RUK 120 – Hamina 11.12.1965 – 25.3.1966

Kurssimme perinneyhdistys on voimissaan: kyseessä oli jo 7. yhteinen retki merkittäville isänmaamme sotahistoriaan liittyville sotanäyttämöille (sellaiseksi voimme lukea myös retkemme Normandiaan, olihan sillä merkittävä rooli maailmanhistorian sotanäyttämöiden käännekohdassa kesällä 1944).

Retkemme miehistövahvuus oli 38; joukossa oli edelleen meitä kaikilla seitsemällä retkellä mukana olleita, mutta myös ilahduttavasti uusia ”tulokkaita” (mainita tulee myös ”adoptioimamme” MSK:n oppilaskunnan edustaja Markku Raevuori). Jälleen saimme todeta, että VK haalii parhaiten joukkojaan paikalle! Matkamme asiantuntijaoppaana toimi ”vanha tuttu”, maisteri Juhani Vakkuri, jota pääsimme myös onnittelemaan loppukesällä päälle kaatuneen merkkipäivän johdosta.

Osallistujien kokoontumisajon lähtöpisteenä oli Rovaniemi, johon joukkoja saapui tasaisesti maateitse junalla ja ilmateitse Finnairilla, erityismaininta Jarkko Nurmiselle (3.K), joka kuljetti matkalaisia paikalle Itä-Suomesta automobiililla. Takaisku kohtasi kiusallisesti Karjalaisen Kari-Markkua: mies kyllä pääsi perille vaan ei matkalaukku. Tälläkin kohdalla kurssi tosin osoitti ryhdikkyytensä – odotimme Kari-Markkua aseveljen tyyneydellä Sallassa jonkin rupeaman että hän pääsi taksikyydin kuljettamana liittymään joukkoomme. Ryhdikäs oli Kari-Markkukin – ensimmäisen matkapäivän päätteeksi nautimme Kantalahden illallispöydässä paikallisessa nesteessä mitatun palkkion veljemme (ehkä vähän meidänkin…) koettelemuksen kompensaationa!

Kurssimme ”hovikuvaajan” Esko Tainion poissaollessa täytti visuaalisen tallentamisen vastuullisen tehtävän taidolla ja kunnialla Pertti Karvinen.

I matkapäivä:

Pysähdyttiin ensin Mäntyvaaran muistomerkillä, joka seisoo symbolina etäisimmästä kohdasta, jonne neuvostojoukot etenivät. Salpalinjan pohjoisimmat betonikorsut löytyivät Joutsijärveltä, jossa oli pysäytetty hyökkäys (vanhan) Sallan suunnasta. Talvisodan aikaisista taisteluista Sallan alueella kertoivat myös ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen kohtuullisesti säilyneet asemat ja ruotsalaispataljoonan Paikanselässä kaatuneen komentaja Dyrssenin muistomerkki. Senkin saimme tietää, että Sallan alueella oli taistellut kaikkiaan 15 Mannerheim-ristin ritaria.

Sallassa meillä oli mahdollisuus (kun aikaa oli…) perehtyä myös paikalliseen pankkielämään.

Ystävälliset pankkivirkailijat tiesivät kertoa että Sallaan jää vain yksi toimiva pankkikonttori (häveliäissyistä jätettäköön nimi mainitsematta, mutta perinneyhdistyksen puheenjohtaja OP ei pannut tilannetta ollenkaan pahakseen). Joka tapauksessa valuutanvaihdossa saimme osaksemme ystävällisen palvelun.

Aivan erinomainen vierailukohde oli ”Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo” – innostava opas upgreidaa aina kohteen merkitysarvon. Sallakaan ei ehkä ole piirtynyt mieliimme merkittävänä sotahistoriamme tapahtumapaikkana, mutta perusnäyttely pystyi havainnollistamaan, kuinka useammaltakin paikkakunnalta/alueelta löytyy sotahistoriallista värikkyyttä. Omia mielenkiintoisia taustoja toi Sallan historiaan myös matkatoverimme Tapio Kiviniemi, joka oli toiminut 1960-luvulla opettajana yhdellä kunnan 31 (!) kansakoulusta.

Rajanylitys Kelloselässä otti sen perinteisen n. 1 minuutti/henkilö (todettakoon, että loppumatkalla Kirkenesissä vastaavaan toimitukseen meni n. 1 minuutti/retken kokonaisvahvuus).

