikkoihin sekä jääkärien hautoihin Klapkalncisissössä (Riianlahdella), Schmardenissa, Aa-joen ja Missejoen alueilla antoi vaikuttavan käsityksen jääkärikokemuksista.

Ensimmäisessä tulikasteessa kaatui viisi jääkäriä, joilla on oma muistomerkkinsä Riianlahdella. Ensimmäisten joukossa kaatunut jääkäri Matti Nykänen oli haudattu saksalaisten sankarihautaan Missen alueella. Taisteluista jääkärit selvisivät varsin vähin miestappioin, mutta haavoittuneita ja sairauksiin menehtyneitä oli runsaasti. Omista kokemuksistaan sairaanhoitajana ja jääkärien arjesta Ruth Munck on kirjoittanut muistelmanteoksen vuonna 1935.

Kuvassa ”urheilumies” Olli Puntila tutkii Matti Nykäsen haudalla muistokirjoitusta kotiseudun delegaatiolta, joka oli käynyt siellä hieman ennen meitä.

Vapaussotaan Suomeen palasi lopulta 1250 jääkäriä eri reittej ä ase- ja ammus lastien kanssa rahtilaivoilla sekä yhdellä sukellusveneellä. Jääkäripataljoona 27:n viimeinen yhteinen paraati oli Vaasassa. Sen vastaanotti ylipäällikkönä kenraali Mannerheim 26.2.1918 ja jääkärien taistelut siirtyivät sitten Baltiasta Suomeen eri rintamille; eräille talvi-, jatko- ja Lapin sotaan saakka.

”Jääkärien jäljillä”-ohjelma oli varsin monipuolinen, tiivis ja antoi osallistujille hyvän käsityksen Jääkäripataljoona 27:stä ja sen merkityksestä itsenäisyytemme alkuaikoina ja sen säilyttämisessä. Myönteistä oli myös havaita lukuisten muistomerkkien perustaminen ja vaaliminen. Osa oli neuvostoaikana hävitetty, mutta on nyt uuden itsenäisyyden aikana kunnostettu. Eri aselajien reservinupseereina olimme tästä ylpeitä; eräänä osoituksina oli mm. Mannerheim-museon avaaminen kouluksi muutettuun Aprikun kartanoon ja viime heinäkuun lopulla juhlallisesti paljastettu jääkäripioneerien muistomerkki Schmardenissa. Tilaisuudessa oli ollut läsnä puolustusministeri Niinistö, suurlähettiläs ja korkea puolustusvoimien edustus. Schmardenin taistelusta katsotaan armeijamme pioneeriaselajin alkaneen.

Yhteiskuvassa retkeläiset Schmardenissa 25.7.2016 paljastetun pioneerijääkärien muistomerkillä. Muistomerkki on Riikasta Ventspilsiin johtavan tien varrella olevan kahvilan alueella. Kahvilan omistaja on luvannut pitää alueen kunnossa.

Kartassa rintamalinja 1916-17 näkyy sinisenä viivana Riianlahdelta itään. Venäläiset olivat sen pohjoispuolella Riikasta etelään ja jääkärit Aa-joen, Misse-joen ja Tirul- suoalueiden eteläpuolella eri kohteissa. Tältä taistelualueelta alueelta löytyy useita jääkärihautoja, muistomerkkejä, esikunta-alueita, metsäteitä ja pikkukyliä. Lähde: Tuomas Hoppu, 2016

Riianlahden ja Schmardenin muistomerkeillä laskimme kurssimme kukat.
Ryhmämme järjestäytymässä Olli Puntilan ja Erkki Hämäläisen johdolla 3-riviin huomionosoitusta varten

Oppia Klaipedan vanhan keskustan historiallisilla aukiolla, jossa Hitlerkin oli vieraillut 1944.

Taukopaikoilta ja keskustan kapeilta kujilta bussinkuljettajamme suuntasi meidät luonnon keskelle, missä jääkärit saivat käytännön rintamakokemusta aika vaativissa olosuhteissa: erilaiset sairaudet vaivasivat ja hyönteisiä oli etenkin suoalueilla.

Retkilounaskin kuului ohjelmaan.

Puheenjohtaja Olli Puntila esitteli matkan aikana mahdollisia uusia matkakohteita mm. Lapin sotaan alueelle tehtävää tutustumisretkeä ja Leningradin saartoon sekä vanhan Venäjän retkeä. Hallitus tulee syksyn aikana tekemään päätöksen todennäköisesti ensi vuoden elokuun lopulla tehtävästä retkestä.

Retken viihteellisesti annista vastasi jälleen Reijo Salminen järjestämällä tietokilpailun ja johtamalla bussissa ja muistomerkeillä laulua.

Viimeisen illallisen aikana Riiassa vieraanamme oli kurssiveli Jukka Rislakki ja vaimonsa Latvian uuden itsenäisyyden aikana ensimmäisenä Helsingin suurlähettiläänä toiminut Anna Zigure. Molemmat pitivät mielenkiintoiset esitykset Latvian nykytilanteesta. He korostivat, että latvialaiset pitävät Suomea esimerkkinä ja yhteiskuntana, jota kohti tulisi pyrkiä.

Puntila kiitti illallisella kaikkia retkeläisiä hyvästä retkihengestä ja aktiivisuudesta.
Hän myös kiittäen kenraali Lehtimäkeä loistavasta opastuksesta luovutti hänelle
lahjana ”lasisen” Kalasnikovin.

Maanantaiaamuna meillä oli kurssiveli Juha Silvannon junailemana käynti Suomen Suurlähetystössä suurlähettiläs Olli Kantasen ottaessa meidät vastaan ja pitäen mielenkiintoisen esityksen Latvian poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Hän myös kertoi suomalaisten yritysten (noin 400) etabloitumisesta Latviaan. Silvannon isoisä oli aikanaan ollessaan Suomen ensimmäinen lähettiläs Riiassa 20-luvulla vuokrannut talosta huoneiston Suomen lähetystöksi. Vuonna 1991 valtio oli ostanut kiinteistön USA:an 1930-luvulla siirtyneeltä juutalaisperäiseltä suvulta ja kunnostanut sen edustavaksi. Näin oli
lähetystömme palannut ennen toista maailmansotaa olleisiin tiloihinsa.

Kirjoittajat: Erkki Hämäläinen ja Olli Puntila
Kuvat: Erkki Hämäläinen, Olli Puntila, Esko Tainio
Kirjallisuutta jääkärien toiminnasta ja kokemuksista:
Tuomas Hoppu: Jääkärit Saksan tiellä, 2016 Matti Laurema: Jääkärien tie, 1984
Ruth Munck: Jääkärien kanssa Saksassa, 1935

”Olipa jälleen hieno ohjelma

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 kolmessa sodassa

RUK 120 kurssin sotahistoriallinen retki Belgiaan ja Luxenburgiin 8.-12.6.2015


OLLI PUNTILAN RAPORTTI
Kesäkuussa 2013 RUK 120-kurssin valiojoukko tutustui Normandian maihinnousuun kierrellen usean päivän ajan alueella eversti Sampo Ahton johdolla ja opastuksella. Jatkumona tuolle retkelle teimme 8.-12.6.2015 matkan Belgiaan ja Luxemburgiin tutustuen kolmeen näillä alueilla käytyyn sotaan. Retki toteutettiin jälleen VL-Matkojen järjestämänä toimitusjohtaja Jouni Lehtimäen johdolla ja Sotakorkeakoulun sotahistorian pääopettajan ev.ltn Yrjö Lehtosen opastuksella. Mukana oli 32 kurssilaista ja yksi ottopoika.

II MAAILMANSOTA; ARDENNIEN TAISTELU
Ardennien taisteluna tunnettu Saksan armeijan viimeinen yritys pysäyttää länsiliittoutuneiden hyökkäys Saksan omalle maaperälle oli retkemme alkuosan ohjelmana. Ensimmäiset 2 yötä majoituimme Luxemburgissa Clervauxin pikkukaupungissa, josta käsin tutustuimme Belgian ja Luxemburgin puolella oleviin kohteisiimme.

Saksan sodanjohdon tavoitteena oli pyrkiä onnistuneella vastahyökkäyksellä saamaan erillisrauha länsirintamalla, jonka jälkeen Saksan sotavoimat olisi voitu keskittää itärintamalle pysäyttämään Neuvostoliiton eteneminen kohti Berliiniä. Hitler määräsi operaation nimeksi Wacht am Rein (Reinin vartija). Tavoitteena oli Antwerpen, välitavoitteen ollessa Maas-joki. Saksa keskitti hyökkäykseen 3 armeijakuntaa yhteensä 200.000 sotilasta, 600 panssarivaunua ja 1900 tykkiä. Liittoutuneilla oli alueella hyökkäyksen alkaessa joukkoja 80.000 sotilasta, 400 panssarivaunua ja 400 tykkiä.

Kävimme retkemme ensimmäisenä päivänä Luxemburgissa Dasburgissa Our nimisen rajajoen varrella, josta nuoren, 28-vuotiaan everstiluutnantti Jochen Peiperin johtama vajaan 5.000 sotilaan ja 600 panssaroidun ajoneuvon osasto aloitti hyökkäyksen 16.12.1944 yöllä klo 2. Tiet olivat pieniä metsäteitä ja maasto aluksi jyrkkää rinnettä. Hyökkäyksen alkaessa maa oli luminen, ilma sumuinen. Hyökkäys tuli amerikkalaisille, jotka olivat rintamavastuussa tällä alueella, täydellisenä yllätyksenä. Peiperin panssarit etenevätkin nopeasti, koska amerikkalaisilla oli hyvin ohut miehitys alueella. Peiper käytti myös edessä amerikkalaisuniformuihin pukeutuneita englantia puhuvia erikoisyksiköitä. Kuljimme Peiperin joukon käyttämiä teitä oppaamme Lehtosen selostaessa taistelujen kulkua.

Tiistaina, toisena matkapäivänämme pysähdyimme lähellä Malmedy nimistä kylää tienristeyksessä muistomerkille, joka on pystytetty 87 amerikkalaisen Peiperin saksalaisjoukkojen siihen ampuman sotavangin muistoksi. Tapausta kutsutaan Malmedyn verilöylyksi. Peiper eteni nopeasti kymmeniä kilometrejä, mutta amerikkalaisten saadessa reservejä rintamalle hän joutui pysähtymään ja jäi mottiin Stavelotissa, jossa myös kävimme tiistaina syöden lounaan tapaisen. Peiper onnistui miehineen pakenemaan motista jättäen kalustonsa. Hän taisteli sittemmin itärintamalla. Peiper, joka oli 30-vuotiaana Saksan armeijan nuorin eversti, antautui vuonna 1945 amerikkalaisille Alpeilla.

Palasimme tiistaina Bastogneen, jossa edellisenä päivänä olimme jo syöneet lounasta ja käyneet amerikkalaisten Ardennien taistelujen muistomerkillä Mardasson Memorial, jonka ylätasanteella Lehtonen selvitti alueella käytyjä, jäljempänä kerrottuja taisteluja.

Lehtonen selostaa ”Battle of the Bulge” – taistelua Mardasson Memorialilla.

Bastognen alueelle kuljetettiin saksalaisten hyökkäyksen alettua liittoutuneiden reservinä ollut US 101. maahanlaskudivisioona pysäyttämään saksalaisten 5. panssariarmeija. Saksalaiset saartoivat 18.000 sotilaan suuruiset amerikkalaisen joukot kalustoineen ja vaativat komentajaa, kenraali Anthony Mc Auliffeä antautumaan. Kenraalin saksalaisille lähettämässä lapussa luki ”NUTS”, josta tuli eräänlainen tunnus joukoille. Taistelu, josta on käytetty nimeä ”Battle of the Bulge” eli ”pullistuman taistelu” oli hyvin ankara ja verinen. Saarretuille joukoille lähetettiin apua lentoteitse laskuvarjojen avulla. Tätä taistelua on kuvattu TV-sarjassa ”Taistelutoverit”. Amerikkalaiset puolustautuivat sinnikkäästi ja lopulta omat joukot murtautuivat saartorenkaan läpi tukemaan saarrettuja.

Bastognessa on Belgian armeijan ylläpitämä loistava museo ”Bastogne Barracks”, joka kuvaa alueen taisteluja ja kenraali Mc Auliffen esikunnan toimintaa. Aloittaessamme museoon tutustumiseen järjestäydyimme 3-riviin ja puheenjohtaja ilmoitti joukon ev.ltn Lehtoselle, joka ilmoitti joukon edelleen oppaanamme toimineelle sotilashenkilölle. Teimme häneen tällä vaikutuksen. Tapasimme museon alueella amerikkalaisen ryhmän, jossa oli kaksi alueella taistellutta hyväkuntoista veteraania, jotka kertoivat kokemuksistaan 70 vuoden takaa.

Kuva puhuu puolestaan

Varuskunnan alueella, jossa museo on, on myös vanhan kaluston entisöintikeskus, jossa oli kymmenittäin vanhaa viime sodan aikaista kalustoa, panssarivaunuja, tykkejä, kuorma-autoja ym kunnostettavana.

Toinen tuon päivän hieno museo oli Musée Decembre 1944 pienessä La Gleizen kylässä. Museossa on lukuisia tilannekuvauksia alkuperäisine asuineen, aseineen ym tarpeistoineen. Museossa on molempien osapuolten aineistoa ja monia harvinaisuuksia mm Jochen Peiperin kartta ja kuuden amerikkalaisen divisioonan armeijaryhmää johtaneen kenraali Ridgwayn kypärä. Museon eräs harvinaisuus on toisen maailmansodan paras hyökkäysvaunu saksalaisten ”Köningstiger”, joka oli tarinan mukaan ostettu sodan päätyttyä v. 1945 pullollisella konjakkia.

Matkalla takaisin hotellin ajoimme Span Formula-radan äärelle ja katsoimme hetken aikaa aidan takaa radalla käynnissä ollutta urheiluautokisaa.

Kolmannen päivän aloitimme hotellissa aamiaiseen kuuluvalla samppanjalla. Sitten ajoimme Diekirch nimiseen pieneen kaupunkiin Luxemburgissa. Siellä olevan museon ”National Museum of Military History” edessä toistimme muodossa ilmoittautumisen museon johtajalle, joka vaikuttui niin, että esitteli museonsa hienouksia todella perusteellisesti. Museo sisältää valtavasti lähinnä myös Ardennien taistelujen aineistoa, loistavia kuvauksia eri taistelutilanteista, suuren määrän kalustoa panssarivaunuja, tykkejä, aseita, pukuja ja miltei mitä tahansa armeijojen varusteisiin kuuluvia pieniäkin esineitä. Niiltä, jotka jaksoivat kuunnella oppaan yksityiskohtaisia tarinoita tuon runsaat 2 tuntia kestäneen kierroksen aikana, jäi puolet museosta näkemättä. Osa kierteli omin nokkinensa suurpiirteisemmin tuon valtavan museon. Museossa on todella hienosti tehtyjä kuvaelmia taistelujoukkojen tilanteista. Mieleen jäi erityisesti usean kymmenen sotilaan ryhmä lumisessa metsässä. Erinomainen opas kertoi myös miten ilman omaa armeijaa oleva Luxemburg pystyi selviämään vieraiden sotajoukkojen kulkiessa useita kertoja maan läpi, millaista siviilielämä miehitetyssä maassa oli, kuinka vastarinta toimi ja miten miehiä joutui sotimaan eri armeijoissa toisiaan vastaan.

Pistäydyimme myös pikaisesti Luxemburg Cityssä ja kävelimme lyhyen kierroksen katedraalin ja suuriruhtinaan palatsin ympäristössä.

Tämän jälkeen jätimme Ardennien taistelut, jotka päättyivät tammikuun lopulla 1945 saksalaisten perääntyessä takaisin asemiin, joista olivat lähteneet ja sitten niistä edelleen kohti Saksan ydinalueita.

WATERLOON TAISTELU 18.6.1815
Siirryimme 200 vuotta historiassa taaksepäin ja Waterloohon. Siellä valtaosa joukostamme kiipesi 226 askelta, 41 metriä korkealle ”Leijonakukkulalle” katsomaan ympärillä olevaa peltomaisemaa, jossa melko tarkkaan 200 vuotta sitten 18.6.1815 Napoleonin ja Wellingtonin herttuan johtamat suuret sotajoukot kävivät tuon erään maailman historian tunnetuimmista taisteluista. Preussilaisten saavuttua taistelun kestäessä avittamaan englantilaisten joukkoja, Napoleon joutui tunnustamaan häviönsä ja pakenemaan Pariisiin, josta vähän ajan kuluttua vangittuna vietiin St Helenan saarelle.

Waterloon taistelun Leijona-muistomerkki. Tänne mäelle suurin osa joukostamme kiipesi 226 askelta..

I MAAILMANSOTA; YPRES
Waterloon jälkeen suuntasimme bussin kohti Ypresiä, jossa majoituimme kaksi yötä. Matkalla Lehtonen selosti sodan juuria ja osapuolten muodostumista, saksalaisten hyökkäystä Belgian kautta Ranskaan, läntisen rintaman muodostumista ja sodan muuttumista pitkälliseksi asemasodaksi. Hän kertoi, että I maailmansodassa mobilisoitiin kaikkiaan 68 miljoonaa sotilasta, joista kaatui lähes 9 miljoonaa. Huolimatta läntisellä rintamalla sodan muuttumisesta asemasodan luonteiseksi niin taisteluja käytiin jatkuvasti ja rintamalinjat vaihtelivat. Vastahyökkäyksillä vallattiin takaisin menetettyjä asemia. Sodan ominaispiirteitä oli juoksuhautojen rakentaminen kummallekin puolelle. Usein ne olivat vain kymmenien metrien päässä toisistaan. Jatkuvat sateet muuttivat asemat mutavelliksi, johon vaikutti myös soinen maaperä. Kummankin osapuolen tappiot olivat
erittäin suuret. Hyökkäysvaunut tulivat asearsenaaliin mukaan. Kaasua käytettiin ensimmäiseksi juuri Ypresin alueella, jonne suuntamme oli. Myös korpraali Adolf Hitler taisteli saksalaisten riveissä näissä maisemissa.

