Matka Itä-Viroon 17.-18.5.2011
Kurssimme matkan keskeisin tavoite oli selvittää Narvan-Sinimäkien taistelun merkitys keväällä ja kesällä 1944 Suomen selviämiselle jatkosodassa kunnialliseen lopputulokseen.
Matka toteutettiin Vihdin Liikenne Oy VL-Matkojen toimiessa matkajärjestäjänä. Asiantuntijaoppaina olivat kenrl Pentti Lehtimäki ja historioitsija Göran Lindgren. Matkalle osallistui 62 kurssilaista, 1 kurssilaisen poika ja yksi RT 120-kurssilainen eli yhteensä 64 henkilöä.
Matka alkoi M/S Viking XPRS:llä, jossa pidettiin aluksi RUK 120-kussin perinneyhdistyksen ensimmäinen vuosikokous. Vuosikokouksesta toisaalla enemmän..
Vuosikokouksen jälkeen Göran Lindgren selvitti taustaa Narvan-Sinimäkien taistelulle II maailmansodan itärintaman kevään 1944 tilanteen pohjalta. Karttapiirroksin hän esitti puna-armeijan hyökkäyssuunnat niin Itä-Virossa kuin Kannaksella samoin kuin puna-armeijan hyökkäysten torjunnan Narvan alueella huhti-toukokuussa 1944, jonka jälkeen hyökkäysten tultua torjutuiksi puna-armeija siirsi hyökkäyksensä painopisteen Kannakselle kesäkuussa 1944. Kun sitten Suomen joukot pysäyttivät puna-armeijan heinäkuun alussa Tali-Ihantalan suurissa taisteluissa, puna-armeija siirsi joukkojansa takaisin Baltian rintamalle ja erityisesti Narvan alueelle. Täällä saksalais-virolaiset joukot pystyivät torjumaan vihollisen aina syyskuulle 1944 saakka. Suomen ja Neuvostoliiton välirauhan tultua solmituksi saksalaiset vetäytyivät Baltiasta puna-armeijan edetessä etelämpänä ja uhatessa saartaa Virossa olevat joukot.
Tallinnaan saavuttuamme lähdimme kahdella bussilla itää kohti. Söimme lounaan kunnostetussa Vihulan kartanossa ja jatkoimme sieltä matkaa Sillamäen kaupunkiin, joka oli Viron vapautumiseen saakka kielletty, salainen kaupunki, jossa oli ydinaseteknologiaa. Kuten Lehtimäki kertoi, kaupunkia ei ollut kartallakaan. Kaupungissa on tyylikäs stalinisklassinen keskusta hienoine näköaloineen Suomenlahdelle.
Tämän jälkeen ajoimme Sinimäkien taistelun ydinalueelle, jossa ei enää kovin paljoa ole taistelun jälkiä näkyvissä. Suuri muistomerkki muistuttaa kuitenkin ankarista, kuukausia kestäneistä taisteluista, joihin osallistui kaikkiaan 600.000 sotilasta ja joissa kaatui yhteensä 200.000 miestä.
Taistelujen merkitys oli Suomen kannalta samaa luokkaa kuin Kannaksen torjuntavoitto. Mikäli puna-armeija olisi toukokuussa 1944 päässyt Narvan alueella läpi ja miehittänyt Tallinnan, olisi Helsinki ollut erittäin suuren uhan alaisena. Mannerheimin olisi pitänyt siirtää joukkoja etelärannikollemme estämään maihinnousuja. Kauppamerenkulku Itämerellä olisi ollut punalaivaston uhan alaisena jne. Suomen tilanne olisi muodostunut kestämättömäksi.
Kuten Lehtimäki totesi, on hämmästyttävää, ettei Narvan-Sinimäkien taistelujen merkityksestä jatkosotamme lopputuloksen kannalta ole juurikaan kirjoitettu eikä tutkittu. Kävimme myös pikaisesti alueella olevassa Valviran museossa, jossa on Sinimäkien taistelujen aineistoa. Illalla saavuimme Narvaan ja asetuimme yöksi Hotelli Ingeriin.
Keskiviikkoaamuna 18.5. teimme kiertoajelun Narvassa ja sen lähiympäristössä sekä kävimme Narvan linnassa, josta katselimme Schengenin rajan toiselle puolelle Venäjän Ivangorodiin. Kiertoajelun aikana tutustuimme myös vuoden 1700 Narvan taistelun kulkuun ja ihmettelimme Narvan voimalaitoksen suurta patoallasta. Paluumatkalla poikkesimme Jöhvissa Palavankiven kaivosmuseossa. Saatuamme kypärät ja otsalamput päähämme sekä suojatakit päällemme painuimme maan alle. Siellä meille esiteltiin miten rankoissa olosuhteissa käsiporin, hakuin ja hevosten vetämin vaunuin on irrotettu palavaa kiveä ja nostettu maan päälle energian lähteeksi. Saimme myös nähdä uudempaakin, neuvostoaikaista kalustoa ja ajellakin ahtaissa vaunuissa maan alla kulkevaa rataa pitkin. Museokaivoksessa kaivaus on lopetettu 20 vuotta sitten. Toimivia kaivoksia Virossa on edelleen runsaasti, sillä palavalla kivellä tuotetaan sähköenergiasta 75 prosenttia.
Tallinnaan paluumatkalla kuulimme kenrl Lehtimäen selvityksen Viron puolustusvoimien kehittämisestä ja suomalaisten osuudesta siinä 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Lehtimäki itse oli eläkkeelle jäätyään projektijohtajana tuossa kehittämistyössä usean vuoden aikana. Viro pystyy nyt saamaan aseisiin lähes 50.000 hyvin koulutettua ja kohtuullisesti aseistettua sotilasta. Virossa on asevelvollisuus, reserviin koulutetaan vajaa 50 prosenttia ikäluokasta. Ravintola Maikrahvissa syödyn myöhäisen lounaan jälkeen olikin jo kiire laivaan ja takaisin kotimaahan. Uskon, että jälleen osanottajat olivat tyytyväisiä matkaan ja sen antamaan sotahistorialliseen sisältöön. Kiitos siitä kuuluu erityisesti hyville, asiantunteville oppaillemme.
Olli Puntila