Päivälle kertyi mittaa, olimme perillä klo 21, kun maantieosuuksissa oli yhä tsemppaamisen (tai EU:n) tarvetta, varsinkin osuudella rajalta Alakurttiin. Sittenpä avautuikin hyvälaskuinen asfaltti kohti Kantalahtea.

II matkapäivä:

Edessä oli aamuvarhaisesta lähtien n. 200 kilometriä Kuolan niemimaan poikki. Kuulimme, että Kantalahden ja Muurmannin välillä ei ollut maantieyhteyttä ennen 2. maailmansotaa, ja liikennöinnistä vastasi yksinomaan 1. maailmansodan aikana rakennettu Muurmannin rata. Pirenka-joen tuntumassa tutustuttiin bussiyhtiömme tarjoilun kanssa kilpailevaan paikalliseen kuppilaan, ja siellä esillä olleisiin ”kukkuloihin”, joita kuvattiin hyvin innokkaasti. Lähestyttiin ennen pitkää kaivosalueita (Monchegorsk, Olenegorsk), joista meille oli erinomaisena asiantuntija-apuna kertomassa kurssitoverimme Pekka Hynynen. Pekka, jolle kaivokset olivat tulleet tutuiksi 20 vuoden varrelta, muistutti johdannoksi siitä, että jo sissipäällikkö Pekka Vesainen oli 1500-luvulla tuntenut viehtymystä alueeseen, ja eihän siinä aikaa tärväytynyt kuin vuoteen 1920, kunnes jo Petsamo liitettiin Suomeen. Apatiittikaivoksilla oli aikoinaan käytetty työvoimana mm. Inkerinmaan kulakkeja. Tien varrelle kasatut kaivosten jätevuoret eli virallisemmin ”sivukivivuoret” kuten Pekka meitä valisti, toivat vaihtelua alakuloiseen maisemaan.

Murmanskiin saavuttaessa kohdattiin rakenteilla olevat mittavat maantielogistiset järjestelyt (valtatiet, sillat). Monumentaalisuutta vahvisti edelleen vierailu jättimäisellä (pompöösillä?) Aljosa -patsaalla. Paikan päällä todettiin myös, että Murmansk on Venäjänkin oloissa aika kaukana: junamatka Pietariin otti aikataulun mukaan 26 tuntia! Vierainamme oli hotellissa konsulaatin väkeä, jotka kertoivat, että kaupungin väkiluku on supistunut viimeisen 20 vuoden aikana 200 000 ihmisellä, nyt asukasluku liikkuu 300 000 ihmisen pinnassa. Konsulivirastomme on EU:n pohjoisin, ja työllistää 13 henkeä, enimmäkseen viisumiasioissa, joiden lunastaminen on myös laskusuunnassa. Venäjälle asetetut pakotteet eivät paikallisväestöä huolettaneet, sanomalehtiä ei lueta, kun Pravda ja Izvestija veivät jo neuvostoaikana kaiken uskottavuuden. Ja televisiosta ei tule kuin yhdensuuntaista informaatiota!

III matkapäivä:

Siirryttiin kauniissa vajaan 15 asteen pouta-, mutta myös upeassa ruskasäässä kohti Petsamoa. Koivutundran karuus ja jylhyys oli pysähdyttävä elämys. Pompööseistä venäläisistä muistomerkeistä ei päästy täälläkään eroon. Varuskunta-alueita (Sputnik, 8. merijalkaväkirykmentti) ja valmiusyhtymien tukikohtia ohitettiin (hiljaisena tietona liikkui että sotilaiden arkkuja oli nähty kesän aikana näilläkin leveyspiireillä!). Jäämeren tien varrella (valmistui 1931) havahdutti 12000 saksalaisen sotilaan kenttähautausmaa. Zapoljarnyn ja Nickelin alueilla kohdattiin alastomat tunturit, ”kuollut maisema”. Yllätyksenä osui silmiimme toisaalta 10 funkis-tyylistä taloa!