Illalla saavuimme hotelliimme Ypresin kaupungissa. Bussinkuljettajamme, joka asuu lähellä Ypresiä, kertoi meille jokapäiväisestä seremoniasta ”Last Post”, ”Iltahuuto” ensimmäisen maailmansodan muistomerkillä nimeltään Menin Gate. Mekin siirsimme illallisen aikaa ja kävelimme klo 20 alkavaan seremoniaan, joka on vuodesta 1929 alkaen tapahtunut joka ilta lukuun ottamatta saksalaisten miehitysvuosia.

Muistomerkin ympärille oli kerääntynyt tungokseen asti ihmisiä. Osa oli juhla-asuihin pukeutuneita viime sodan veteraaneja. Tilaisuus alkoi lipputervehdyksellä ja torvisoitolla. Sen jälkeen laskettiin erilaisten ryhmien seppeleitä juhlallisesti muistomerkillä olleeseen seppeletelineeseen. Tilaisuus päättyi samoin kuin alkoi. Muistomerkkiin, joka on riemukaari-tyyppinen, on kirjoitettu yli 54.000 ensimmäisessä maailmansodassa Ypresin alueella kadonneen englantilaisen ja brittiläisen Commonwealthin sotilaan nimet. Vuonna 1927 vihitystä muistomerkistä aloitteen oli aikanaan tehnyt Winston Churchill.

Ypresin Menin Gate varhain aamulla.

Neljännen retkipäivän aluksi tutustuimme Ypresin lähellä olevaan Tyne Cotin sotilashautauismaahan, johon on haudattu 12.000 englantilaista ja Brittiläisen Imperiumin sotilasta. Upeaa hautausmaata kiertää korkea muuri, johon on kirjoitettu 35.000 kadonneen sotilaan nimet.

Lähellä Ostendea Atlantin rannalla on Raversyde Atlantikwall niminen hieno museo, joka on tehty saksalaisten rakentaman Atlantin Vallin osaksi, jonka tarkoitus oli suojella länsipuolelta Ostenden satamaa. Tämä oli kohteemme, joka pienen etsiskelyn jälkeen löytyi. Jälleen erinomainen kohde, joka on säilynyt hyvin, koska ei joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Alueella on lukuisia raskaita tykkejä, osa avoimia, osa bunkkereissa, ilmatorjunta-aseita, monia miehistösuojia, ammusbunkkereita, ruokatarvikkeita varten omat suojatilat. Alueella on tunnelikäytäviä 2-3 kilometriä. Tämän bunkkerimuseon ja rannan välillä kulkee nyt sekä rautatie että maantie. Aikanaan ranta on ollut vahvasti miinoitettu ja esteitä runsaasti maihinnousun varalta. Todella antoisa kohde, jota antoisuutta lisäsi oppaamme, joka puhui englantia saksalaisella r-vahvuisella ääntämyksellä.

Atlannin Vallin tykki

Lounasta varten ajoimme lähellä olevan Bryggen vanhaan kaupunkiin. Hyvän lounaan jälkeen palasimme bussimme parkkipaikalle paitsi eräs ystävämm, jonka löytämiseksi panimme pystyyn etsintäoperaation, johon pyysimme mukaan myös paikallisen poliisin. Aloimme huolestua, kun hänen puhelimeensa emme saaneet yhteyttä eikä mies mitenkään ilmoittanut meille olevansa eksynyt. Sittemmin kävi ilmi, että puhelin oli rikki ja hotellissa. Runsaan kahden tunnin etsinnän jälkeen päätimme antaa paikallisten viranomaisten hoitaa eksyneen etsinnän ja lähdimme kohti Ypresiä ja illallista Lehtimäen jäädessä Bryggeen pitämään yhteyttä viranomaisiin.

Kun saavuimme hotelliin, siellä ystävämme oli meitä vastassa olutlasi kädessään ”ihmetellen” missä oikein olimme viipyneet. Kävi ilmi, että hän oli todella ollut eksyksissä ”hukassa”, lähettänyt allekirjoittaneelle emailin, mutta minun älypuhelimeni ei ota ulkomailla vastaan sähköpostia eli päällä oli rajoitin. Hän oli löytänyt rautatieaseman ja tullut junalla Ypresiin. No menetimme yhden museon, harjoittelimme etsintää ja saimme illallisen yhteydessä ystävämme tarjoamat kuohuvaiset sekä avecit. Tulipa yksi episodi retken muistikansioon. Illallisen yhteydessä puheenjohtaja kiitti Lehtosta ja Lehtimäkeä erittäin hyvin vedetystä ja opastetusta retkestä ja luovutti heille kirjalahjat. Hän kiitti myös osanottajia innokkuudesta ja hyvästä toveruudesta. Hän lupasi myös matkojen jatkuvan.

Retkeläiset Essex Farm Cemetoryn muistomerkillä aamulla 12.6.2015.
Eturivissä oikealla asiantuntijaoppaamme Yrjö Lehtonen ja kolmas vasemmalta matkan käytännön järjestelyistä vastannut Jouni Lehtimäki.

NATO
Viimeisenä päivänä ohjelmassamme oli käynti Suomen edustuston vieraana NATO:ssa. Tarkkojen turvatarkastusten jälkeen pääsimme edustuston avustajan Tuula Niirasen ohjauksessa sisään. Kameroita ja kännyköitä ei saanut viedä porttien sisäpuolelle ja myös passintarkastus kuului asiaan.

Kuulimme kaksi mielenkiintoista, ajankohtaista esitystä. Eversti Tuomo Repo totesi yleisen turvallisuuspoliittisen tilanteen Euroopassa muuttuneen viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. NATO on muuttanut strategiaansa kriisien hallinnasta omien alueiden yhteiseen puolustamiseen. Kriisien hallintaa ei suinkaan ole unohdettu, mutta painopistettä on muutettu. Kehittämisen painopisteessä ovat yhteiseen puolustukseen kykenevät joukot sekä oman alueen ulkopuolella liikkuvat, toimintaan kykenevät joukot. Pääuhka on hybridiuhka. Venäjästä ei NATOssa puhuta vihollisena. Eräissä NATO-maissa ollaan ainakin osittain palaamassa asevelvollisuuteen. NATOssa sotilaat valmistelevat ja toimeenpanevat, poliitikot päättävät.

Suomi ja Ruotsi ovat keihäänkärkimaita Natokumppanuudessa. Suomen etuna on, että kaikki viranomaiset toimivat yhteistyössä turvallisuuden hyväksi. Viime syksynä allekirjoitetun isäntämaasopimuksen pohjalta NATOn joukot voisivat käyttää omiin sotilaallisiin operaatiohinsa Suomen aluetta Suomen erikseen tehdyllä poliittisella päätöksellä.

Ministerineuvos Kaihilahti kertoi Suomen kumppanuudesta sovitun vuonna 1994. Edustusto on ollut vuodesta 1997. NATOssa on nyt 28 jäsentä, joista 22 EU:n jäseniä, lisäksi USA, Kanada, Norja, Islanti, Turkki ja Albania. EU-kansalaisista 94 % on NATOn jäsenmaissa. Kumppanuus lähtee kumppanin omasta itsevaltaisesta räätälöinnistä. Kumppanuus ei tuo turvatakuita vain jäsenellä on 5. artiklan mukaiset turvatakuut. Venäjän kanssa tehtiin vuonna 1997 strateginen kumppanuussopimus. Nyt tuota kumppanuutta ei ole. Käytännön yhteistyö on jäädytetty, mahdollisuus poliittiseen vuoropuheluun on olemassa.

NATO-edustustossamme käy vuosittain vieraita noin 70 ryhmää politiikoista ja sotilaista koululais- ja kansalaisryhmiin. NATO:lle on valmistumassa uusi iso rakennus nykyistä päämajaa vastapäätä kadun toiselle puolelle.

RUK 120-kurssin Belgian ja Luxemburgin retken osanottajat NATO:n päämajassa 12.6.2015.
(kuva Tuula Niiranen)

TIETOKILPAILUT
Kun mukana on kurssiveljemme Reijo Salminen, niin on myös tietokilpailuja monipuolisine kysymyksineen. Meillä oli kolme erillistä kilpailua. Ensimmäisen voitti Jorma Lempinen ja kaksi muuta Pertti Timonen. Tässä on muutama esimerkki lähes 50 kysymyksestä vastauksineen.
Mitä asetta käytettiin ensi kertaa I maailmansodassa? Panssarivaunua.
Mihin lajiin panssarikenraali George S. Patton osallistui Tukholman 1912 olympiakisoissa? Nykyaikaiseen viisiotteluun.
Mikä NATOn jäsenvaltio ei kuulu FIFA:an? Britannia.
Mitä erikoista oli kenraali Dwight SD: Eisenhowerin pyjamassa Euroopan matkalla? Arvomerkit, viiden tähden kenraali.
Hamilton, Rosberg, Vettel ja Räikkönen, mikä kuulu ooppera? Carmen.
Mistä kivuliaasta taudista Napoleonin sanotaan kärsineen Waterloon taistelun aikana? Peräpukamista.
Kuka on ainoa henkilö, joka on kätellyt sekä Leniniä, Stalinia, Hitleriä, Churchillia, Rooseveltia, Paasikiveä ja Kekkosta, muttei ei koskaan Mannerheimia? Vjatshelav Molotov.
Mikä on juomasekoitus, jota ei juoda? Molotov Cocktail.

LOPUKSI
Kiitos kaikille mukana olleille ja erityisesti asiantuntijaoppaallemme Yrjö Lehtoselle ja käytännön järjestelyistä vastanneelle Jouni Lehtimäelle. Vuoden päästä syksyllä matkaamme todennäköisesti jääkärien jäljillä Baltiassa ja pistäydymme Valko-Venäjän puolella Minskissä. Sitä ennen kuitenkin juhlimme kurssimme 50-vuotisjuhlan merkeissä Haminassa 6-7.4,2016.

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120-kurssin sota- ja kulttuurihistoriallinen retki Murmanskiin ja Petsamoon 8. – 13.9.2014

Kurssimme perinneyhdistys on voimissaan: kyseessä oli jo 7. yhteinen retki merkittäville isänmaamme sotahistoriaan liittyville sotanäyttämöille (sellaiseksi voimme lukea myös retkemme Normandiaan, olihan sillä merkittävä rooli maailmanhistorian sotanäyttämöiden käännekohdassa kesällä 1944).

Retkemme miehistövahvuus oli 38; joukossa oli edelleen meitä kaikilla seitsemällä retkellä mukana olleita, mutta myös ilahduttavasti uusia ”tulokkaita” (mainita tulee myös ”adoptioimamme” MSK:n oppilaskunnan edustaja Markku Raevuori). Jälleen saimme todeta, että VK haalii parhaiten joukkojaan paikalle! Matkamme asiantuntijaoppaana toimi ”vanha tuttu”, maisteri Juhani Vakkuri, jota pääsimme myös onnittelemaan loppukesällä päälle kaatuneen merkkipäivän johdosta.

Osallistujien kokoontumisajon lähtöpisteenä oli Rovaniemi, johon joukkoja saapui tasaisesti maateitse junalla ja ilmateitse Finnairilla, erityismaininta Jarkko Nurmiselle (3.K), joka kuljetti matkalaisia paikalle Itä-Suomesta automobiililla. Takaisku kohtasi kiusallisesti Karjalaisen Kari-Markkua: mies kyllä pääsi perille vaan ei matkalaukku. Tälläkin kohdalla kurssi tosin osoitti ryhdikkyytensä – odotimme Kari-Markkua aseveljen tyyneydellä Sallassa jonkin rupeaman että hän pääsi taksikyydin kuljettamana liittymään joukkoomme. Ryhdikäs oli Kari-Markkukin – ensimmäisen matkapäivän päätteeksi nautimme Kantalahden illallispöydässä paikallisessa nesteessä mitatun palkkion veljemme (ehkä vähän meidänkin…) koettelemuksen kompensaationa!

Kurssimme ”hovikuvaajan” Esko Tainion poissaollessa täytti visuaalisen tallentamisen vastuullisen tehtävän taidolla ja kunnialla Pertti Karvinen.

I matkapäivä:

Pysähdyttiin ensin Mäntyvaaran muistomerkillä, joka seisoo symbolina etäisimmästä kohdasta, jonne neuvostojoukot etenivät. Salpalinjan pohjoisimmat betonikorsut löytyivät Joutsijärveltä, jossa oli pysäytetty hyökkäys (vanhan) Sallan suunnasta. Talvisodan aikaisista taisteluista Sallan alueella kertoivat myös ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen kohtuullisesti säilyneet asemat ja ruotsalaispataljoonan Paikanselässä kaatuneen komentaja Dyrssenin muistomerkki. Senkin saimme tietää, että Sallan alueella oli taistellut kaikkiaan 15 Mannerheim-ristin ritaria.

Sallassa meillä oli mahdollisuus (kun aikaa oli…) perehtyä myös paikalliseen pankkielämään.

Ystävälliset pankkivirkailijat tiesivät kertoa että Sallaan jää vain yksi toimiva pankkikonttori (häveliäissyistä jätettäköön nimi mainitsematta, mutta perinneyhdistyksen puheenjohtaja OP ei pannut tilannetta ollenkaan pahakseen). Joka tapauksessa valuutanvaihdossa saimme osaksemme ystävällisen palvelun.

Aivan erinomainen vierailukohde oli ”Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo” – innostava opas upgreidaa aina kohteen merkitysarvon. Sallakaan ei ehkä ole piirtynyt mieliimme merkittävänä sotahistoriamme tapahtumapaikkana, mutta perusnäyttely pystyi havainnollistamaan, kuinka useammaltakin paikkakunnalta/alueelta löytyy sotahistoriallista värikkyyttä. Omia mielenkiintoisia taustoja toi Sallan historiaan myös matkatoverimme Tapio Kiviniemi, joka oli toiminut 1960-luvulla opettajana yhdellä kunnan 31 (!) kansakoulusta.

Rajanylitys Kelloselässä otti sen perinteisen n. 1 minuutti/henkilö (todettakoon, että loppumatkalla Kirkenesissä vastaavaan toimitukseen meni n. 1 minuutti/retken kokonaisvahvuus).

Päivälle kertyi mittaa, olimme perillä klo 21, kun maantieosuuksissa oli yhä tsemppaamisen (tai EU:n) tarvetta, varsinkin osuudella rajalta Alakurttiin. Sittenpä avautuikin hyvälaskuinen asfaltti kohti Kantalahtea.

II matkapäivä:

Edessä oli aamuvarhaisesta lähtien n. 200 kilometriä Kuolan niemimaan poikki. Kuulimme, että Kantalahden ja Muurmannin välillä ei ollut maantieyhteyttä ennen 2. maailmansotaa, ja liikennöinnistä vastasi yksinomaan 1. maailmansodan aikana rakennettu Muurmannin rata. Pirenka-joen tuntumassa tutustuttiin bussiyhtiömme tarjoilun kanssa kilpailevaan paikalliseen kuppilaan, ja siellä esillä olleisiin ”kukkuloihin”, joita kuvattiin hyvin innokkaasti. Lähestyttiin ennen pitkää kaivosalueita (Monchegorsk, Olenegorsk), joista meille oli erinomaisena asiantuntija-apuna kertomassa kurssitoverimme Pekka Hynynen. Pekka, jolle kaivokset olivat tulleet tutuiksi 20 vuoden varrelta, muistutti johdannoksi siitä, että jo sissipäällikkö Pekka Vesainen oli 1500-luvulla tuntenut viehtymystä alueeseen, ja eihän siinä aikaa tärväytynyt kuin vuoteen 1920, kunnes jo Petsamo liitettiin Suomeen. Apatiittikaivoksilla oli aikoinaan käytetty työvoimana mm. Inkerinmaan kulakkeja. Tien varrelle kasatut kaivosten jätevuoret eli virallisemmin ”sivukivivuoret” kuten Pekka meitä valisti, toivat vaihtelua alakuloiseen maisemaan.

Murmanskiin saavuttaessa kohdattiin rakenteilla olevat mittavat maantielogistiset järjestelyt (valtatiet, sillat). Monumentaalisuutta vahvisti edelleen vierailu jättimäisellä (pompöösillä?) Aljosa -patsaalla. Paikan päällä todettiin myös, että Murmansk on Venäjänkin oloissa aika kaukana: junamatka Pietariin otti aikataulun mukaan 26 tuntia! Vierainamme oli hotellissa konsulaatin väkeä, jotka kertoivat, että kaupungin väkiluku on supistunut viimeisen 20 vuoden aikana 200 000 ihmisellä, nyt asukasluku liikkuu 300 000 ihmisen pinnassa. Konsulivirastomme on EU:n pohjoisin, ja työllistää 13 henkeä, enimmäkseen viisumiasioissa, joiden lunastaminen on myös laskusuunnassa. Venäjälle asetetut pakotteet eivät paikallisväestöä huolettaneet, sanomalehtiä ei lueta, kun Pravda ja Izvestija veivät jo neuvostoaikana kaiken uskottavuuden. Ja televisiosta ei tule kuin yhdensuuntaista informaatiota!

III matkapäivä:

Siirryttiin kauniissa vajaan 15 asteen pouta-, mutta myös upeassa ruskasäässä kohti Petsamoa. Koivutundran karuus ja jylhyys oli pysähdyttävä elämys. Pompööseistä venäläisistä muistomerkeistä ei päästy täälläkään eroon. Varuskunta-alueita (Sputnik, 8. merijalkaväkirykmentti) ja valmiusyhtymien tukikohtia ohitettiin (hiljaisena tietona liikkui että sotilaiden arkkuja oli nähty kesän aikana näilläkin leveyspiireillä!). Jäämeren tien varrella (valmistui 1931) havahdutti 12000 saksalaisen sotilaan kenttähautausmaa. Zapoljarnyn ja Nickelin alueilla kohdattiin alastomat tunturit, ”kuollut maisema”. Yllätyksenä osui silmiimme toisaalta 10 funkis-tyylistä taloa!