Hynysen Pekka avasi detaljitietoisesti nikkelibisnestä maailmansotien välisenä aikana (kolmiodraama: Saksa, Neuvostoliitto ja Englanti), pienen Suomen seikkaillessa näiden välimaastossa. Tuotanto pantiin alulle 1940, mutta sulatto käynnistyi vasta 1942. Luontoon laskettujen rikkipäästöjen on arveltu nousseen 200 tonniin vuorokaudessa (luontoonhan ne näyttivät menevän edelleenkin, onneksi tuulen suunta on Jäämerta kohti). Saksalaisten jättäessä alueen lokakuussa 1944 tehtaan savupiippu kaadettiin sulaton päälle ja samalla tuhottiin myös tehdasta palvellut voimalaitos ja sen pato. Säännöstelyaltaan vesi syöksyi tulva-aaltona Paatsjokeen ja aiheutti tuhoa sen rannoilla. Nykyinen maisemakuva on lohduton: maanpinnalla ei vihreys menesty. Mutta se ei estänyt metsälounaan nauttimista Suonijoen ja kolttien talvikylän maisemissa!

Ei perinneyhdistyksen retkiä ilman visailukisoja – ainakaan jos matkalla on ”visailuneuvos” Reijo Salminen. Tällä bussiosuudella hoidettiin perinteinen visailu parityöskentelynä. Luutnantti Salminen oli elementissään, pohjustettuja kysymyksiä oli kirjallisena 28, ja ”bonus-kysymyksiä” sateli tiuhaan – jopa siinä määrin että syntyi jo tietynasteista kalabaliikkia, saadaanko tässä tällä menoa paremmuusjärjestystä edes aikaiseksi. Oli jälleen arvokasta pohtia esim. Isä Aurinkoisen ja Armi Kuuselan samanpituisuuden mittaa, ja kuinka monta D-kirjainta mahtui TV-sarja Bonanzaan. No, järjestys toki saatiin bussissakin selville, kunnes palkintojenjakotilaisuudessa Hotelli Ivalossa puheenjohtaja totesi olevan tarvetta järjestellä palkintosijoja ns. uuteen asentoon. Vaan samatpa nimet siellä näyttävät keikkuvan palkintosijoilla retkestä toiseen!

IV matkapäivä:

Bussin nokka kääntyi kohti Rovaniemeä. Edessä oli vielä 350 kilometrin taival. Viimeisenä matkapäivänä oli mahdollista kokea museotien pätkää Jäämeren tiestä (Magneettimäki). Pouta- ja ruskasää huipentui ”kirkkauteen” Kaunispään huipulla, jossa kokeneetkin Lapin kävijät aidosti ihastelivat, etteivät näin hienoissa olosuhteissa ole koskaan Lappia kokeneet. Saariselän tunturikappelissa viritettiin kaksi tuttua virttä: Isänmaan virsi ja Suvivirsi. Tankavaaran Kultamuseo oli tutustumisen arvoinen, samoin Porttipahdan pato ja voimalaitos. Erikoinen tutustumiskohde oli Sodankylän vanha Lapin kirkko vuodelta 1689, vanhimpia maamme puukirkkoja.

Nelipäiväinen rengasmatkamme päättyi Vikajärvelle, kuten mainio oppaamme Juhani Vakkuri asian ilmaisi. Koskettava oli vielä käynti Narvajärven tuntumassa sijainneella 2530 saksalaisen sotilaan hautausmaalla ja muistomerkillä. Perinneyhdistyksemme 7. retki oli maalissa, takana kaikkiaan n. 1500 kilometriä.

Lopputulemaksi saanen pelkistää oivallisen matkanjohtajamme Juhani Vakkurin ”päätösluennan” antia: ”Vuosien 1944 syksyllä ja 1945 talvella/kevättalvella käyty Lapin sota oli sota, jota ei alun perin pitänyt tulla lainkaan. Suomalaiset eivät sitä luonnollisesti halunneet eivätkä sitä halunneet Lapissa olleet saksalaisetkaan. Oli kuitenkin taho, joka halusi taistelua saksalaisten ja suomalaisten välillä. Se oli Neuvostoliiton sodanjohto, joka oli pääsyyllinen sotatoimien alkamiseen suomalaisten ja saksalaisten välillä syksyllä 1944… Lapin sota oli lopulta turha ja tarpeeton sota. Uhrautujaksi joutui tässä taistelussa Suomi ja poliittisen syntipukin ja roiston rooli sälytettiin sodanjälkeisessä historiassa Saksalle. Ainoa, joka sodasta jollain tavalla hyötyi, oli Neuvostoliitto, ja senkin hyöty oli lopulta kovin rajallinen”.