Hynysen Pekka avasi detaljitietoisesti nikkelibisnestä maailmansotien välisenä aikana (kolmiodraama: Saksa, Neuvostoliitto ja Englanti), pienen Suomen seikkaillessa näiden välimaastossa. Tuotanto pantiin alulle 1940, mutta sulatto käynnistyi vasta 1942. Luontoon laskettujen rikkipäästöjen on arveltu nousseen 200 tonniin vuorokaudessa (luontoonhan ne näyttivät menevän edelleenkin, onneksi tuulen suunta on Jäämerta kohti). Saksalaisten jättäessä alueen lokakuussa 1944 tehtaan savupiippu kaadettiin sulaton päälle ja samalla tuhottiin myös tehdasta palvellut voimalaitos ja sen pato. Säännöstelyaltaan vesi syöksyi tulva-aaltona Paatsjokeen ja aiheutti tuhoa sen rannoilla. Nykyinen maisemakuva on lohduton: maanpinnalla ei vihreys menesty. Mutta se ei estänyt metsälounaan nauttimista Suonijoen ja kolttien talvikylän maisemissa!

Ei perinneyhdistyksen retkiä ilman visailukisoja – ainakaan jos matkalla on ”visailuneuvos” Reijo Salminen. Tällä bussiosuudella hoidettiin perinteinen visailu parityöskentelynä. Luutnantti Salminen oli elementissään, pohjustettuja kysymyksiä oli kirjallisena 28, ja ”bonus-kysymyksiä” sateli tiuhaan – jopa siinä määrin että syntyi jo tietynasteista kalabaliikkia, saadaanko tässä tällä menoa paremmuusjärjestystä edes aikaiseksi. Oli jälleen arvokasta pohtia esim. Isä Aurinkoisen ja Armi Kuuselan samanpituisuuden mittaa, ja kuinka monta D-kirjainta mahtui TV-sarja Bonanzaan. No, järjestys toki saatiin bussissakin selville, kunnes palkintojenjakotilaisuudessa Hotelli Ivalossa puheenjohtaja totesi olevan tarvetta järjestellä palkintosijoja ns. uuteen asentoon. Vaan samatpa nimet siellä näyttävät keikkuvan palkintosijoilla retkestä toiseen!

IV matkapäivä:

Bussin nokka kääntyi kohti Rovaniemeä. Edessä oli vielä 350 kilometrin taival. Viimeisenä matkapäivänä oli mahdollista kokea museotien pätkää Jäämeren tiestä (Magneettimäki). Pouta- ja ruskasää huipentui ”kirkkauteen” Kaunispään huipulla, jossa kokeneetkin Lapin kävijät aidosti ihastelivat, etteivät näin hienoissa olosuhteissa ole koskaan Lappia kokeneet. Saariselän tunturikappelissa viritettiin kaksi tuttua virttä: Isänmaan virsi ja Suvivirsi. Tankavaaran Kultamuseo oli tutustumisen arvoinen, samoin Porttipahdan pato ja voimalaitos. Erikoinen tutustumiskohde oli Sodankylän vanha Lapin kirkko vuodelta 1689, vanhimpia maamme puukirkkoja.

Nelipäiväinen rengasmatkamme päättyi Vikajärvelle, kuten mainio oppaamme Juhani Vakkuri asian ilmaisi. Koskettava oli vielä käynti Narvajärven tuntumassa sijainneella 2530 saksalaisen sotilaan hautausmaalla ja muistomerkillä. Perinneyhdistyksemme 7. retki oli maalissa, takana kaikkiaan n. 1500 kilometriä.

Lopputulemaksi saanen pelkistää oivallisen matkanjohtajamme Juhani Vakkurin ”päätösluennan” antia: ”Vuosien 1944 syksyllä ja 1945 talvella/kevättalvella käyty Lapin sota oli sota, jota ei alun perin pitänyt tulla lainkaan. Suomalaiset eivät sitä luonnollisesti halunneet eivätkä sitä halunneet Lapissa olleet saksalaisetkaan. Oli kuitenkin taho, joka halusi taistelua saksalaisten ja suomalaisten välillä. Se oli Neuvostoliiton sodanjohto, joka oli pääsyyllinen sotatoimien alkamiseen suomalaisten ja saksalaisten välillä syksyllä 1944… Lapin sota oli lopulta turha ja tarpeeton sota. Uhrautujaksi joutui tässä taistelussa Suomi ja poliittisen syntipukin ja roiston rooli sälytettiin sodanjälkeisessä historiassa Saksalle. Ainoa, joka sodasta jollain tavalla hyötyi, oli Neuvostoliitto, ja senkin hyöty oli lopulta kovin rajallinen”.

Olen koonnut tämän matkakertomuksen pääasiassa omien muistiinpanojeni pohjalta. Lisäksi haluan kiittää Juhani Vakkuria ja Pekka Hynystä heidän luovuttamista kirjallisista materiaaleista. Kaikille matkatovereille kumarrus erittäin tahdikkaasta käyttäytymisestä, josta jäävittömän todistuksen antoi – tälläkin retkellä – asiantuntijaoppaamme Jussi. Lopuksi sallittakoon erityismaininta bussiosuuksien vieruskumppanilleni Reijo Salmiselle, joka energisyydellään (”Hei, yksi kysymys”) piti huolen siitä että muistiinpanoja ei ihan kohtuuttomasti kertynyt sekä hotellihuoneen kanssani jakaneelle Lundqvistin Christerille, joka tyyneydellään ja GPS:n avustuksella piti bussin peräpäätä kärryllä siitä, missä mentiin.

Ylösmerkitsi tehtäväkseen saaneena

Jorma Lempinen

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

Retki Viipuriin 2014


Viipurinlahti kesällä 1944

RUK 120-kurssin retki 21.-22.5.2014

Tali-Ihantalan, Ilomantsin, Nietjärven ja Vuosalmen taistelut kesällä 1944 ja niissä saavutetut torjuntavoitot ovat useille tuttuja. Näiden lisäksi hyvin ratkaisevia jatkosodan päättymiseen syksyllä 1944 ja Suomen itsenäisyyden säilymiseen olivat taistelut, jotka käytiin Viipurinlahdella heinäkuun alussa. Näiden taistelujen kulkuun ja taistelupaikkoihin tutustuminen oli RUK 120-kurssin 21.-22.5.2014 toteuttaman sotahistoriallisen retken tavoite.

Matkamme asiantuntijaoppaana toimi prikaatinkenraali evp Asko Kilpinen. Bussimatkalla kohti itärajaa 45 kurssilaista käsittava osanottajajoukkomme katseli Asko Kilpisen johdolla toteutetun DVD:n ”Viipurinlahti kesälla 1944”. Tämä ja Asko Kilpisen suulliset selvitykset eri vaiheissa antoivat erinomaiset tiedot meille retkemme tavoitteen mukaisesti Viipurinlahden torjuntataistelujen merkityksesta jatkosodan lopputulokselle. Meille tuli tunnetuiksi Uuras, Suonionsaari, Ravansaari, Turkinsaari, Teikarinsaari, Melansaari ja monet pienemmät saaret ja niemet. Vihollisen tarkoituksena oli Viipurinlahden saarten kautta hyökätä lahden länsirannalle mantereelle, saada sinne sillanpääasema ja katkaista Viipuri-Hamina tie. Tämän jälkeen ensisijaisena tavoitteena oli hyökätä pohjoisen suuntaan Tali-Ihantalassa neuvostoliittolaiset pysäyttäneiden suomalaisten V. AK:n ja IV. AK:n sivustaan ja taakse ja siten saarrostaa puolustajien pääosat.

Hyökkäys Viipurinlahden saariin alkoi voimakkaalla tykistötulella 30.6. Varsinaiset maihinnousutaistelut alkoivat aamulla 4. 7. hyökkäyksellä Suonionsaareen ja Teikarinsaareen. Vihollisella oli käytössaan noin 100 alusta, runsaasti raskasta aseistusta ja kaikkiaan 8000 miesta. Ilmavoimat tukivat pommituksin hyökkääjiä. Suomalaisilla oli saarissa vajaa 2000 sotilasta, eikä juuri lainkaan raskaita suorasuuntausaseita. Tykistöä saatiin lisää taistelujen alettua. Taistelut saarissa olivat rajuja. Puolustajienkin kannalta meri asetti rajoituksia taisteluille. Suornalaiset pystyivät kuitenkin sitkeästi puolustamaan ja vastahyökkäyksiä tehden hidastamaan vihollisen etenemista. Monissa tapauksissa viimeiset suomalaiset siirtyivat saaresta toiseen uimalla.

Tärkeä vahvennus saatiin, kun saksalainen 122. divisioona ”Greif” otti rintamavastuun lahden mantereen puolella. Tämä saksalaisdivisioona siirrettiin Baltiasta ja oli kokenut ja raskaasti aseistettu. Suomalaisten oli saari saarelta annettava periksi voimakkaalle vihulaiselle ja vetäydyttävä mantereelle. Pienehköja saaria Uuraan pohjoispuolella jäi sodan loppuun saakka suomalaisten haltuun. Viimeisen suuren maihinnousuyrityksen mantereelle neuvostojoukot tekivat Harjuniemessa 9.7. Tämä torjuttiin pääasiassa saksalaisen 122. divisioonan toimesta. Maihinnousujen torjunnassa oli myös saksalaisten evl Kurt Kuhlmeyn lento-osastolla tärkeä osuus. Taisteluissa neuvostoliittolaiset menettivat 2000 miesta, suomalaiset 800. Viipurinkahden taisteluja voidaan pitää ansaitusti yhtä tärkeinä itsenäisyytemme säilymiselle kuin Tali-Ihantalan taisteluja.

Kävimme Uuraassa, jossa rannassa näimme paikan, josta neuvostojoukot hyökkäsivät Ravansaareen. Samoin torstaina paluupäivänä kävimme Harjuniemessä alueella, jossa torjuttiin viimeiset maihinnousuhyökkäykset. Teikarinsaari ja muut taistelunäyttämönä olleet saaret ovat nykyään suljettuja alueita eikä niihin voida tehdä retkiä.

Toisena tavoitteenamme oli saada selvitystä Viipurin taisteluista 20.6.1944. Viipuria puolustamaan oli komennettu 20. prikaati komentajanaan jääkärieversti Armas Kemppi. Prikaatin siirto Syväriltä oli sujunut hitaasti niin, että se ehti Viipuriin vasta 19.6. vailla riittäviä ampumatarvikkeita. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä 20.6. klo 7 aamulla. Erinäisten väärinkäsitysten johdosta, erityisesti majuri Kurt Bäckmanin johtaman 2. pataljoonan lohkolla kaupunkisotaan täysin tottumattomat joukot alkoivat vetäytyä puolen päivän jälkeen suurelta osin järjestäytymättömästi osin pakokauhun vallassa. Yritykset vastaiskuihin eivät lähteneet käyntiin ja Viipuri oli menetetty muutamassa tunnissa. Viipurin linnan tornissa liehunut Suomen lippu haettiin pois puoli kuuden maissa iltapäivällä ja sen jälkeen Linnansilta räjäytettiin. Neuvostoliiton lippu nousi torniin hetkeä myöhemmin.

Ajoimme bussilla kutakuinkin suomalaisten asemia hyökkäyksen alkaessa myötäillen Kilpisen kertoessa joukkojen sijainnista ja kuinka sinänsä melko huonot asemat jätettiin vähäisin taisteluin. Samoin kävimme Pappilanniemessä, jossa oli jäljellä vielä it-asemien jäänteitä. Torstaina Viipurista kohti rajaa lähtiessämme pysähdyimme räjäytetyn Kivisalmensillan läntiselle rannalle Tienhaaran alueella. Siellä Kilpinen selosti hyvinkin yksityiskohtaisesti 22.6.1944 alkaneita taisteluja, joilla JR 61 komentajanaan ev.ltn Alpo Marttinen torjui kaikki ylimenohyökkäykset kapean salmen yli. Sodan loppuun saakka Tienhaaran maasto pysyi suomalaisten hallussa. Kuulimme jälleen kuinka merkittävässä asemassa niin Tiehaaran kuin Tali-Ihantalan taisteluissa oli suomalaisten tykistö ja niiden kyky keskittää monen patteriston tuli yhteen kohteeseen. Usein pystyttiin jo neuvostojoukkojen hyökkäyksen valmisteluun iskemään ja aiheuttamaan suuret tappiot ennen hyökkäyksen liikkeellelähtöä. Marttinen sai ansioistaan Marskilta haluamansa everstin arvon heti torjuntataistelujen jälkeen. Myöhemmin joulukuussa hän sai Mannerheimristin. Sittemmin Marttisesta lähdettyään maasta tuli myös USA:n armeijan
eversti.

Torstaina meille oli varattu aikaa tutustua Alvar Aallon suunnittelemaan Viipurin kirjastoon. Totesimme saneerauksen nyt valmistuttua sen olevan hienossa kunnossa aina Aallon tuoleja myöden. Torstain lounaan nautimme Pyöreän tornin ravintolassa. Sen jälkeen suuntasimme Viipurin tuomiokirkon raunioille, jonne on Suomen valtion toimesta pystytetty sankarivainajien muistomerkki. Kurssimme puheenjohtaja Puntila ja hallituksen jäsen Tuunainen laskivat kurssimme havuseppeleen muistomerkille retkeläisjoukon ollessa järjestäytyneenä kolmiriviin muistomerkin äärelle. Kurssimme pastori rovasti Uronen luki rukouksen ja lyhyt kunnianosoitus päätettiin yhteisesti laulettuun virteen .

Ennen Viipurista poistumista tutustuimme hiljattain Viipurin linnassa avattuun historialliseen näyttelyyn. Mielenkiintoinen näyttely on rakennettu sen ajan mukaan ketkä ovat Viipuria hallinneet. Vuosia 1918-1944 käsittelevä aika on suomalaisten toimesta rakennettu objektiivinen esitys tuon ajan Viipurista. Sen jakson osalta selostus on neljällä kielellä venäjä, suomi, englanti ja ruotsi. Muuten sinänsä mielenkiintoisessa näyttelyssä valitettavasti tekstit ovat vain venäjäksi.

Retkemme kevennyksenä Reijo Salminen järjesti perinteiseen tapaa bussimatkojen aikana parikin tietokilpailua. Niiden palauttamisen yhteydessä saimme oikeiden vastausten ohessa kuulla hauskoja anekdootteja ja kaskuja. Harjuniemessä nautimme retkemme päätteeksi matkamme operoinnista hyvin huolehtineen VL-Matkojen tarjoamat kuohuviinit, ja joukkomme lauloi Reijo Salmisen johdolla Finlandian ja Maamme-laulun. Liikenne Vaalimaalla on hiljentynyt. Mennen tullen rekkoja oli jonossa kummallakin puolen vain 25-30 ja busseja mennessä 2. Tullessa bussimme oli ainoa, henkilöautojakin oli vain muutamia. Samoin suomalaisten turistien määrä Viipurissa oli todella vähäinen. Kauppahallissakin olimme lähes ainoat asiakkaat.

Lopuksi todettakoon retken olleen jälleen antoisa, kiitos erityisesti asiantuntijaoppaamme Asko Kilpisen laajalle asiantuntemukselle matkamme aiheista. ”Viipurinlahden taistelut kesällä 1944″ -retki oli mielenkiintoinen rengas kurssimme toteuttamien sotahistoriallisten retkien ketjuun.


Espoossa, Puolustusvoimien lippujuhlan paivän 2014
Olli Puntila

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 Normandiassa 9.-14.6.2013

Pj Olli Puntilan pyynnöstä asioita muistiin havaintojensa perusteella merkitsi yhdistyksen hallituksen jäsen Heikki Seppälä.

Matkan suunnittelu perustui hallituksen puheenjohtajan ehdotukseen, jonka takana olivat hänen aiemmat kokemuksensa ja kontaktinsa vastaavista matkoista ko. alueelle. Itse matkan suunnitteluun ja sittemmin toteutukseen saimme mukaan parhaan mahdollisen asiantuntijan eversti Sampo Ahdon sekä matkan käytännön järjestelyistä vastanneen VL-Matkojen toimitusjohtajan Jouni Lehtimäen. Molempia on kiittäminen siitä, että matkasta tuli niin antoisa ja toimiva kokonaisuus kuin miksi ainakin itse sen koin.

Sisällöllisesti matka tarjosi useita mielenkiintoisia asiakokonaisuuksia:

Normandian maihinnousun paikat ja tapahtumat

Kokonaiskuva tapahtumien kulusta syntyi matkan edetessä. Saksan haaste sodan jatkuessa kahdella rintamalla kasvoi sitä mukaa kun vaikeudet idässä kasvoivat. Atlantin murtamattomaksi kuvattu valli oli todellisuudessa niin valtavan pitkä raja, ettei sen kunnolliseen miehittämiseen eikä varustamiseen tarvittavia resursseja ollut. Niinpä esimerkiksi Omaha Beachillä kuuden kilometrin kaistaa puolusti kolmesataa miestä 35000 vahvuista maihinnousuarmeijaa vastaan.

Esimerkkejä siitä, ettei suurikaan ylivoima aina tuonut nopeaa voittoa tuli esiin toistuvasti. Useat taisteluihin
voimakkaastikin vaikuttaneista ratkaisuista tuntuvat nyt jälkikäteen ilmeisiltä virheiltä. Käytännössä ne lähinnä kasvattivat maihinnousujoukkojen tappioita ja pidensivät sotaa.

Mainitsemani kokonaiskuvan ohella Sampon kertomat lukuisat yksityiskohdat ja henkilöihin liittyneet tarinat tarjosivat Normandian tarinasta toisessa maailmansodassa rikkaan kuvan, jossa inhimilliset tarinat sankareineen ja luusereineen elävöittivät isoa kokonaisuutta.
Ennen suurhyökkäyksen alkua sitä valmisteltiin pommittamalla Normandian rannikkoa laajalta alueelta jo kauan ennen itse hyökkäyksen alkua. Tällä pidettiin huolta siitä, etteivät saksalaiset pystyneet pommitusten perusteella ennakoimaan maihinnousun kohdealuetta eikä ajankohtaa. D-dayn alkaessa pommituksia jatkettiin ja kohdistettiin kohdealueelle. Samalla lähetettiin laskuvarjojoukkoja sekä hyökkäysjoukkoja strategisiin kohteisiin. Yksi niistä oli Orne-joen silta, jonka luona 42 hengen ryhmämme pysähtyi matkan alkuvaiheessa.

Hyökkäys tapahtui yöllä 5/6.6.1944 liitolentokoneiden ja laskuvarjojoukkojen avulla. Sitä tukemaan suunnitellut laskuvarjojoukot tosin pudotettiin yli kohteen, mutta liitokoneet rytisivät täsmälleen kohteeseensa ja silta saatiin yllätetyilta saksalaisilta haltuun. Tämä oli sotilaallisesti tärkeää koska tämän kautta suunniteltiin liittoutuneiden huollon jatkossa kulkevan. Tapahtuma oli myös näyttävästi mukana vuonna -62 valmistuneessa, Oscar-palkitussa elokuvassa.

Kirkot, niiden kulttuuritaustat ja arkkitehtuuri sekä muut nähtävyydet täydensivät matkamme kokonaisuutta kertoen sekä kulttuurin että elämänkulun muutoksista alueella, joka on koko Euroopan kehityksessä ollut tapahtumien keskeinen areena. Erityisesti Normandian historiaa värittävät sen monivaiheiset suhteet Englantiin. Rikastava ja mielenkiintoinen lisä matkaamme.

Rouen-Courcelles-Arromanche-Bayeux-Mont St-Michel olivat mielenkiintoisia kohteitamme matkapäiviemme aikana. Etäisemmän historian tapahtumien kulku sekä arkkitehtuurien muutokset vuosisatojen kulun myötä piirtyivät nähtävyyksien ja taustoja selventävien selostusten kautta.

Normandiassa kaatuneiden hautausmaat muodostivat osan matkaohjelmaamme. Kävimme tutustumassa sekä kanadalaisten, amerikkalaisten että saksalaisten sodassa kaatuneiden hautausmaihin. Kaikkien niiden voi sanoa olleen mittavan kokoisia, hyvin hoidettuja alueita. Ne olivat massiivisuudessaan jopa vaikuttavia. Sekä kanadalaisten että amerikkalaisten suurten ristimerien seasta saatoimme löytää myös suomalaisia nimiä. Risteihin kirjatut miesten kotipaikat kertoivat heidän muuttaneen suuren veden toiselle puolelle jo ennen sotia ja lähteneen sieltä sitten mukaan tälle kohtalokkaalle matkalle.

Matkan kokonaisuus toimi erinomisesti, viileä, osin sateinen sääkään ei suuremmin haitannut hienosti hoidettua kokonaisuutta. Kuuluisasta ranskalaisesta kulinarismista saimme kohtuullisen osamme pääsemällä tutustumaan tarjontaan useissa matkamme kohdekaupungeissa. Crêpesit ja galettet tulivat meren herkkujen ja muiden alueen erikoisuuksien ohella monille tutuiksi. Siideri, Calva ja Pommeau eivät enää ole yhtä outoja kuin ehkä ennen matkaamme. Näiltäkin osin siis matkailu avarsi.

Mainitsin jo aiemmin oppaamme esiintuomat kokonaisuuksia rikastaneet tapahtumat, joissa asiat eivät menneet niin kuin Strömsössä on tapana. Vaikka suuren maihinnousun suunnitteluun ja valmisteluun olikin käytetty valtavasti aikaa ja voimavaroja, silti kaikilta osin jutut eivät menneet niin kuin piti. Tätä taustaa vastaan tuntuu melkein luontevalta se, ettei meidänkään kaikilta osin hyvin suunniteltu kierroksemme ensimmäisellä yrityksellä osunut lentokentälle, vaan Disneylandiin! Kaiken sotkenut ja kaikki yllättänyt ruuhka hyydytti etenemisemme ja aiheutti hankalan tilanteen, jonka matkan järjestäjänä toiminut Jouni Lehtimäki kuitenkin joukkoineen sai loistavasti hoidettua löytämällä meille sekä majoitukset ja uudet lennot seuraavalle aamulle. Kiitokset siitä matkan järjestäjille vielä kerran.

kiitos myös kaikille matkatovereille hienosta reissusta, toivottavasti tapaamme jälleen esimerkiksi suunnitelmissa olevilla Viipurin ja Murmanskin matkoilla. 17.6.2013 Heikki Seppälä

Ps. loppuun vielä kuva ”tositilanteesta”, jossa suuri osa ryhmästämme mukana. Samalla muistutan siitä, että matkalla mukana olleiden toivotaan laittavan parhaita otoksiaan matkalta Kari T. Korhoselle, jonka kautta ne saadaan kurssin sivuille valokuvapankkiin.

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 Vienan Karjalassa 12.-15.6.2012

Vuokkiniemi, Vuonninen, Uhtua, Kiestinki, Solovetski ja Rukajärvi. Joukko paikan nimiä, joista olimme lukeneet ja jotka kiinnostivat niin kulttuuri- kuin sotahistoriallisesti. Muun muassa mainittuihin paikkoihin aloitti RUK 120-kurssilaisten joukko retkensä aamulla kesäkuun 12. päivänä. Osa lensi Ouluun varhaisella aamulennolla, osa tuli junalla sinne ja osa liittyi joukkoon Kontiomäellä. Kohti Vartiuksen raja-asemaa lähti Pohjolan Matkat Oy:n bussilla Kontiomäeltä yhteensä 39 kurssilaista. Yksi retkelle mukaan mahtuneista valitettavasti joutui viime hetkellä perumaan selkävaivojensa takia. VL-Matkat toimi matkamme operaattorina. Matkanjohtajana ja oppaana meitä asiantuntevasti ja kaikkien tyydytyksesi vei historian saloihin FM Juhani Vakkuri.

Selvittyämme rajamuodollisuuksista melko nopeasti ja täytettyämme juomavarastomme lähdimme kohti Kostamusta, jota rakentamassa ollut veli Pekka Hynynen kertoi kombinaatin ja kaupungin rakennusvaiheista 1970- ja 80-luvuilla. Kostamukseen tutustuimme kiertäen bussilla keskeiset alueet. Suomalaisten rakentamat talot erottuivat edukseen. Lähtiessämme kohti pohjoista ajoimme teollisuuskombinaatin ohitse, jolloin totesimme sen kaikinpuolisen suuruuden.

Kohti Vuokkiniemeä ajaessamme koimme tuon kulmakunnan tiestön ”erinomaisuuden”. Tie oli leveä hiekkaväylä tiheän metsän keskellä, pitkiä suoria, olemattomia ojia, kuoppa kuopan vieressä eikä ollenkaan asutusta. Meiltä meni tuohon Kostamuksen ja Vuokkiniemen väliseen 60 km matkaan yhdellä pysähdyksellä kolmisen tuntia. Tuo pysähdys tehtiin Tollojoella, jossa oli ollut muinoin virkeä kylä vuolaan virran varrella. ”Perspektiivisyistä” kylän asukkaat oli siirretty jonnekin. Joen törmällä oli jäljellä vanha, maatunut ortodoksinen hautausmaa, johon tutustuimme.

Vuokkiniemi on nykyään noin 500 asukkaan kylä, jossa on näkyvissä vielä runsaasti vanhoja harmaita taloja pienine peruna- ja vihannesmaineen. On tosin myös uudempaa, maisemaan huonommin sopivaa rakennuskantaa. Vuokkiniemi oli Lönnrothin Kalevalan runojen keruun keskeisiä paikkoja. Tunnetun runonlaulajan Arhiippa Perttusen patsas on kylässä. Siellä on vieraillut moni muukin suomalainen perinteenkerääjä. Suomen ensimmäinen valokuvaaja I.K Inha kuvasi siellä vuonna 1894. Suomalaiset ovat rakentaneet kylään pyöröhirsistä komean koulun.

Vuokkiniemestä lähdettyämme tulimme jatkosodan taistelualueille. Vakkuri selosti meille suomalais- saksalaisen III armeijakunnan hyökkäystä heinä-elokuussa 1941 kohti Muurmannin rataa karttojen avulla. Armeijakuntaa komensi kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo. Armeijakunnan tehtävänä oli Muurmannin radan katkaiseminen ainakin yhdestä kohdasta.

Ponkalahdessa pysähdyimme kahvi- ja voileipätauolle. Seuraten ryhmä F:n taisteluja saavuimme Vuonnisiin, jolla on Kalevalan synnyssä eepoksena huomattava merkitys. Lönnroth oli siellä useaan otteeseen. Hän kirjoitti runsaasti ylös Ontrej Malisen laulamia runoja. Hän tapasi siellä Vaassina Kieleväisen, jonka kanssa keskustelut saivat aikaan Lönnrothille ajatuksen kirjoittaa keräämistään runoista Kalevalan eepokseksi. Mielenkiintoista oli tavata kylässä Vaassinan suoraan alenevaa polvea oleva Vasili Kieleväinen ja hänen äitinsä Lempi. Vasililla on pieni kioski, jossa hän myy tekemiään tuohiesineitä. Jokaisen kassiin tuli jokin pieni tuohityö. Kylä on kauniilla paikalla Ylä-Kuittijärven rannalla, mutta asukkaita ei enää kovin paljoa ole.

Bussissa alkoi pysähdyksen jälkeen soida ”Eldankajärvi”. Ohitimme järven pohjoispuolelta sen verran kaukaa että järveä emme nähneet, mutta saimme Vakkurilta selvityksen Erkki Tiesmaan sanoittaman laulun sanojen sisällöstä. Ohitimme Kis-Kis kukkulat, joista Makkara oli suomalaisten ja Muna neuvostoliittolaisten tukikohta.

Illalla kahdeksan jälkeen saavuimme Uhtualle, jonka nimi virallisesti vuodesta 1961 alkaen on ollut Kalevala. Majoituimme kahteen hotelliin, suurempi joukko hotelli Weltiin ja pienempi hotelli Sampoon. Illastimme ja jatkoimme keskusteluja lasin ääressä.

Aamulla suoritimme kiertoajelun Uhtualla, jonka asukasluku on noin 5000 ja joka sijaitsee Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla. Uhtualla on edelleen vajaa puolet asukkaista karjalankielisiä. Näimme Lönnrotin nimikkopuun, jota vasten hänen sanottiin istuneen ja kuunnelleen runonlaulajia. Näimme myös voimalaitoksen, joka ei ole kuulemma koskaan ollut toiminnassa. Mielestämme vesi kulki toisin päin kuin voimalaitoksen suunnittelijat olivat nähneet. Kaupunki on varsin ränsistynyt. Rakennukset ovat huonokuntoisia ja tiet kuoppaisia. Kaupassa käynnin jälkeen suuntasimme edelleen pohjoiseen kohti Kiestinkiä. Ensimmäinen pysähdys oli Malviaisen tienhaarassa. Siellä on hyvin säilynyt molempien taisteluosapuolten asemat. Neuvostoliittolaisten asemat ovat kapeahkon joen eteläpuolella olevalla kukkulalla, jossa on myös komea muistomerkki. Muistomerkki on pystytetty neuvostojoukkojen voiton ”fasistisista rosvojoukoista” kunniaksi. Suomalaisten erittäin hyvin säilyneet asemat ovat joen pohjoispuolella olevilla kukkuloilla. Kävimme tarkastamassa kaksi tukikohtaa, Kumpu- ja Nokka-nimiset, jotka olivat meidän aikanaan saamien oppien mukaisestikin erinomaisesti sijoitettu.

Nyt alkoi soida bussissa ”Röhön rantaan”. Ajettuamme jonkin matkaa nousimme bussista ja marssimme muutaman sadan metrin matkan Röhö-järven rantaan. Nevalan Kari suoritti koko ryhmän puolesta aamu-uinnin kymmenasteisessa vedessä. Kari sai ansaitusti runsaat suosionosoitukset. Järvi on matala-, hiekkarantainen, kaunis järvi. Asutusta ei näkynyt.

Sitten seurasimme ryhmä J:n hyökkäystä kohti Kiestinkiä. Ryhmään kuuluneen JR 53:n komentajana oli everstiluutnantti Turtola. Ylitimme Sohjananjoen, kuten Turtolan joukotkin kiivain taisteluin. Meillä ylitys sujui bussilla ongelmitta.

Pysähdyimme Kokkosalmella olevalle Suomen valtion v. 2008 pystyttämälle sankarivainajien muistopatsaalle. Joukko asettautui paririviin. Olli Puntila ja Arto Arvonen laskivat kurssimme seppeleen muistomerkille. Kurssimme pastori Jaakko Uronen piti lyhyen, koskettavan puheen ja lauloimme virren ”Sun kätes Herra voimakkaan suo olla turva Suomenmaan”.

Seurasimme JR 53:n hyökkäystä Kiestingin itäpuolelle. Vakkuri selvitti meille Kiestingin motin syntymisen, johtamisongelmat sen syntymiseen ja vihdoin sieltä loppujoukkojen murtautumisen takaisin. Evl Turtola kaatui tiedustellessaan mahdollista murtohyökkäyskohtaa. Monien näkemys on, että hän tapatti itsensä AK:n komentajan kenraali Siilasvuon kieltäydyttyä antamasta ajoissa perääntymiskäskyä. Turtola ylennettiin kaatumistaan seuraavana päivänä everstiksi. Kiestingin motin taistelut olivat ankarat. Haavoittuneita oli lähes tuhat ja kaatuneita useita satoja. Motista murtauduttaessa jouduttiin jättämään merkittävä määrä kalustoa ja osa kaatuneista jouduttiin hautaamaan alueelle. Totesimme rintamalinjat, joihin hyökkäys kohti Muurmannin rataa pysähtyi vuoden 1941 lopulla todennäköisesti maamme poliittisen johdon esityksestä, jottei olisi ärsytetty USA:n johtoa. Vastuu rintamasta siirtyi saksalaisille, jotka olivat siellä asemissa lähes kolme vuotta aselepoon syyskuun alkuun 1944 saakka.

Kiestingin jälkeen ajoimme Muurmannin Pietarin valtatielle ja sitä etelään Vienan Kemiin. Tätä pitkää ajotaivalta, runsaat 150 km, kevensi Salmisen Reijo johtamalla bussissa yhteislaulua ja kertoilemalla välissä mukavia juttuja. Matkalla oli ongelmana polttoaineen saanti. Kävimme usealla bensa-asemalla, mutta kaikissa oli diesel loppu. Kuljettajamme mukaan ei meillä vielä hätää ollut, mutta hän ei ollut varma kuinka iso bussin tankki oli. Kun käännyimme valtatieltä Vienan Kemiin, löytyi vihdoin asema, jossa dieseliä oli ja meiltä hävisi pelko bussissa yöpymisestä.

Vakkuri osoitti ennen Vienan Kemiä tien pohjoispuolella olevaa lentojoukkojen varuskuntaa, joka kuitenkin näytti autiolta. Vienan Kemi, jonka läpi ajoimme, ei näyttänyt hääppöiseltä. Hotellimme Prichal sijaitsi Kemin satamassa noin 15 km kaupungista olevassa rantakylässä. Hotelli on useasta, 2-kerroksisesta hirsirakennuksesta muodostuva aivan satamalaiturin vieressä sijaitseva. Huoneet ovat pieniä, mutta yhdeksi yöksi kelpaavia. Ruokailu tapahtui erillisessä samoin 2-kerroksisessa ravintolarakennuksessa. Pitkän päivän jälkeen ruoka maistui ruokaryyppyineen. Moni katsoi hyväksi myös konjakin ottamisen kahvin kanssa. Joukossamme oli myös muutama, jotka innostuivat käymään pitempiä keskusteluja ravintolan terassilla olleiden kolmen venäläisen maastopukuisen reservinupseerin kanssa. Lieneekö keskustelujen aiheena ollut komentaja Makarovin esittämä sotilaidemme yhteistyö.

Torstaiaamuna varhain oli herätys, jotta ehtisimme Solovetskiin klo 8.00 lähtevään laivaan. Vienan meri oli harvinaisen tyynni tuon kahden tunnin laivamatkan aikana. Ilma, vaikka oli aurinkoista, oli viileä. Laivalla oli runsaasti turisteja. Näimme useita hylkeitä ja lähes kaikki taisivat nähdä myös tuon meren tunnettuja maitovalaita. Saavuttuamme pääsaareen nousimme kolmeen paikalliseen pieneen bussiin ja ajoimme niillä luostarin viereen. Lähdimme kiertämään luostaria paikallisoppaan ja tulkkimme Tarjan johdolla. Valitettavasti niin paikallisopas kuin Tarja olivat heikkoäänisiä ja selostukset jäivät suurimmalta osaltaan kuulematta. Onneksi Vakkurin Juhani oli käynyt useasti luostarissa ja tunsi paikan historian hyvin ja auttoi vastoin säännöksiä meitä saamaan kohtuullisesti tietoa. Monet ostivat myös suomenkielisen saaria käsittelevän kirjasen.

Luostarin historia alkaa 1400-luvulta. Se on ollut aikanaan Venäjän huomattavin luostari, jossa on erityisesti 1600-luvun alkupuoliskolla toiminut joukko Venäjän huomattavimpia kirjailijoita ja tiedemiehiä. Se on myös vastustanut Moskovan ja Pietarin valtaa ja kärsinyt siitä useaan otteeseen.

Luostari on rakennettu linnoituksen muotoon korkeiden muurien sisälle. Sen muurit ovat jopa 7 metriä paksut. Luostarin alue on viisikulmainen, kussakin kulmassa 17 metriä korkea torni. Krimin sodan aikaan vuonna 1854 englantilaiset sotalaivat hyökkäsivät ja ampuivat usean tunnin ajan luostaria, mutta eivät saaneet aikaan suurempaa vahinkoa. Vihollinen joutui perääntymään.

Luostarissa on lukuisia kirkkoja, jotka samoin kuin monet muut rakennukset ovat saneerauksen kohteena. Osittain luostari on jo kunnostettu, mutta paljon on vielä tehtävää. Saneeraustyöt olivat vierailummekin aikana käynnissä. Vuodesta 1990 luostari on elpynyt kohti vanhaa loistoa. Vuonna 1992 se hyväksyttiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon.

Parhaimmillaan luostarissa on ollut noin 200 munkkia. Nykyään heitä on noin 40. Saarilla asuu kaikkiaan noin 1000 asukasta. Luostarin eräässä kirkossa kurssimme kvartetti – Hyvönen, Puskala, Salminen ja Uronen – esittivät upeasti kanonista musiikkia.

Saarilla oli Neuvostoliiton aikana vuoteen 1990 merivoimien laivastotukikohta. Saarilla on toiminut Neuvosto-Venäjän tunnetuin vankileirien saariston keskitysleiri vuosina 1923 – 1939. Neuvostovallan alussa sinne vietiin muun muassa vanhan Venäjän parhaimmat tiedemiehet. Sanottiin, että siellä oli silloin Venäjän tiedeakatemia kokonaisuudessaan. Kaikkiaan noina vuosina saarten vankileireillä oli 80 000 vankia, joista puolet jäi Solovetskin maahan.