Olen koonnut tämän matkakertomuksen pääasiassa omien muistiinpanojeni pohjalta. Lisäksi haluan kiittää Juhani Vakkuria ja Pekka Hynystä heidän luovuttamista kirjallisista materiaaleista. Kaikille matkatovereille kumarrus erittäin tahdikkaasta käyttäytymisestä, josta jäävittömän todistuksen antoi – tälläkin retkellä – asiantuntijaoppaamme Jussi. Lopuksi sallittakoon erityismaininta bussiosuuksien vieruskumppanilleni Reijo Salmiselle, joka energisyydellään (”Hei, yksi kysymys”) piti huolen siitä että muistiinpanoja ei ihan kohtuuttomasti kertynyt sekä hotellihuoneen kanssani jakaneelle Lundqvistin Christerille, joka tyyneydellään ja GPS:n avustuksella piti bussin peräpäätä kärryllä siitä, missä mentiin.

Ylösmerkitsi tehtäväkseen saaneena

Jorma Lempinen

Viipurinlahti kesällä 1944

RUK 120-kurssin retki 21.-22.5.2014

Tali-Ihantalan, Ilomantsin, Nietjärven ja Vuosalmen taistelut kesällä 1944 ja niissä saavutetut torjuntavoitot ovat useille tuttuja. Näiden lisäksi hyvin ratkaisevia jatkosodan päättymiseen syksyllä 1944 ja Suomen itsenäisyyden säilymiseen olivat taistelut, jotka käytiin Viipurinlahdella heinäkuun alussa. Näiden taistelujen kulkuun ja taistelupaikkoihin tutustuminen oli RUK 120-kurssin 21.-22.5.2014 toteuttaman sotahistoriallisen retken tavoite.

Matkamme asiantuntijaoppaana toimi prikaatinkenraali evp Asko Kilpinen. Bussimatkalla kohti itärajaa 45 kurssilaista käsittava osanottajajoukkomme katseli Asko Kilpisen johdolla toteutetun DVD:n ”Viipurinlahti kesälla 1944”. Tämä ja Asko Kilpisen suulliset selvitykset eri vaiheissa antoivat erinomaiset tiedot meille retkemme tavoitteen mukaisesti Viipurinlahden torjuntataistelujen merkityksesta jatkosodan lopputulokselle. Meille tuli tunnetuiksi Uuras, Suonionsaari, Ravansaari, Turkinsaari, Teikarinsaari, Melansaari ja monet pienemmät saaret ja niemet. Vihollisen tarkoituksena oli Viipurinlahden saarten kautta hyökätä lahden länsirannalle mantereelle, saada sinne sillanpääasema ja katkaista Viipuri-Hamina tie. Tämän jälkeen ensisijaisena tavoitteena oli hyökätä pohjoisen suuntaan Tali-Ihantalassa neuvostoliittolaiset pysäyttäneiden suomalaisten V. AK:n ja IV. AK:n sivustaan ja taakse ja siten saarrostaa puolustajien pääosat.

Hyökkäys Viipurinlahden saariin alkoi voimakkaalla tykistötulella 30.6. Varsinaiset maihinnousutaistelut alkoivat aamulla 4. 7. hyökkäyksellä Suonionsaareen ja Teikarinsaareen. Vihollisella oli käytössaan noin 100 alusta, runsaasti raskasta aseistusta ja kaikkiaan 8000 miesta. Ilmavoimat tukivat pommituksin hyökkääjiä. Suomalaisilla oli saarissa vajaa 2000 sotilasta, eikä juuri lainkaan raskaita suorasuuntausaseita. Tykistöä saatiin lisää taistelujen alettua. Taistelut saarissa olivat rajuja. Puolustajienkin kannalta meri asetti rajoituksia taisteluille. Suornalaiset pystyivät kuitenkin sitkeästi puolustamaan ja vastahyökkäyksiä tehden hidastamaan vihollisen etenemista. Monissa tapauksissa viimeiset suomalaiset siirtyivat saaresta toiseen uimalla.