Siellä on nykyään museo, joka kertoo tuosta gulag-ajasta. Luostarissa on ollut valtion rangaistusvankila jo 1500-luvun puolivälistä saakka. Siellä pidettiin rikoksista uskontoa ja valtaa vastaan tuomittuja vankeja. Vankien joukossa on ollut vuosisatojen kuluessa lukuisia tunnettuja valtiomiehiä ja uskonmiehiä. Kävimme tutustumassa noihin vanhoihin vankilatiloihin.

Söimme lounaan luostarikierroksen jälkeen pienehkössä ravintolassa. Sen jälkeen kiertelimme ympäriinsä pienemmissä porukoissa. Laivamme Belomorskiin (Sorokkaan) lähti klo 18.30. Meillä oli jostain syystä tieto, että laiva olisi kantosiipialus ja matkamme kestäisi 1,5 – 2 tuntia. Totuus valkeni satamassa ja merellä, laiva oli hidas ja matkamme kesti runsaat 4 tuntia. Olimme Sorokassa vasta kellon ollessa lähellä yhtätoista illalla.

Laivalla ei ollut meidän lisäksemme kuin 5 muuta matkustajaa. Niinpä Salmisen Reijo veti laivan salongissa tietokilpailun. Joukkomme jaettiin kuuteen ryhmään. Kysymykset olivat laaja-alaisia ja melko hankalia ”retsimäisiä”. Kun Reijo kysymysten ohessa kertoili jälleen vitsejä ja kaskuja niin tämä ohjelmanumero nopeutti muuten aika tylsää laivamatkaa mukavasti. Voittajajoukkue, joka koostui etupäässä VK:sta, osoitti laajaa tietämystään kapteeninsa Lehtorannan (PK) johdolla.

Yksi esimerkki kysymyksistä. Mikä on Vanhan Testamentin mukainen tapahtuma, jonka seurauksena miesten lukumäärä supistui kolmanneksella? Oikean vastauksen lukija voi hakea lukemalla raamattua. Ehkä toinen kysymys on myös hyvä kertoa. Mainitse Tuntemattomasta sotilaasta kolme (niitä on kaikkiaan kuusi) henkilön nimeä, joilla nimillä on myös suomalainen olympiavoittaja. Tästä vastauksen löytää kirjan jälleen lukemalla ja katsomalla Olympiakomitean nettisivuilta suomalaiset olympiavoittajat.

Kun saavuimme Sorokassa hotelli Gandvikiin, Vakkuri lupasi yllätyksen. Se oli hotellin taso. Se oli hyvinkin suomalaisen kolmen tähden tasoa. Myöhäiseltä illalliselta kaikilla oli kiire nukkumaan pitkän päivän ja edellisen illan juhlinnan jälkeen.

Aamulla oli jälleen varhainen herätys ja klo 8.00 olimme jo bussissa. Aluksi seurasimme usean kilometrin Stalinin kanavaa, jonka toisen pään olimme nähneet kaksi vuotta aikaisemmin retkellämme Poventsassa. Runsaan 40 kilometrin ajon jälkeen saavuimme jälleen Muurmansk – Pietari valtatielle, jota ajoimme vajaa 50 km Kotskoman tienhaaraan. Siellä käännyimme länteen tietä, joka oli öljysoratie ja jonka pinta oli pahasti rikki. Tuon tien eteläpuolella oli uudehko, hyvin rakennettu rautatie, jossa oli sähköistyspylväät paikallaan ilman johtoja. Näimme myös yhden todella tyylikkään aseman. Vakkurin ja kuljettajamme, jotka olivat jo usean vuoden aikana kulkeneet siellä, mukaan koskaan ei ole yhtään junaa radalla näkynyt. Arvuuttelimme mikä on ollut syy tällaisen investoinnin tekemiseen. Ihmetyksemme kasvoi suunnattomaksi, kun parinkymmenen kilometrin jälkeen tiemme muuttui uudeksi, todella viimeisen päälle tehdyksi maantieksi. Vakkurin mukaan tämä tien osuus oli ollut edellisenä kesänä työn alla ja hänen tietojensa mukaan saksalaisen yhtiön urakoima. Parissa paikassa oli vielä luiskan mullitus ja nurmetus käynnissä. Kuljettajamme kehui tietä ”maailman parhaaksi”. Miksi tämä tie ja rautatie on tehty asumattomaan korpeen?

Vajaa kaksikymmentä kilometriä ajettuamme tätä uutta baanaa pitkin alkoi muutaman vuoden vanha hyvä päällystetty tie. Ennen Rukajärveä kuulimme selostuksen tämän suunnan taisteluista. Jatkosodan alkaessa 14.D hyökkäsi eversti Raappanan komentamana Kuhmon ja Nurmeksen kohdilta kohti itää. Aluksi tavoitteena oli Repola ja sen valtaamisen jälkeen Rukajärvi. Tämän jälkeen hyökkäystä jatkettiin itään. Hyökkäys pysähtyi Rukajärveltä kymmenkunta kilometriä itään Ontajoelle. Pysähdyimme niihin asemiin. Vakkuri tarjosi ryhmälle hyvin suoritetun retken kunniaksi venäläistä samppanjaa. Salmisen johdolla ryhmämme lauloi Finlandian sotiemme sankarien ja sodissamme taistelleiden isiemme kunniaksi.

Poikkesimme Rukajärven kylään, jossa asutus on järvestä kohoavalla rinteellä. Harmaita asumuksia ja etupäässä vanhempaa väkeä. Tosin muutama nuori yritteliäs kävi pyytämässä ruplia. Kun kysyimme, mikseivät ole koulussa, sanoivat, että on ”practis-päivä”.

Vielä pysähdyimme Ontrosenvaaran taistelupaikan lähellä olevan joen varteen, jossa kuulimme selostuksen tuosta taistelusta.

Sitten oli aika viimeisen kahvitauon. Kuskimme Tero keitti jälleen kahvit ja söimme voileivät. Tietokilpailun voittanut joukkue sai kahvin kanssa konjakit palkintonaan oivasta tietämyksestään.

Lopuksi lauloimme Reijon johdolla Maamme-laulun.

Rajamuodollisuudet sujuivat vähäisestä liikenteestä johtuen nopeasti ja rajojen välissä useimmat ostivat juhannusjuomia taxfree-kaupasta.

Suomen puolelle saavuttuamme oli aika kiittää matkanjohtajaamme Juhani Vakkuria, joka pitkien siirtymätaipaleiden aikana varsinaisten matkankohteisiin liittyvien tarinoiden ohessa kertoili laajemminkin sotiemme historiasta ja Vienan Karjalan vaiheista. Samoin kiitettiin kuljettajaamme Moilasen Teroa, joka huonoista teistä huolimatta kuljetti meidät aikataulun mukaisesti ja olosuhteisiin nähden tasaisesti.

Lopuksi puheenjohtajan kertoili hallituksen piirissä olevista ajatuksista seuraavien matkojen tiimoilta. Ensi kevääksi on suunniteltu matkaa Normandiaan. Nyt matkan aikana tuli vahvasti esille tarve tehdä pienemmän ryhmän kanssa viime syksynä yhdessä SUVE:n kanssa toteutettu Muurmannin – Petsamon matka myös omana matkanamme. Onko sen aika ensi vuoden syksyllä vai seuraavana vuonna, on riippuvainen tuosta Normandian matkan toteutumisesta. Myös kerrottiin ajatuksesta järjestää ensi kevään perinneyhdistyksen kokous Hämeenlinnassa ja tutustua siellä panssari- ja tykistömuseoihin.

Matkat oman kurssin kanssa tuntuvat olevan kysyttyjä. Nyt mukana olleista 39 kurssilaisesta, on 18 ollut jokaisella matkalla. Ensikertalaisiakin oli kuitenkin myös useita.

Loppupäätelmänä voi matkan toteutumisesta vastanneena todeta retken täyttäneen tarkoituksensa.

Olli Puntila

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

Kurssilaisia mukana SUVE ry:n matkalla 2011

RUK 120-kurssilaisia Murmanskissa ja Petsamossa 10.-13.9.2011

Kymmenkunta RUK 120- kurssilaista täydensi Suomen Urheilujohtajaveteraanit SUVE ry:n ryhmää retkellä Murmanskiin ja Petsamoon 10-13.9.2011. Matka alkoi Rovaniemeltä lauantaiaamuna 10.9. VL-Matkojen toimiessa matkanjärjestäjänä. Matkanjohtajana ja oppaana oli FM Juhani Vakkuri.

Matkan tavoitteena oli tutustua sotahistoriallisessa mielessä talvisodan torjuntataisteluihin Sallan suunnalla ja ennen kaikkea jatkosodan taisteluihin pohjoisella rintamalla. Myös maisemalliset näkymät ja Murmanskin alueen kaivostoimintaan liittyneet asiat olivat ennakkoon mielenkiinnon kohteena.

Parikymmentä kilometriä Kemijärveltä sijaitsevassa Joutsijärven kylässä tutustumme taistelupaikkoihin, joissa talvisodassa Neuvostoliiton 122. D pysäytettiin. Siitä vähän matkaa itään päin katsoimme Vuosamonselän vastahyökkäyksen maastoa. Neuvostojoukot perääntyivät vuoden vaihteen jälkeen Märkäjärvelle, joka nykyisin on Salla-nimellä kunnan kirkonkylä ja rauhan tullessa rintamalinjat olivat siellä.

Tutustuimme myös helmikuun lopulla 1940 rintamavastuun ottaneiden ruotsalaisten melko hyvin säilyneisiin asemiin ja muistomerkkeihin Paikanselässä, jossa kaatui ruotsalainen pataljoonan komentaja Dyrssen.

Kelloselässä ylitimme rajan noin tunnin kestäneiden muodollisuuksien jälkeen. Venäjän puolelle saavuttuamme seurasimme saksalaisten 36. AK:n hyökkäyksen etenemistä itään kesällä v. 1941. Samoin saimme selvityksen suomalaisten 6. D:n hyökkäyksestä elokuussa 1941 Kairalan-Alakurtin tielle saksalaisten avuksi.
Kun näki maastot, jossa saksalaiset joukot yrittivät lyödä neuvostoliittolaiset puolustajat ja kun kuulimme, että joukkojen vahvuudet olivat suhteellisen tasapäiset, alkoi ymmärtää, miksi saksalaiset eivät päässeet katkaisemaan Murmanskin rataa tältä suunnalta. Tiet olivat vähäiset ja huollon toimittaminen vaikeaa. Neuvostoliitto oli tosin välirauhan aikana rakentanut rautatien aina Kelloselkään saakka, jonne suomalaiset olivat rakentaneet rauhansopimuksen mukaisesti rautatien Kemijärveltä. Saksalaisilla ei ollut varusteita eikä koulutusta metsäisessä erämaassa käytävään sotaan. Suomalaisten avulla saksalaiset pääsivät Alakurtin itäpuolelle Vermaanjoelle, johon taistelut jähmettyivät asemasodaksi syksyllä 1941. Tien varrella on lukuisia neuvostoliittolaisten sotamuistomerkkejä.

Pistäydyimme tieltä Alakurtissa katsomassa miltä näyttää tämä varuskunta, johon Itä-Saksasta siirrettiin aikanaan helikopteridivisioona. Huonokuntoiselta näytti ja niin kuulemma ovat myös helikopterit.

Pysähdyimme ottamaan valokuvia Suomen vanhalle rajalle, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Alakurtista ja noin 80-90 kilometriä nykyiseltä rajalta itään. Rajalinja on kohtuullisesti vielä erotettavissa.
Illaksi saavuimme Kantalahteen, jossa illastimme ja yövyimme vaatimattomassa hotelli Poljarnyi Zorissa.

Sunnuntaina ajoimme erittäin hyväkuntoista tietä Murmanskiin ruskaisten maisemien levittäytyessä ympärillämme. Matkan varrella näimme laajan Imandra järven, atomivoimalan Poljarnyi Zorissa ja Monchegorskin kaivoskaupungin. Monchegorskissa on Noriskil Nickelin suuret nikkelisulatot, joiden saasteet ovat aiheuttaneet laajat ympäristötuhot. Kurssilaisemme Pekka Hynynen, joka oli Outokumpu Oyj:ssä työskennelleenä, käynyt useasti alueella samoin kuin Petsamon alueen kaivoskaupungeissa, antoi retkeläisille hyvän oppitunnin nikkelikaivostoiminnasta ja sen aiheuttamista ympäristötuhoista. Luoteisen Venäjän nikkelikaivokset tuottavat neljänneksen maailman nikkelistä.

Murmansk on Kuolan vuonon perukoiden tuntureiden rinteille rakennettu kaupunki, jonka asukasluku on pudonnut viimeisten vuosien aikana lähes puolesta miljoonasta viidenneksen. Rakennuskanta muodostuu lähes yksinomaan korkeista, malli ?neuvostoliitto? kerrostaloista.

Hotellimme Park Inn oli hyvätasoinen ja sijaitsi keskustassa. Aamiainen oli jopa erinomainen.

Sotasatamaan emme päässeet sen ollessa kielletty kaupunki. Kauppasatama näytti toimivan hyvin. Siellä oli lukuisia kauppa-aluksia.

Seuraavana aamuna suuntasimme matkan kohti Petsamoa. Matkalla ennen kaivoskaupunkeja ei ole asutusta. Maisemat olivat täälläkin syksyisen upeita. Vakkurin opastuksella tutustuimme saksalaisten Vuor.AK:n hyökkäykseen kohti Murmanskia kesällä 1941. Hyökkäys pysähtyi jo heinäkuussa Litsajoelle, jota pitemmälle saksalaiset eivät päässeet vaan rintama vakiintui 50 km:n päähän Murmanskista. Kävimme katsomassa Titovkassa erittäin laajaa ja mahtipontista muistomerkkiä, jonka yhteydessä oli myös neuvostoliittolaisten sotilaiden hautausmaa.

Pysähdyimme entiselle Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, josta ei maastossa näkynyt merkkejä, mutta Vakkurin ansiokkaan tutkimuksen perusteella saatoimme entiselle rajalinjalle pystyttää uuden kivisen rajamerkin.

Petsamon alueella tutustuimme Zapoljarnyin ja Nikelin kaivoskaupunkeihin. Zapoljarnyissä oli sulaton aiheuttama, sankka kitkerä savu. Saatoimme uskoa, että erityisesti miesten kuolleisuus oli alueella suuri, jota kuvasti myös tien varren laajat hautausmaat. Täällä kuten Nikelissä ympäristö oli isolta alueelta täysin kuollut.

Petsamon entisessä kuntakeskuksessa Parkinassa ei ole yhtään alkuperäistä rakennusta jäljellä. Kylässä on varuskunta samoin kahdessa muussa lähistön kylässä. Parkinan kylässä on kunnostettu saksalaisten hautausmaa, jossa on 12000 kaatuneelle saksalaiselle omistettu muistomerkki. Vieressä on neuvostoliittolaisten sotilaiden muistomerkki.

Kun olimme kolme kertaa näyttäneet Venäjän puolella rajavyöhykkeellä passimme, pääsimme rajan yli Norjaan, jossa asutus alkaa heti rajalta. Teimme myös pienen kiertoajelun Kirkkoniemessä ennen kuin lähdimme kohti rajaa ja Suomen puolelle Näätämössä ilman mitään rajamuodollisuuksia.

Saariselällä nukutun yön jälkeen ajaessamme kohti Rovaniemeä sateisessa säässä tutustuimme Tankavaarassa saksalaisten rakentamiin taisteluasemiin ja siellä Lapin sodassa käytyyn taisteluun.

Mielenkiintoinen oli myös Sodankylän 1600-luvulta olevaan vanhaan kirkkoon tutustuminen tosin vain ulkoapäin samoin kuin Porttipahdan altaaseen tutustuminen.

Loppupäätelmänä voin todeta, että retkemme oli hyvä lisä kurssimme aikaisempiin sotahistoriallisiin retkiin Kannaksella, Aunuksessa ja Virossa. Ensi kesän tuleva retki Vienan Karjalaan täydentää sarjan. Silloin on koko itärintama kuljettu keskeisten taistelujen osalta.

Retken huolto oli järjestetty niin, että aamiaisen ja illallisen lisäksi päivän aikana autonkuljettajamme Markku keitti 3-4 kertaa kahvit, jotka nautittiin voileipien ja pullan kera, pari kertaa tarjottiin myös konjakit. Kun en yleensä juo kahvia vaan teetä niin, minulle tuli kahvin juonnissa usean vuoden kiintiö täyteen. Rehellisesti täytyy todeta, ettei muuta ravintoa päivän mittaan kaivannutkaan.

Espoossa 19.9.2011

Olli Puntila

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

Retki Itä-Viroon toukokuussa 2011


Matka Itä-Viroon 17.-18.5.2011

Kurssimme matkan keskeisin tavoite oli selvittää Narvan-Sinimäkien taistelun merkitys keväällä ja kesällä 1944 Suomen selviämiselle jatkosodassa kunnialliseen lopputulokseen.

Matka toteutettiin Vihdin Liikenne Oy VL-Matkojen toimiessa matkajärjestäjänä. Asiantuntijaoppaina olivat kenrl Pentti Lehtimäki ja historioitsija Göran Lindgren. Matkalle osallistui 62 kurssilaista, 1 kurssilaisen poika ja yksi RT 120-kurssilainen eli yhteensä 64 henkilöä.

Matka alkoi M/S Viking XPRS:llä, jossa pidettiin aluksi RUK 120-kussin perinneyhdistyksen ensimmäinen vuosikokous. Vuosikokouksesta toisaalla enemmän..