Tärkeä vahvennus saatiin, kun saksalainen 122. divisioona ”Greif” otti rintamavastuun lahden mantereen puolella. Tämä saksalaisdivisioona siirrettiin Baltiasta ja oli kokenut ja raskaasti aseistettu. Suomalaisten oli saari saarelta annettava periksi voimakkaalle vihulaiselle ja vetäydyttävä mantereelle. Pienehköja saaria Uuraan pohjoispuolella jäi sodan loppuun saakka suomalaisten haltuun. Viimeisen suuren maihinnousuyrityksen mantereelle neuvostojoukot tekivat Harjuniemessa 9.7. Tämä torjuttiin pääasiassa saksalaisen 122. divisioonan toimesta. Maihinnousujen torjunnassa oli myös saksalaisten evl Kurt Kuhlmeyn lento-osastolla tärkeä osuus. Taisteluissa neuvostoliittolaiset menettivat 2000 miesta, suomalaiset 800. Viipurinkahden taisteluja voidaan pitää ansaitusti yhtä tärkeinä itsenäisyytemme säilymiselle kuin Tali-Ihantalan taisteluja.

Kävimme Uuraassa, jossa rannassa näimme paikan, josta neuvostojoukot hyökkäsivät Ravansaareen. Samoin torstaina paluupäivänä kävimme Harjuniemessä alueella, jossa torjuttiin viimeiset maihinnousuhyökkäykset. Teikarinsaari ja muut taistelunäyttämönä olleet saaret ovat nykyään suljettuja alueita eikä niihin voida tehdä retkiä.

Toisena tavoitteenamme oli saada selvitystä Viipurin taisteluista 20.6.1944. Viipuria puolustamaan oli komennettu 20. prikaati komentajanaan jääkärieversti Armas Kemppi. Prikaatin siirto Syväriltä oli sujunut hitaasti niin, että se ehti Viipuriin vasta 19.6. vailla riittäviä ampumatarvikkeita. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä 20.6. klo 7 aamulla. Erinäisten väärinkäsitysten johdosta, erityisesti majuri Kurt Bäckmanin johtaman 2. pataljoonan lohkolla kaupunkisotaan täysin tottumattomat joukot alkoivat vetäytyä puolen päivän jälkeen suurelta osin järjestäytymättömästi osin pakokauhun vallassa. Yritykset vastaiskuihin eivät lähteneet käyntiin ja Viipuri oli menetetty muutamassa tunnissa. Viipurin linnan tornissa liehunut Suomen lippu haettiin pois puoli kuuden maissa iltapäivällä ja sen jälkeen Linnansilta räjäytettiin. Neuvostoliiton lippu nousi torniin hetkeä myöhemmin.

Ajoimme bussilla kutakuinkin suomalaisten asemia hyökkäyksen alkaessa myötäillen Kilpisen kertoessa joukkojen sijainnista ja kuinka sinänsä melko huonot asemat jätettiin vähäisin taisteluin. Samoin kävimme Pappilanniemessä, jossa oli jäljellä vielä it-asemien jäänteitä. Torstaina Viipurista kohti rajaa lähtiessämme pysähdyimme räjäytetyn Kivisalmensillan läntiselle rannalle Tienhaaran alueella. Siellä Kilpinen selosti hyvinkin yksityiskohtaisesti 22.6.1944 alkaneita taisteluja, joilla JR 61 komentajanaan ev.ltn Alpo Marttinen torjui kaikki ylimenohyökkäykset kapean salmen yli. Sodan loppuun saakka Tienhaaran maasto pysyi suomalaisten hallussa. Kuulimme jälleen kuinka merkittävässä asemassa niin Tiehaaran kuin Tali-Ihantalan taisteluissa oli suomalaisten tykistö ja niiden kyky keskittää monen patteriston tuli yhteen kohteeseen. Usein pystyttiin jo neuvostojoukkojen hyökkäyksen valmisteluun iskemään ja aiheuttamaan suuret tappiot ennen hyökkäyksen liikkeellelähtöä. Marttinen sai ansioistaan Marskilta haluamansa everstin arvon heti torjuntataistelujen jälkeen. Myöhemmin joulukuussa hän sai Mannerheimristin. Sittemmin Marttisesta lähdettyään maasta tuli myös USA:n armeijan
eversti.

Torstaina meille oli varattu aikaa tutustua Alvar Aallon suunnittelemaan Viipurin kirjastoon. Totesimme saneerauksen nyt valmistuttua sen olevan hienossa kunnossa aina Aallon tuoleja myöden. Torstain lounaan nautimme Pyöreän tornin ravintolassa. Sen jälkeen suuntasimme Viipurin tuomiokirkon raunioille, jonne on Suomen valtion toimesta pystytetty sankarivainajien muistomerkki. Kurssimme puheenjohtaja Puntila ja hallituksen jäsen Tuunainen laskivat kurssimme havuseppeleen muistomerkille retkeläisjoukon ollessa järjestäytyneenä kolmiriviin muistomerkin äärelle. Kurssimme pastori rovasti Uronen luki rukouksen ja lyhyt kunnianosoitus päätettiin yhteisesti laulettuun virteen .