Vuosikokouksen jälkeen Göran Lindgren selvitti taustaa Narvan-Sinimäkien taistelulle II maailmansodan itärintaman kevään 1944 tilanteen pohjalta. Karttapiirroksin hän esitti puna-armeijan hyökkäyssuunnat niin Itä-Virossa kuin Kannaksella samoin kuin puna-armeijan hyökkäysten torjunnan Narvan alueella huhti-toukokuussa 1944, jonka jälkeen hyökkäysten tultua torjutuiksi puna-armeija siirsi hyökkäyksensä painopisteen Kannakselle kesäkuussa 1944. Kun sitten Suomen joukot pysäyttivät puna-armeijan heinäkuun alussa Tali-Ihantalan suurissa taisteluissa, puna-armeija siirsi joukkojansa takaisin Baltian rintamalle ja erityisesti Narvan alueelle. Täällä saksalais-virolaiset joukot pystyivät torjumaan vihollisen aina syyskuulle 1944 saakka. Suomen ja Neuvostoliiton välirauhan tultua solmituksi saksalaiset vetäytyivät Baltiasta puna-armeijan edetessä etelämpänä ja uhatessa saartaa Virossa olevat joukot.

Tallinnaan saavuttuamme lähdimme kahdella bussilla itää kohti. Söimme lounaan kunnostetussa Vihulan kartanossa ja jatkoimme sieltä matkaa Sillamäen kaupunkiin, joka oli Viron vapautumiseen saakka kielletty, salainen kaupunki, jossa oli ydinaseteknologiaa. Kuten Lehtimäki kertoi, kaupunkia ei ollut kartallakaan. Kaupungissa on tyylikäs stalinisklassinen keskusta hienoine näköaloineen Suomenlahdelle.

Tämän jälkeen ajoimme Sinimäkien taistelun ydinalueelle, jossa ei enää kovin paljoa ole taistelun jälkiä näkyvissä. Suuri muistomerkki muistuttaa kuitenkin ankarista, kuukausia kestäneistä taisteluista, joihin osallistui kaikkiaan 600.000 sotilasta ja joissa kaatui yhteensä 200.000 miestä.

Taistelujen merkitys oli Suomen kannalta samaa luokkaa kuin Kannaksen torjuntavoitto. Mikäli puna-armeija olisi toukokuussa 1944 päässyt Narvan alueella läpi ja miehittänyt Tallinnan, olisi Helsinki ollut erittäin suuren uhan alaisena. Mannerheimin olisi pitänyt siirtää joukkoja etelärannikollemme estämään maihinnousuja. Kauppamerenkulku Itämerellä olisi ollut punalaivaston uhan alaisena jne. Suomen tilanne olisi muodostunut kestämättömäksi.

Kuten Lehtimäki totesi, on hämmästyttävää, ettei Narvan-Sinimäkien taistelujen merkityksestä jatkosotamme lopputuloksen kannalta ole juurikaan kirjoitettu eikä tutkittu. Kävimme myös pikaisesti alueella olevassa Valviran museossa, jossa on Sinimäkien taistelujen aineistoa. Illalla saavuimme Narvaan ja asetuimme yöksi Hotelli Ingeriin.

Keskiviikkoaamuna 18.5. teimme kiertoajelun Narvassa ja sen lähiympäristössä sekä kävimme Narvan linnassa, josta katselimme Schengenin rajan toiselle puolelle Venäjän Ivangorodiin. Kiertoajelun aikana tutustuimme myös vuoden 1700 Narvan taistelun kulkuun ja ihmettelimme Narvan voimalaitoksen suurta patoallasta. Paluumatkalla poikkesimme Jöhvissa Palavankiven kaivosmuseossa. Saatuamme kypärät ja otsalamput päähämme sekä suojatakit päällemme painuimme maan alle. Siellä meille esiteltiin miten rankoissa olosuhteissa käsiporin, hakuin ja hevosten vetämin vaunuin on irrotettu palavaa kiveä ja nostettu maan päälle energian lähteeksi. Saimme myös nähdä uudempaakin, neuvostoaikaista kalustoa ja ajellakin ahtaissa vaunuissa maan alla kulkevaa rataa pitkin. Museokaivoksessa kaivaus on lopetettu 20 vuotta sitten. Toimivia kaivoksia Virossa on edelleen runsaasti, sillä palavalla kivellä tuotetaan sähköenergiasta 75 prosenttia.

Tallinnaan paluumatkalla kuulimme kenrl Lehtimäen selvityksen Viron puolustusvoimien kehittämisestä ja suomalaisten osuudesta siinä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Lehtimäki itse oli eläkkeelle jäätyään projektijohtajana tuossa kehittämistyössä usean vuoden aikana. Viro pystyy nyt saamaan aseisiin lähes 50.000 hyvin koulutettua ja kohtuullisesti aseistettua sotilasta. Virossa on asevelvollisuus, reserviin koulutetaan vajaa 50 prosenttia ikäluokasta. Ravintola Maikrahvissa syödyn myöhäisen lounaan jälkeen olikin jo kiire laivaan ja takaisin kotimaahan. Uskon, että jälleen osanottajat olivat tyytyväisiä matkaan ja sen antamaan sotahistorialliseen sisältöön. Kiitos siitä kuuluu erityisesti hyville, asiantunteville oppaillemme.

Olli Puntila

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

Terveiset Karjalan kunnailta 18.-21.5.2010

Kurssimme vuoden ”sotaretki” Aunuksen ja Maaselän taistelupaikoille suoritettiin 18.-21.5.2010 kesäisissä säissä. Karjalan kunnailla lehti puu, käköset kukkuivat ja retkeläiset keinuivat Karjalan kuoppaisilla teillä kahdessa ilmastoidussa bussissa neljän päivän ajan yhteensä 1300 kilometriä.

Meitä oli 85 innokasta viime sotiemme taistelupaikkoihin tutustujaa. Joukossamme oli erään kurssilaisen poika ja pojanpoika, oli vierailija kurssilta 104 etunimeltään Aunus ja taisi olla viideskin joltain muulta kurssilta. Suuri osa oli niitä, jotka olivat kaksi vuotta sitten Kannaksen retkellä.

Meitä opasti Aunuksen ja Maaselän kannaksen taisteluihin erinomaisesti jälleen everstiluutnantti evp Aimo Kiukas. Saimme kuvan kyseisten alueiden taisteluista niin hyökkäysvaiheessa kesällä ja syksyllä 1941 kuin myös viivytystaisteluista kesällä 1944. Meille osoitettiin lukuisten karttojen kanssa maastossa niin suomalaisten kuin neuvostoliittolaisten ryhmitykset ja taistelujen etenemiset.

Aluksi saimme selvityksen myös talvisodan puolustuksemme kannalta hyvin ratkaisevista Lemetin mottitaisteluista 13.12.1939-29.2.1940.

Ensimmäinen päivä päättyi yhteiseen illalliseen Petroskoissa majapaikassamme hotelli Severnajassa. Moni lähti vielä kauniina iltana katsomaan Äänisen rantaa ja Otto Ville Kuusisen patsasta.

Toisena päivänä ohjelmassa oli pitkä ajo Karhumäkeen ja aina Poventsaan Stalinin kanavalle eli sinne mihin saakka suomalaiset sillä rintamalla päättivät hyökkäyksensä. Siellä meille selvitettiin joukkojen ryhmitykset kesällä 1944, kun alkoi torjunta- ja viivytystaistelut neuvostojoukkojen aloitettua kesäkuussa suurhyökkäykset kaikilla rintamilla. Karhumäessä kävimme paikanpäällä korkealla kalliomäellä katsomassa Talvelan joukkojen rakentamia vahvoja puolustusasemia tai mitä niistä oli jäljellä. Nuo vahvasti linnoitetut asemat oli jouduttu luovuttamaan lähes ilman taistelua, kun pohjoisempana oli tapahtunut läpimurto.

Illalla Petroskoihin saavuttuamme delegaatiomme kävi tutustumassa Petroskoin suomalaisen seurakunnan uuteen kirkkoon, joka on vielä keskeneräinen, ja luovuttamassa 500 euron lahjoituksen kirkon penkkien rakentamiseen. Kirkko on kaunis, moderni rakennus upealla paikalla. Rahan puutteen vuoksi kirkkoherra laski että menee vielä 2-3 vuotta ennen kuin kirkko saadaan täysin valmiiksi.

Kolmantena päivänä lähdimme kohti Syväriä, jossa meille selvitettiin vastaavasti taistelujoukkojen ryhmitykset ennen kesän 1944 taisteluja. Samoin meille paikan päällä Syvärin rannalla selostettiin neuvostojoukkojen hyökkäys Syvärin yli 21.6.1944.

Ennen saapumistamme kolmannen yön majoituspaikkaan Aunuksenkaupungissa kävimme tutustumassa paikan päällä Sammatuksen taisteluihin, jossa majuri Leppäkosken pataljoona tuhosi 26 panssarivaunua ja hidasti neuvostojoukkojen etenemistä Leppäkosken itsensä kaatuessa johtaessaan vastahyökkäystä. Sammatuksessa oli myös mielenkiintoista nähdä vanhaa karjalaiskylää ja tavata muutama karjalaisvanhus.

Illallisen jälkeen eräät ryhmämme kokivat mielenkiintoisen tilanteen, kun miliisit tulivat ravintolaan ja estivät siellä vielä olleet retkeläisemme poistumasta huoneisiinsa parin tunnin ajan. Syynä oli erään retkeläisen ilmoitus kameralaukkunsa häviämisestä. Miliisit kuulustelivat muutamia, jotka olivat olleet siinä pöydässä, jossa kameralaukkunsa häviämisen ilmoittanut istui. Kuulustelut ja tutkimukset kestivät kauan, koska tarvittiin tulkkia ja tutkimuksia tehtiin perusteellisesti. Baari oli auki ja juttu luisti retkeläisten keskuudessa. Uni vain oli tulossa. Kaikki päättyi hyvin, kun kameralaukku lopulta löytyi retkeläisen huoneesta vähän erikoisella tavalla piilotettuna.

Viimeisenä päivänä jouduimme supistamaan ohjelmaa, jotta varmasti ehtisimme ajoissa takaisin Joensuuhun. Kuitenkin saimme selostuksen Tuulosjoen ylimenohyökkäyksestä syyskuussa 1941 ja neuvostojoukkojen maihinnoususta Viteleeseen 23.6.1944 ja sen onnistuneesta hetkellisestä rajaamisesta niin että vetäytyvät joukkomme eivät jääneet saarrostukseen vaan ne pystyttiin ”elämäntietä” pitkin kuljettamaan uusiin asemiin pohjoisemmaksi.

Viimeinen selostus oli Pitkärannasssa ehkä kaksikymmentä vuotta sitten jo kesken jääneen ison teollisuuskompleksin pihalla Nietjärven taisteluista heinäkuussa 1944.

Tuuloksessa laskimme luonnon kukista tehdyn kimpun Aunuksen taistelujen muistomerkille.

Matkamme onnistumisesta vastasivat Kiukaan ohessa JA-PI-matkojen henkilöstö, busseja kuljettaneet Simo ja Jarmo sekä emäntänä toiminut Marja. Lounaat söimme maastossa heidän hoitaessa muonituksen.. Oli ihailtavaa kuinka nopeasti tuo henkilöstö sai aikaan tarjoilun sillä aikaa kun Kiukas selosti taisteluja.

Kaiken kaikkiaan uskon, että retkeläiset olivat tyytyväisiä ”sotaretkeemme” vaikka bussissa istumista oli paljon. Näimme samalla millainen tuo osa rajantakaista Karjalaa on. Suurimmalta osalta liikuimme maisemissa, jotka olivat Neuvostoliittoa jo ennen sotia.

Retkellämme keskustelimme myös seuraavasta parin vuoden päästä toteutettavasta matkasta. Se suuntautunee ylemmäksi, Uhtuan, Kiestingin ja Vienan Kemin alueille.

Olli Puntila  

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 – KURSSI Hamina 11.12.1965 – 25.3.1966 Reserviupseerikurssilla 956 oppilasta

Kurssilaistoimintaa reservissä:

1) 17.5.1980 RUK 60-vuotisjuhlat, Hamina

2) 27.-28.4.1991 RUK 120:n 25-vuotisjuhla, Hamina. Noin 170 kurssilaista, useimmilla seuralainen mukana.

3) 4.6.1995 RUK 75-vuotisjuhla Haminassa mukana 20 kurssilaista

4) 27.4.1996 RUK 120:n 30-vuotisjuhla, YLE Pasila (seminaari), Suomi-Salama (illanvietto), mukana noin 150 kurssilaista

5) 4.6.2000 Kurssin edustajat: Reserviupseerikoulu 80 vuotisjuhla, Hamina

6) 25.-26.7.2002 RUK-kurssien 120 ja 220 tapaaminen, 220-kurssin päättäjäiset ohimarsseineen ja oman kurssimme illanvietto, Hamina, mukana 115 kurssilaista

7) 6.5.2006 RUK 120:n 40-vuotisjuhla, Santahamina Kadettikoulu, mukana 170 kurssilaista

8) 6.-8.6.2008 I Historiamatka: Venäjä, Karjalan Kannas, matkanjohtajana evl Aimo Kiukas, mukana 92 kurssilaista

9) 12.5.2009 Kurssitapaaminen, lounas ja esitelmätilaisuus, Katajanokan Kasino, mukana 97 kurssilaista

10) 20.4.2010 RUK 120 –kurssin perinneyhdistys ry:n perustaminen, Helsinki

11) 18.-21.5.2010 II Historiamatka: Venäjä, Maaselkä-Aunus, matkanjohtajana evl. Aimo Kiukas, mukana 85 kurssilaista

12) 19.6.2010 Kurssin edustajat: Reserviupseerikoulu 90-vuotisjuhla, Hamina, 15 kurssilaista

13) 17.-18.5.2011 III Historiamatka: Viro, Tallinna – Narva, Sinimäkien taistelut, matkanjohtajana kenrl. Pentti Lehtimäki, VL-Matkat, mukana 64 kurssi- laista

14) 17.5.2011 RUK 120 –kurssin perinneyhdistys ry:n I vuosikokous, Viking XPRS

15) 10.-13.9.2011 Historiamatka: Venäjä, Salla – Murmansk – Petsamo yhteistyössä SUVE:n kanssa, matkanjohtajana FM Juhani Vakkuri, VL-Matkat, mukana 13 kurssilaista ja 12 Suvelaista.

16) 15.5.2012 RUK 120-kurssin perinneyhdistyksen I vuosikokous Kesko Oyj:n vieraana Helsingissä samalla kaikille kurssilaisille avoin esitelmä-tilaisuus. Esitelmöitsijöinä PV:n viestintäjohtaja, eversti Jyrki Heinonen ”Puolustusvoimauudistus” ja kurssiveli Esko Seppänen ”Tienristeykset – valintoja vai sattumia.

17) 12.-15.2012 IV historiamatka: Oulu-Kostamus-Vuokkiniemi-Uhtua- Kiestinki-Vienan Kemi-Solovetskin luostari- Belomorsk (Sorokka)-Rukajärvi-Oulu, matkanjohtajana FM Juhani Vakkuri, VL-Matkat, mukana 39 kurssilaista.

18) 24.4.2013 RUK 120-kurssin perinneyhdistyksen III vuosikokous Hämeenlinnassa. Tutustuminen Panssarimuseoon ja Militaria-museoon. Mukana 46 kurssilaista.

19) 9-14.6.2013 V historiamatka: Normandiaan, oppaana eversti Sampo Ahto, VL-Matkat matkanjohtajana Jouni Lehtimäki, mukana 42 kurssilaista. Erikoisuutena myöhästyminen Pariisissa lentokoneesta ja ylimääräisen yön yöpyminen Disneylandin lähellä sijainneessa hotellissa. Seuraavana aamuna kotiin.

120) 23.4.2014 RUK 120-kurssin perinneyhdistyksen IV vuosikokous Suomenlinnassa Upseerikerholla. Lisäksi tutustuminen Suomenlinnaan. Mukana 35 kurssilaista.

21) 21.-22.5-2014 VI historiamatka: Viipurinlahti kesällä 1944. Prikaatinkenraali Asko Kilpisen johdolla tutustuttiin Viipurin, Viipurinlahden ja Kivisalmen taisteluihin kesällä 1944. VL-Matkat. Tutustuimme restauroituun Viipurin kirjastoon. Mukana 45 kurssilaista.

22) 9-12.9.2014 VII historiamatka: Rovaniemi-Salla-Kantalahti-Muurmansk-Petsamo-Ivalo-Rovaniemi. Matkanjohtajana FM Juhani Vakkuri, VL-Matkat. Mukana 38 kurssilaista. Muurmanskissa Suomen konsuli Pirkko Mäkikokkila oli vieraana kertoen konsulaatin toiminnasta.

23) 29.4.2015 RUK 120-kurssin perinneyhdistyksen V vuosikokous ja retki Tikkakoskelle. Tutustuminen Ilmasotakouluun ja Keski-Suomen Ilmailumuseoon. Mukana 55 kurssilaista ja 1 ”ottopoika”.

24) 8.-12.6.2015 VIII historiamatka: Ardennien taistelu, Waterloo, I maailmansota, NATO. Luxemburg ja Belgia. Mukana 32 kurssilaista ja 1 ”otto-poika”. VL-Matkat, asiantuntijaoppaana ev.ltn Yrjö Lehtonen, matkanjohtajana Jouni Lehtimäki.

Arkistoistaan koonneet Esko Tainio, Jussi Manninen ja Olli Puntila

Kategoriat: Hyödyllistä tietää | Jätä kommentti

Vuosikokousretki Pansioon ja Turkuun 25.4.2019

Vuoden 2019 RUK 120-kurssin perinneyhdistyksen vuosikokous pidettiin 25.4.2019 Turun Pansiossa. Kokouksen yhteyteen järjestettiin tavan mukaisesti retki, jonka tarkoituksena oli tällä kertaa tutustua meripuolustukseemme ja Rannikkolaivastoon, jonka tärkein osa on maamme sotalaivat.

Meitä oli kaikkiaan kunniajäsenemme Raimo Riikonen mukaan luettuna 68 retkeläistä. Helsingistä lähtenyt bussi oli täynnä ja runsaat 20 tuli omin kulkuneuvoin.

Busi odottaaa Kiasman pysäkillä

Saavuttuamme Pansioon nautimme ensiksi tulokahvit Rannikkolaivaston Koulutuskeskuksessa. Kahvit juotuamme pidimme perinneyhdistyksen vuosikokouksen.

Kokouksen aluksi hiljennyimme muistamaan poismenneitä kurssilaisia nimeltä mainiten kurssimme priimuksen Veijo Pimiän. Vuosikokous hyväksyi viime vuoden toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen sekä myönsi vastuuvapauden hallitukselle. Kuluvan vuoden toimintasuunnitelma vahvistettiin ja talousarvio hyväksyttiin, jonka yhteydessä päätettiin, ettei kuluvanakaan vuonna peritä jäsenmaksua. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin edelleen Olli Puntila ja hallituksen jäseniksi entiset Jouko Tuunainen, Jussi Manninen, Heikki Seppälä, Jaakko Uronen, Erkki Hämäläinen, Lasse Paajanen ja Ilkka Uotila. Uudeksi hallituksen jäseneksi valittiin Christer Lundqvist. Puheenjohtaja kertoi alustavia suunnitelmia vuoden 2020 toiminnasta. RUK viettää 6.6.2020 satavuotisjuhlia. Pyrkimyksenä on saada kurssilta mahdollisimman suuri edustus. Todennäköisesti järjestetään bussikuljetus Helsingistä. Vuoden 2020 sotahistoriallista retkeä on suunniteltu Saksaan. Kohteina olisivat ainakin Hampuri, Lockstedt ja Berliini.

Vuosikokouksen asioiden tultua käsitellyksi Rannikkolaivaston komentaja kommodori Jukka Anteroinen piti erinomaisen esityksen merivoimien tehtävistä, organisaatiosta ja kalustosta. Hän painotti merivoimien kykyä toimia vaativissa olosuhteissa turvaamassa rannikkoamme ja tärkeitä meriyhteyksiämme. Hän myös kertoi uusien hankinnassa olevien alusten ominaisuuksista ja merkityksestä maamme kokonaisturvallisuuden kannalta. Komentajalle esitettiin lukuisia kysymyksiä. Puheenjohtaja luovutti kommodori Anteroiselle kurssimme 50-vuotiskirjan kiittäen hienosta esityksestä.

Komentajan esityksen jälkeen siirryttiin ruokalaan, jossa saimme, kun torstai oli, hernekeittoa ja pannaria sekä kahvit.

Torstain erinomainen ja perinteinen lounas

Ruokailun jälkeen joukkomme siirrettiin bussilla sotasatamaan, jossa meille esiteltiin Rauma-luokan ohjusveneitä laivojen päälliköiden johdolla. Useisiin ryhmiin jakautuneina tutustuimme ohjusveneisiin Raahe ja Porvoo.

Retken ohjelmallisen osuuden päätti tutustuminen oppaiden johdolla Turussa Aurajoen rannalla olevaan Forum Marinum-merimuseoon. Lopuksi joimme museon yhteydessä olevassa ravintola Göranissa munkkikahvit ja merimiesten tapaan rommit.

Retken junailijana toimi ansiokkaasti varapuheenjohtaja Jouko Tuunainen, jolle puheenjohtaja luovutti kiitokseksi rommimukin.

Olli Puntila

Kategoriat: Kokoukset | Avainsanoina , | Kommentit pois päältä artikkelissa Vuosikokousretki Pansioon ja Turkuun 25.4.2019

Hallituksen tiedotteita aikaisemmilta toimintavuosilta

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 3/2018 (22.10.2018)

Päätettiin toteuttaa yhdistyksen kotisivujen uusiminen tukeutumalla täysin uuteen alustaan. Etusivun rakenne uusitaan kokonaan. Nykyisellä sivustolla olevaa aineistoa siirretään uudelle siinä määrin kuin se on kohtuullisella vaivalla toteutettavissa. Sivustolle joudutaan hankkimaan uusi osoite. Sivustoratkaisun edelleen kehittämisestä vastaa yhdistyksen jäsen Christer Lundqvist sekä häntä avustava konsultti hallituksen keskuudestaan nimeämän työyhmän tuella.

Päätettiin pitää yhdistyksen vuosikokous vuoden 2019 huhtikuun viimeisellä viikolla Turun seudulla ja järjestää kokouksen yhteyteen ohjelmaa teemana Merivoimat. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumisohjeet tulevat vuodenvaihteen jälkeen.

Päätettiin järjestää 10-13.6.2019 sotahistoriallinen retki Itä-Suomeen. Tarkempia tietoja matkasta ja ilmoittautumisesta lähetetään tammikuussa sähköpostitse ja yhteisön kotisivujen kautta. Päätettiin, että yhdistys ei järjestä vuonna 2019 muita tapahtumia.

Lisäksi kokouksessa arvioitiin vuoden 2018 aikana tehtyjä retkiä sekä ideoitiin vuoden 2020 toimintaa. Todettiin, että yhdistyksen taloudellinen tilanne on vakaa.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 2/2018 (24.4.2018)

Hyväksyttiin yhdistyksen jäseniksi kaikki kolme jäsenyyttä hakenutta RUK 120-kurssin käynyttä.  Yhdistyksen jäsenmäärä on nyt 173.

Yhdistyksen varapuheenjohtajaksi valittiin edelleen Jouko Tuunainen. Sihteerinä jatkaa Jussi Manninen. Selvitetään edelleen taloudenhoitajan tehtävien järjestämistä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 1/2018 (20.2.2018)

Hyväksyttiin vuosikokoukselle esitettävät asiakirjat (vuosikertomus, tilinpäätös, toiminta­suunnitelma, talousarvio ja vuosikokouskutsu). Päätettiin, että yhdistyksen vuosikokous pidetään 24.4. Tampereella kaikille RUK 120-kurssilaisille tarkoitetun ohjelma­kokonaisuuden yhteydessä.

Todettiin, että kumpaankin kesällä järjestettävään sotahistorialliseen Puolanmatkaan tuli määrä­aikaan mennessä riittävä määrä osanottajia, joten matkat toteutetaan.Päätettiin, että yhdistys ei järjestä muita matkoja vuonna 2018.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 3/2017 (31.10.2017)

Päätettiin järjestää 24.4.2018 yhdistyksen retki Tampereelle tutustumaan mm. siellä vuonna 1918 käytyihin taisteluihin ja puolustusvoimien logistiikkakeskukseen sekä pitää siinä yhteydessä vuoden 2018 vuosikokous. Yhdistys ei järjestä kuljetusta Tampereelle, koska sinne on hyvät liikenneyhteydet. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumisohjeet tulevat helmi-maaliskuussa.

Päätettiin järjestää kesän 2018 sotahistoriallinen retki Puolaan. Liian suurien ryhmien välttämiseksi retki toteutetaan kahtena eri matkana, joissa on sama ohjelma. Matkat tehdään 11.6. ja 3.9. alkavilla viikoilla. Tarkempia tietoja matkoista ja ilmoittautumisesta lähetetään sähköpostitse vielä vuoden 2017 lopussa ja ilmoittautumisaikaa on tammikuu.

Lisäksi kokouksessa arvioitiin vuoden 2017 aikana tehtyjä retkiä sekä ideoitiin vuoden 2019 toimintaa.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 2/2017 (3.5.2017)

Hyväksyttiin yhdistyksen jäseniksi kaikki seitsemän jäsenyyttä hakenutta RUK 120-kurssin käynyttä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 1/2017 (14.2.2017)

Hyväksyttiin vuosikokoukselle esitettävät asiakirjat (vuosikertomus, tilinpäätös, toiminta­suunnitelma, talousarvio ja vuosikokouskutsu). Päätettiin, että yhdistyksen vuosikokous pidetään 3.5. Mikkelissä sinne suuntautuvan, kaikille RUK 120-kurssilaisille tarkoitetun tutustumisretken yhteydessä.

Päätettiin järjestää 6.6. kaikille kurssilaisille tarkoitettu tutustumisretki Helsingin Kuivasaareen. Samoin päätettiin järjestää 21-24.8sotahistoriallinen retki”Leningradin saarto ja Vanha Venäjä”.

(Kaikista yllämainituista retkistä tulee tarkemmat tiedot tälle yhdistyksen verkkosivustolle.)

Hyväksyttiin jäsenyyttä hakeneen kurssilaisen jäsenhakemus. Yhdistyksen jäsenmäärä nousi näin 165:een. Tehtiin periaatepäätös, että Rannikkotykistön reserviupseeri­kurssin 120 suorittaneita voidaan ottaa hakemuksesta yhdistyksen jäseniksi.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 4.10.2016

Arvioitiin kuluvan vuoden toimintaa. Huhtikuun 50-vuotisjuhlatapaamisen todettiin kokonaisuutena katsoen onnistuneen hyvin ja suunnitelmien mukaisesti. Tapaamisesta otettuja valokuvia on yhdistyksen kotisivustolla. Juhlakirjasta todettiin, että hallituksen jäsenten tiedossa ei ollut, että mikään toinen kurssi olisi saanut aikaan vastaavaa. Julkaisun painosta on vielä pienehkö määrä jäljellä ja sitä voi tilata puheenjohtajalta. Elokuinen sotahistoriallinen matka ”Jääkärien jäljillä” Vilnaan, Minskiin ja Latviaan oli myös onnistunut hyvin. Kuvitettu selostus matkasta on julkaistu yhdistyksen kotisivustolla.

Todettiin, että kotisivuston hoitovastuu on siirtynyt Erkki Hämäläiselle.

Päätettiin, että vuoden 2017 toimintaan pyritään sisällyttämään seuraavat retket:

–  vuosikokous Mikkelissä huhti-toukokuun vaihteessa ja sen yhteydessä tutustuminen maavoimien esikuntaan sekä Päämaja- ja/tai Jalkaväkimuseoon;

–  5.6. alkavalla viikolla tutustuminen Kuivasaaren tykkeihin ja RT-kiltaan;

–  21-24.8. sotahistoriallinen retki ”Leningradin saarto, Vanha Venäjä ja Tartto”, ilmoittautuminen vuoden 2017 puolella.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 19.1.2016 

Kokouksessa jatkettiin edelleen 50-vuotisjuhlatapaamisen ohjelman hiomista tapaamista valmistelevan työ­ryhmän suunnitelmien valossa.

Päätettiin vastuunjaosta tapaamisen ohjelman eri osien osalta.

Päätettiin, että suunniteltu kuljetus Helsingistä Haminaan ja takaisin järjestetään. 

Edelleen päätettiin, että keväälle 2016 kaavailtu retki Kuivasaaren siirretään seuraavalle vuodelle. Syksyllä tehtävän Vilnan, Minskin ja Latvian retken järjestelyt etenevät suunnitellusti. 

Hyväksyttiin jäseniksi kaikki yhdeksän jäsenyyttä hakenutta kurssilaista.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 3.11.2015

Kokouksessa jatkettiin 50-vuotisjuhlatapaamisen ohjelman hiomista sekä käsiteltiin kurssilaisille lähetettävän kutsukirjeen sisältö. Juhlatapaamista valmistelevalle työ­ryhmälle annettiin valtuudet jatkaa ohjelman kehittämistä ja tehdä tarpeellisia sopimuksia hallitukselle esitettyjen muistioiden ja tässä kokouksessa käydyn keskustelun pohjalta.

Hyväksyttiin jäseniksi molemmat jäsenyyttä hakeneet kurssilaiset.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 6.10.2015 

Jatkettiin RUK 120-kurssin 50-vuotisjuhlan (6-7.4.2016) ohjelman kehittelyä vahvistamalla aikataulun ja sisällön yksityiskohtia juhlaa valmistelevan työryhmän raportin pohjalta. (Pääkohdat oli vahvistettu jo edellisessä kokouksessa, kts. alla.) Osallistumismaksuksi vahvistettiin 90 euroa, johon sisältyy monipuolisen ohjelman lisäksi lounas, illallinen (ruokajuomat+avec) ja aamiainen sekä yöpyminen kasarmilla, mutta ei mitään kuljetuksia. Lisäksi varataan huoneita Haminan hotelleista juhlaan osallistuvien käyttöön. Kaikille elossa oleville kurssilaisille tullaan joulukuun alussa postittamaan kutsu ohjelmineen ja ohjeineen.

Esko Tainion aloitteen pohjalta päätettiin laatia RUK 120-kursin historiikki ”Kurssikirja 2” vuosijuhlaan mennessä.

Päätettiin sotahistoriallisen retken järjestämisestä kurssilaisille 15-19.9.2016. Matkakohteina ovat Vilna, Minsk ja jääkäriliikkeeseen liittyviä paikkoja Latviassa. Osallistumismaksu tulee olemaan 1000 euron suuruusluokkaa. Tarkempia tietoja kurssilaisille toimitetaan alkukeväästä.

Päätettiin myös jatkaa Kuivasaareen alkukesästä 2016 tehtävän tutustumiskäynnin valmisteluja.

Yhdistyksen jäseniksi hyväksyttiin molemmat jäsenyyttä hakeneet. Yhdistyksellä on 138 jäsentä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 25.5.2015 

Kuultiin RUK 120-kurssin 50-vuotisjuhlaa valmistelevan työryhmän raportti. Juhla järjestetään 6-7.4.2016 Haminassa ei-avec-tilaisuutena. Juhla käsittää sekä iltapäivätilaisuuden Maneesissa että illallisen Varuskuntakerholla. Kasarmilla on mahdollisuus yöpyä. Ohjelmaan kuuluu myös lounas saapumispäivänä ja aamiainen seuraavana aamuna. Yhdistyksen vuosikokous pidetään aamiaisen yhteydessä.

Yhdistyksellä on käytössään kaikkien elossa olevien kurssilaisten postiosoitteet. Kutsu juhlaan sekä ilmoittautumisohjeet tullaan lähettämään kirjeitse (ja sähköpostitse) vielä tämän vuoden puolella. Sen jälkeen yhteydenpito tapahtuu ensisijaisesti sähköpostilla.

Yhdistykseen hyväksyttiin yksi uusi jäsen. Yhdistyksellä on 135 jäsentä.

Yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtajaksi valittiin Jouko Tuunainen. Sihteerinä jatkaa Jussi Manninen ja taloudenhoitajana Kari T Korhonen.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 3.3.2015

Hyväksyttiin 29.4. Tikkakoskella pidettävälle vuosikokoukselle esitettäviksi vuoden 2014 vuosikertomus ja tilinpäätös sekä vuoden 2015 toimintasuunnitelma ja budjetti. Hyväksyttiin Tikkakoskelle tehtävän kevätretken ohjelma ja osallistumismaksu. (Vuosikokouskutsu ja retkiohjelma sekä hyväksytyt asiakirjat nähtävissä toisaalla tällä internet-sivustolla) 

Yhdistyksen muusta ohjelmasta todettiin, että sotahistoriallinen retki Belgiaan ja Luxemburgiin toteutuu suunnitellusti ja että vuodelle 2015 ei suunnitella muuta ohjelmaa. 

Kuultiin RUK 120-kurssin 50-vuotisjuhlaa (Haminassa kevättalvella 2016) valmistelevan työryhmän selostus työn etenemisestä. Kurssilta valmistuneet kattavan osoitteiston hankkiminen on käynnistetty. Keskusteluista RUK:n ja sen oppilaskunnan kannatusyhdistyksen edustajien kanssa on sovittu. 

Yhdistykseen uusiksi jäseniksi hyväksyttiin molemmat jäsenyyttä hakeneet. Yhdistyksellä on nyt 137 jäsentä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 20.1.2015 

Päätettiin järjestää vuoden 2015 vuosikokous huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa Tikkakoskella. Tarkempi ajankohta määräytyy Ilmasotakoulun kanssa käytävien keskustelujen pohjalta. Helsingistä järjestetään kokoukseen bussikuljetus. Kokouksen yhteydessä syödään lounas ja tutustutaan ilmavoimien toimintaan ja historiaan. 

Jatkettiin kurssin 50-vuotisjuhlan järjestelyjen hahmottelua ja nimettiin juhlan ohjelmaa valmistelemaan hallituksen sisäinen työryhmä. Haminassa ei-avec-tilaisuutena järjestettävän juhlan ajankohta olisi joko maaliskuun loppu tai huhtikuun alku vuonna 2016. Ohjelmaan kuuluisi sekä päivä- että iltaosuus. 

Todettiin, että yhdistyksen sotahistoriallinen retki kesäkuussa Belgiaan ja Luxemburgiin toteutuu, sillä lähtijöitä on 31. Keskusteltiin myös alustavasti mahdollisista vuoden 2016 retkistä. 

Yhdistyksen uusiksi jäseniksi hyväksyttiin kaikki neljä jäsenyyttä hakenutta. Yhdistyksellä on nyt 135 jäsentä. 

Todettiin, että RUK:n oppilaskunnan kannatusyhdistys oli myöntänyt yhdistyksemme puheenjohtajalle Olli Puntilalle ansiomerkkinsä olkapoletin

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 8.10.2014 

Todettiin, että toukokuinen Viipurin retki ja syyskuinen Murmanskin retki olivat onnistuneet kokonaisuutena katsoen hyvin. Retkistä on julkaistu kuvaus ja kuvia toisaalla tällä nettisivustolla

Päätettiin Belgiaan ja Luxemburgiin kesäkuussa 2015 tehtävän yhdistyksen retken järjestelyistä. Informaatio kurssilaisille pyritään jakamaan kuluvan vuoden aikana.

Suunniteltiin alustavasti sekä ensi vuoden vuosikokoukseen liittyvää ohjelmaa että kurssin vuonna 2016 pidettävän 50-vuotisjuhlan ohjelmaa. Jälkimmäisen lähtökohdaksi päätettiin ottaa juhlan järjestäminen Haminassa ei-avec-tilaisuutena.

Yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtajaksi valittiin edelleen Rauno Puskala. Sihteerinä jatkaa Jussi Manninen ja taloudenhoitajana Kari T Korhonen.

Perinneyhdistyksen hallituksen sähköpostikokous 21-23.8.2014

Yhdistyksen uusiksi jäseniksi hyväksyttiin kaikki kuusi jäsenyyttä hakenutta kurssilaista. Muita asioita ei ollut. Yhdistyksellä on nyt 131 jäsentä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 11.3.2014 

Hyväksyttiin yhdistyksen vuosikokoukselle esitettävät, sääntöjen edellyttämät asiakirjat, jotka tullaan maalis-huhtikuun vaihteessa julkaisemaan vuosikokouskutsun yhteydessä näillä kotisivuilla. Vuosikokous pidetään 23.4. klo 13 Suomenlinnan Upseerikerholla ja esillä ovat sääntömääräiset asiat.  Kokouksen yhteydessä järjestetään lounas ja opastettu kiertokäynti Suomenlinnassa.  Lounaalle ja kiertokäynnille voivat osallistua myös kurssilaiset, jotka eivät ole yhdistyksen jäseniä, mutta kumpaankin edellytetään myös jäseniltä ennakkoilmoittautumista.