Ennen Viipurista poistumista tutustuimme hiljattain Viipurin linnassa avattuun historialliseen näyttelyyn. Mielenkiintoinen näyttely on rakennettu sen ajan mukaan ketkä ovat Viipuria hallinneet. Vuosia 1918-1944 käsittelevä aika on suomalaisten toimesta rakennettu objektiivinen esitys tuon ajan Viipurista. Sen jakson osalta selostus on neljällä kielellä venäjä, suomi, englanti ja ruotsi. Muuten sinänsä mielenkiintoisessa näyttelyssä valitettavasti tekstit ovat vain venäjäksi.

Retkemme kevennyksenä Reijo Salminen järjesti perinteiseen tapaa bussimatkojen aikana parikin tietokilpailua. Niiden palauttamisen yhteydessä saimme oikeiden vastausten ohessa kuulla hauskoja anekdootteja ja kaskuja. Harjuniemessä nautimme retkemme päätteeksi matkamme operoinnista hyvin huolehtineen VL-Matkojen tarjoamat kuohuviinit, ja joukkomme lauloi Reijo Salmisen johdolla Finlandian ja Maamme-laulun. Liikenne Vaalimaalla on hiljentynyt. Mennen tullen rekkoja oli jonossa kummallakin puolen vain 25-30 ja busseja mennessä 2. Tullessa bussimme oli ainoa, henkilöautojakin oli vain muutamia. Samoin suomalaisten turistien määrä Viipurissa oli todella vähäinen. Kauppahallissakin olimme lähes ainoat asiakkaat.

Lopuksi todettakoon retken olleen jälleen antoisa, kiitos erityisesti asiantuntijaoppaamme Asko Kilpisen laajalle asiantuntemukselle matkamme aiheista. ”Viipurinlahden taistelut kesällä 1944″ -retki oli mielenkiintoinen rengas kurssimme toteuttamien sotahistoriallisten retkien ketjuun.

Espoossa, Puolustusvoimien lippujuhlan paivän 2014
Olli Puntila

Vuokkiniemi, Vuonninen, Uhtua, Kiestinki, Solovetski ja Rukajärvi. Joukko paikan nimiä, joista olimme lukeneet ja jotka kiinnostivat niin kulttuuri- kuin sotahistoriallisesti. Muun muassa mainittuihin paikkoihin aloitti RUK 120-kurssilaisten joukko retkensä aamulla kesäkuun 12. päivänä. Osa lensi Ouluun varhaisella aamulennolla, osa tuli junalla sinne ja osa liittyi joukkoon Kontiomäellä. Kohti Vartiuksen raja-asemaa lähti Pohjolan Matkat Oy:n bussilla Kontiomäeltä yhteensä 39 kurssilaista. Yksi retkelle mukaan mahtuneista valitettavasti joutui viime hetkellä perumaan selkävaivojensa takia. VL-Matkat toimi matkamme operaattorina. Matkanjohtajana ja oppaana meitä asiantuntevasti ja kaikkien tyydytyksesi vei historian saloihin FM Juhani Vakkuri.

Selvittyämme rajamuodollisuuksista melko nopeasti ja täytettyämme juomavarastomme lähdimme kohti Kostamusta, jota rakentamassa ollut veli Pekka Hynynen kertoi kombinaatin ja kaupungin rakennusvaiheista 1970- ja 80-luvuilla. Kostamukseen tutustuimme kiertäen bussilla keskeiset alueet. Suomalaisten rakentamat talot erottuivat edukseen. Lähtiessämme kohti pohjoista ajoimme teollisuuskombinaatin ohitse, jolloin totesimme sen kaikinpuolisen suuruuden.