Todettiin, että Viipurin retkelle on lähdössä 47 yhdistyksen jäsentä ja että myös Kuolan ja Murmanskin retki toteutuu, sillä ilmoittautuneita on jo 34.  Keskusteltiin myös alustavasti vuodelle 2015 ajoittuvan ulkomaille suuntautuvan sotahistoriallisen retken kohteesta.

Hyväksyttiin yhdistyksen jäseniksi kaikki neljä jäsenyyttä hakenutta kurssilaista, joten varsinaisia jäseniä on nyt 124.


Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 23.4.2014 klo 12.45

Yhdistyksen uusiksi jäseniksi hyväksyttiin molemmat jäsenyyttä hakeneet kurssilaiset. Todettiin ilmoitus yhden jäsenen kuolemasta. Yhdistyksellä on nyt 125 varsinaista jäsentä. Muita asioita ei ollut.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 19.11.2013

Käsiteltiin yhdistyksen vuoden 2014 toimintaa:

– Vuosikokous järjestetään huhtikuun lopulla Suomenlinnassa.

– Toukokuun jälkipuoliskolla järjestetään kahden päivän (yhden yön) retki bussilla Helsingistä käsin   Viipuriin, hinta alustavasti 350 euroa/2HH.

– 9-12.9. on vuorossa jo aikaisemmin päätetty retki bussilla Rovaniemeltä käsin Muurmanskiin, hinta alustavasti 615,00 /2HH.

Retkistä ja niille ilmoittautumisesta toimitetaan tarkempaa informaatiota helmikuussa yhdistyksen nettisivustolle sekä yhdistyksellä olevien tietojen mukaisiin sähköposti- ja/tai postiosoitteisiin.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 12.9.2013 

Hallitus kunnioitti RUK120-kurssin aikana Reserviupseerikoulun johtajana toimineen, 27.5. kuolleen kenraali Erkki Setälän muistoa hiljaisella hetkellä. Yhdistys oli muistanut kenraalin omaisia adressilla.

Puskala valittiin edelleen yhdistyksen varapuheenjohtajaksi. Hallituksen sisäistä työjakoa muutettiin mm. siten, että jäsenrekisterin ylläpito siirtyy Korhoselta Manniselle ja ensisijainen vastuu kotisivujen ylläpidosta siirtyy Seppälälle.

Hyväksyttiin uusi jäsen yhdistykseen, joten varsinaisia jäseniä on nyt 120.

Todettiin, että kesäkuinen Normandian retki oli onnistunut pienistä vastoinkäymisistä huolimatta hyvin. Osanottajapalaute oli ollut positiivista, vaikkakin melko vähäistä. Retkestä on julkaistu kuvaus toisaalla tällä nettisivustolla

Päätettiin Muurmanskiin 9-12.9.2014 tehtävän yhdistyksen retken järjestelyistä. Informaatio kurssilaisille pyritään jakamaan kuluvan vuoden aikana.

Suunniteltiin alustavasti sekä ensi vuoden vuosikokoukseen liittyvää ohjelmaa että alkukesästä Viipuriin tehtävää 2-3 päivän retkeä.

RUK 120-kurssin vuosikokous ja retki Hämeenlinnaan 24.4.2013

RUK 120 –kurssin perinneyhdistys ry:n  vuosikokous pidettiin 24.4.2013 Museo Militariassa Hämeenlinnassa.

Kokouksen aluksi hiljennyttiin kunnioittamaan rivistä poistuneiden RUK 120 –kurssilaisten muistoa.

Kokoukseen osallistui 42 yhdistyksen varsinaista jäsentä. Puhetta kokouksessa johti yhdistyksen puheenjohtaja Olli Puntila. Sihteerinä toimi Jussi Manninen.

Yhdistyksen vuosikertomus ja tilinpäätös vuodelta 2012 sekä talousarvio ja toimintasuunnitelma vuodelle 2013 hyväksyttiin. Tilinpäätös on 421 euroa ylijäämäinen ja taseen loppusumma on 7266 euroa. Hallitukselle myönnettiin vastuuvapaus vuodelta 2012. Jäsenmaksua ei kuluvana vuonnakaan kerätä. Pikagallup osoitti, että vuodeksi 2014 kaavailtuun retkeen Muurmannin-Petsamon alueelle oli halukkaita osallistumaan parisenkymmentä läsnä ollutta.

Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin edelleen Olli Puntila ja hallituksen seitsemän muuta jäsentä valittiin uudelleen. Uutena jäsenenä hallitukseen valittiin Lasse Paajanen. Toiminnantarkastajaksi ja tämän varamieheksi valittiin edelleen Arto Arvonen ja Pauli Markkanen. Yksimielisen kokouksen pöytäkirjan tarkistavat Olavi Alhola ja Erkki Sipilä.

Vuosikokous pidettiin yhdistyksen järjestämän, kaikille RUK 120-kurssin käyneille avoimen kesäretken yhteydessä. Aamupäivän aikana tutustuttiin Panssarimuseoon RUK 126-kurssilaisen, eversti Erkki Kauppisen opastuksella. Iltapäivän ohjelmassa taas oli elokuva ”Talvisota 1939-1940” Museo Militarian elokuvasalissa sekä tutustuminen tämän Tykistömuseon, Viestimuseon ja Pioneerimuseon yhdistämisestä syntyneen museon kokoelmiin RUK 120-kurssilaisen, everstiluutnantti Raimo Koskelan johdolla. Retken päätteeksi syötiin maittava lounas ravintola Seiskassa Suomen kasarmin alueella.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 24.4.2013 klo 10.25

Yhdistyksen uusiksi jäseniksi hyväksyttiin kaikki seitsemän jäsenyyttä hakenutta kurssilaista. Yhdistyksellä on nyt 119 varsinaista jäsentä. Muita asioita ei ollut.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 6.3.2013 

Hyväksyttiin yhdistyksen vuosikokoukselle esitettävät, sääntöjen edellyttämät asiakirjat, jotka tullaan maaliskuun aikana julkaisemaan vuosikokouskutsun yhteydessä näillä kotisivuilla. Vuosikokous pidetään 24.4. klo 12 Museo Militarian auditoriossa Hämeenlinnassa sinne järjestettävän kevätretken yhteydessä. Vuosikokoukseen ja retkelle edellytetään ennakkoilmoittautumista.

Todettiin, että Normandian retkelle on ilmoittautunut tarvittava määrä osanottajia. Jatkettiin vuoden 2014 syksyksi kaavaillun sotahistoriallisen retken suunnittelua. Alustavasti pidetään matkakohteena Muurmannin-Petsamon aluetta.

Hyväksyttiin yhdistyksen jäseniksi molemmat jäsenyyttä hakeneet kurssilaiset, joten varsinaisia jäseniä on nyt 112. 

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 26.11.2012. 


Jatkettiin kurssin Normandian matkan suunnittelua. Matkajärjestelyistä lähemmin näiden kotisivujen avaussivulla. 
Jatkettiin myös yhdistyksen seuraavan vuosikokouksen valmisteluja. Kuten hallitus jo aikaisemmin on päättänyt, vuosikokous pidetään 24.4.2013 Hämeenlinnassa. Kokouksen yhteydessä tutustaan Panssarimuseoon ja Tykistömuseoon. Kokouskutsu ja tiedot oheisohjelmastajulkaistaan/lähetetään myöhemmin. 

Hyväksyttiin yhdistykseen yksi uusi jäsen. Jäseniä on 112, joista kaksi kunniajäsentä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 18.9.2012.

Päätettiin järjestää kurssin matka Normandiaan kesäkuussa 2013. Tarkemmat tiedot retken ohjelmasta ja ilmoittautumisesta toimitetaan vuodenvaihteen tienoilla jäsenille sähköpostilla tai kirjeellä ja muille kurssilaisille yhdistyksen nettisivuilla. Oppaana tulee toimimaan eversti Sampo Ahto.


Päätettiin järjestää yhdistyksen vuosikokous 24.4.2013 Hämeenlinnassa. Kokouksen yhteydessä tutustaan Panssarimuseoon ja Tykistömuseoon.


Yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtajaksi valittiin edelleen Rauno Puskala. Hyväksyttiin yhdistykseen yksi uusi jäsen. Jäseniä on nyt 112

RUK 120-kurssin perinneyhdistys ry:n vuosikokous 15.5.2012

RUK 120 –kurssin perinneyhdistyksen vuosikokous pidettiin tällä kertaa Kesko Oyj:n tiloissa Helsingin Katajanokalla. Ennen kokouksen alkua nautittiin Kesko Oyj:n tarjoamasta kahvitarjoilusta, minkä jälkeen Kesko Oyj:n Helsingin aluejohtaja Antti Palomäki esitteli yrityksen toimintaa erityisesti vuoden 2011 tilinpäätöksen lukujen valossa.

Kokoukseen osallistui 39 yhdistyksen varsinaista jäsenestä sekä kunniajäsen Raimo Riikonen. Vuosikokouksen aluksi hiljennyttiin kunnioittamaan rivistä poistuneiden RUK 120 –kurssilaisten muistoa.

Puhetta kokouksessa johti yhdistyksen puheenjohtaja Olli Puntila. Sihteerinä toimi Jussi Manninen.

Yhdistyksen vuosikertomus ja tilinpäätös vuodelta 2011 sekä talousarvio ja toimintasuunnitelma vuodelle 2012 hyväksyttiin. Tilinpäätös on 160 euroa tappiollinen ja taseen loppusumma on 6631 euroa. Jäsenmaksua ei kuluvana vuonnakaan kerätä. Hallitukselle myönnettiin vastuuvapaus vuodelta 2011.

Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin edelleen Olli Puntila ja hallituksen seitsemän muuta jäsentä valittiin uudelleen. Toiminnantarkastajaksi ja tämän varamieheksi valittiin edelleen Arto Arvonen ja Pauli Markkanen. Yksimielisen kokouksen pöytäkirjan tarkistivat Esko Tainio ja Markku Kujansivu.Vuosikokouksen jälkeen esitelmöi puolustusvoimien viestintäjohtaja, eversti Jyrki Heinonen Puolustus­voimien uudistamisesta ja yhdistyksen jäsen Esko Seppänen puhui aiheenaan ”Tienristeykset – valintoja vai sattumia”.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 1.3.2012 

Hyväksyttiin yhdistyksen vuosikokoukselle esitettävät, sääntöjen edellyttämät asiakirjat, jotka tullaan huhtikuun puolivälissä julkaisemaan vuosikokouskutsun yhteydessä näillä kotisivuilla. Vuosikokous pidetään 15.5. klo 14 Kesko Oyj:n tiloissa Ankkurikatu 5 Helsingissä. Tilaisuuteen liittyvät kahvitarjoilu ja esitelmät ovat avoimia kaikille RUK 120-kurssilla olleille, mutta niihinkin edellytetään ennakko­ilmoittautumista. 

Todettiin, että Vienan-Karjalan retkelle 12-16.6. ilmoittautuneista (65) kaikki eivät olleet mahtuneet mukaan ja että lähtöpaikka oli vaihtunut Ouluksi. Keskusteltiin myös vuoden 2013 loppukevääseen ajoittuvan sotahistoriallisen retken järjestämisestä. 

Hyväksyttiin yhdistyksen jäseniksi kaikki 18 jäsenyyttä hakenutta kurssilaista, joten jäsenmäärä on nyt 107. 

Päätettiin julkaista näillä kotisivuilla Esko Tainion aloitteesta ja hänen tekemäänsä pohjatyöhön perustuva luettelo RUK-kauden päättymisen jälkeiseen RUK 120-kurssin toimintaan sisältyneistä tapahtumista

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 22.11.2011 

Perinneyhdistyksen vuoden 2012 vuosikokouksen ja sen yhteydessä järjestettävän, kaikille RUK120-kurssilaisille avoimen esitelmätilaisuuden ajankohdaksi päätettiin 15.5.2012 klo 14. Paikkakunta on Helsinki. Päätettiin myös eräistä järjestelyjä koskevista toimeksiannoista. 

Hyväksyttiin 12-15.6.2012 Vienan-Karjalaan tehtävän retken ohjelma ja päätettiin siihen osallistumista koskevista menettelyistä. Kokoontuminen on Kajaanissa ja matkalle mahtuu 40 henkeä. (Matkasta lähemmin muualla tällä sivustolla.)

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 19.10.2011

Todettiin, että RUK120-kurssin kuraattorit olivat kumpikin ottaneet vastaan yhdistyksen kunniajäsenyyden.

Jatkettiin kurssin Vienan-Karjalan retken suunnittelua. Matkanjärjestäjän kanssa käytävien neuvottelujen lähtökohdaksi otettiin matkan toteuttaminen päivinä 12-16.6.2012. Lähtöpaikkana olisi Kajaani ja matka kestäisi neljä täyttä päivää (yöpymiset ilmeisesti Uhtua, Vienan Kemi ja Sorokka). Osanottajamäärä rajoitetaan 45:een.

Päätettiin alustavasti järjestää Helsingissä viikolla 20/2012 kaikille kurssilaisille avoin esitelmätilaisuus, jonka yhteydessä pidetään yhdistyksen vuosikokous.

Yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtajaksi valittiin edelleen Rauno Puskala. Hyväksyttiin yhdistykseen kaksi uutta jäsentä. Jäseniä on nyt 89.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 17.5.2011 klo 11.45

Yhdistyksen uusiksi jäseniksi hyväksyttiin neljä jäsenyyttä hakenutta kurssilaista. Yhdistyksen jäsenmäärä on nyt 87. Muita asioita ei ollut.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 30.3.2011

Yhdistyksen uusiksi jäseniksi otettiin kaikki edellisen kokouksen jälkeen jäsenyyttä hakeneet kurssilaiset. (Yhdistyksen jäsenmäärä on nyt 83.) Hyväksyttiin vuosikokouksen esityslista ja kokoukselle tehtävät esitykset. Lisäksi keskusteltiin alustavasti vuonna 2012 tehtäväksi suunnitellun Vienan-Karjalan retken järjestämisestä.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 24.1.2011

Uudet jäsenet: Yhdistyksen uusiksi jäseniksi otettiin kaikki edellisen kokouksen jälkeen jäsenyyttä hakeneet kurssilaiset. Yhdistyksen jäsenmäärä on nyt 73. 

Kurssitapaaminen järjestetään 17-18.5.2011 matkana Itä-Viroon, jossa tutustutaan Narvan ja Sillamäen kaupunkeihin, Kannaksen vuoden 1944 taistelujen kannalta merkityksellisten Sinimäen taistelujen alueeseen sekä Jõhvin Palavankiven kaivosmuseoon. Mukaan mahtuu 90 henkeä ja etusija on perinneyhdistyksen jäsenillä. Perinneyhdistyksen vuosikokous järjestetään menomatkan aikana laivalla. (Tarkemmat tiedot matkasta tulevat sekä näille nettisivuille että lähetetään kurssilaisille postitse/sähköpostitse.)Olli Puntila 

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 17.11.2010


Uudet jäsenet: Yhdistyksen uusiksi jäseniksi otettiin kaikki edellisen kokouksen jälkeen jäsenyyttä hakeneet kurssilaiset. Yhdistyksen jäsenmäärä on nyt 71.

Kurssitapaaminen toukokuussa 2011: Jatkettiin kurssitapaamisen suunnittelua saatujen lisäselvitysten pohjalta. Kokoukseen liittyvän matkan osalta esillä ovat edelleen vaihtoehtoina Hankoniemen suunta ja Itä-Viro. Pohdittiin myös mahdollisuuksia järjestää perinneyhdistyksen vuosikokous matkan aikana.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 14.9.2010

Perustamiseen liittyvää:Yhdistys on merkitty yhdistysrekisteriin 20.8.2010.Yhdistyksen avaamalle pankkitilille on siirretty kurssin aikaisemmasta toiminnasta kertyneet varat 6606,50 euroa. 

Uudet jäsenet: Yhdistyksen uusiksi jäseniksi otettiin kaikki 59 jäsenyyttä hakenutta kurssilaista. 

Kurssin Itä-Karjalan retki: Retki onnistui hyvin ja palaute on ollut voittopuolisesti myönteistä. (Puheenjohtajan selostus retkestä toisaalla näillä sivuilla.) Alkukesäksi 2012 valmistellaan retkeä Vienan-Karjalaan lähtöpaikkana Kajaani. 

Kurssitapaaminen toukokuussa 2011: Yhdistyksen ensimmäinen vuosikokous järjestetään kurssin 45-vuotis-tapaamisen aikana toukokuun jälkipuoliskolla Helsingissä. Tapaaminen alkaa lounaalla, jonka jatkoksi pyritään järjestämään sotahistoriallinen retki Hankoniemen suuntaan. (Vaihtoehtoisena kohteena suunnittelussa Viron suunta.)

Kategoriat: Kokoukset | Jätä kommentti

Hallitus tiedottaa vuonna 2019

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 2/2019 (25.4.2019)

Hyväksyttiin yhdistyksen jäseniksi kaikki neljä jäsenyyttä hakenutta RUK 120-kurssin käynyttä.  Yhdistyksen jäsenmäärä on nyt 174.

Yhdistyksen varapuheenjohtajaksi valittiin edelleen Jouko Tuunainen. Sihteerinä jatkaa Jussi Manninen.

Perinneyhdistyksen hallituksen kokous 1/2019 (22.1.2019)

Päätettiin, että yhdistyksen vuosikokous pidetään 25.4. Turussa
kaikille RUK 120-kurssilaisille tarkoitetun ohjelma­kokonaisuuden
yhteydessä. Hyväksyttiin
vuosikokoukselle esitettävät asiakirjat (vuosikertomus,
tilinpäätös, toiminta­suunnitelma, talousarvio ja
vuosikokouskutsu).

Vahvistettiin kesäkuussa 2019 Itä-Suomeen ja Kainuuseen suuntautuvan
sotahistoriallisen retken ohjelma.

Tehdyn esiselvityksen pohjalta päätettiin yhdistyksen kotisivuston
alustan vaihtamisesta sivuston osoitteen pysyessä ennallaan. Sivujen
ulkonäön kehittelyä jatketaan.

Kategoriat: Kokoukset | Jätä kommentti