Kohti Vuokkiniemeä ajaessamme koimme tuon kulmakunnan tiestön ”erinomaisuuden”. Tie oli leveä hiekkaväylä tiheän metsän keskellä, pitkiä suoria, olemattomia ojia, kuoppa kuopan vieressä eikä ollenkaan asutusta. Meiltä meni tuohon Kostamuksen ja Vuokkiniemen väliseen 60 km matkaan yhdellä pysähdyksellä kolmisen tuntia. Tuo pysähdys tehtiin Tollojoella, jossa oli ollut muinoin virkeä kylä vuolaan virran varrella. ”Perspektiivisyistä” kylän asukkaat oli siirretty jonnekin. Joen törmällä oli jäljellä vanha, maatunut ortodoksinen hautausmaa, johon tutustuimme.

Vuokkiniemi on nykyään noin 500 asukkaan kylä, jossa on näkyvissä vielä runsaasti vanhoja harmaita taloja pienine peruna- ja vihannesmaineen. On tosin myös uudempaa, maisemaan huonommin sopivaa rakennuskantaa. Vuokkiniemi oli Lönnrothin Kalevalan runojen keruun keskeisiä paikkoja. Tunnetun runonlaulajan Arhiippa Perttusen patsas on kylässä. Siellä on vieraillut moni muukin suomalainen perinteenkerääjä. Suomen ensimmäinen valokuvaaja I.K Inha kuvasi siellä vuonna 1894. Suomalaiset ovat rakentaneet kylään pyöröhirsistä komean koulun.

Vuokkiniemestä lähdettyämme tulimme jatkosodan taistelualueille. Vakkuri selosti meille suomalais- saksalaisen III armeijakunnan hyökkäystä heinä-elokuussa 1941 kohti Muurmannin rataa karttojen avulla. Armeijakuntaa komensi kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo. Armeijakunnan tehtävänä oli Muurmannin radan katkaiseminen ainakin yhdestä kohdasta.

Ponkalahdessa pysähdyimme kahvi- ja voileipätauolle. Seuraten ryhmä F:n taisteluja saavuimme Vuonnisiin, jolla on Kalevalan synnyssä eepoksena huomattava merkitys. Lönnroth oli siellä useaan otteeseen. Hän kirjoitti runsaasti ylös Ontrej Malisen laulamia runoja. Hän tapasi siellä Vaassina Kieleväisen, jonka kanssa keskustelut saivat aikaan Lönnrothille ajatuksen kirjoittaa keräämistään runoista Kalevalan eepokseksi. Mielenkiintoista oli tavata kylässä Vaassinan suoraan alenevaa polvea oleva Vasili Kieleväinen ja hänen äitinsä Lempi. Vasililla on pieni kioski, jossa hän myy tekemiään tuohiesineitä. Jokaisen kassiin tuli jokin pieni tuohityö. Kylä on kauniilla paikalla Ylä-Kuittijärven rannalla, mutta asukkaita ei enää kovin paljoa ole.

Bussissa alkoi pysähdyksen jälkeen soida ”Eldankajärvi”. Ohitimme järven pohjoispuolelta sen verran kaukaa että järveä emme nähneet, mutta saimme Vakkurilta selvityksen Erkki Tiesmaan sanoittaman laulun sanojen sisällöstä. Ohitimme Kis-Kis kukkulat, joista Makkara oli suomalaisten ja Muna neuvostoliittolaisten tukikohta.

Illalla kahdeksan jälkeen saavuimme Uhtualle, jonka nimi virallisesti vuodesta 1961 alkaen on ollut Kalevala. Majoituimme kahteen hotelliin, suurempi joukko hotelli Weltiin ja pienempi hotelli Sampoon. Illastimme ja jatkoimme keskusteluja lasin ääressä.

Aamulla suoritimme kiertoajelun Uhtualla, jonka asukasluku on noin 5000 ja joka sijaitsee Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla. Uhtualla on edelleen vajaa puolet asukkaista karjalankielisiä. Näimme Lönnrotin nimikkopuun, jota vasten hänen sanottiin istuneen ja kuunnelleen runonlaulajia. Näimme myös voimalaitoksen, joka ei ole kuulemma koskaan ollut toiminnassa. Mielestämme vesi kulki toisin päin kuin voimalaitoksen suunnittelijat olivat nähneet. Kaupunki on varsin ränsistynyt. Rakennukset ovat huonokuntoisia ja tiet kuoppaisia. Kaupassa käynnin jälkeen suuntasimme edelleen pohjoiseen kohti Kiestinkiä. Ensimmäinen pysähdys oli Malviaisen tienhaarassa. Siellä on hyvin säilynyt molempien taisteluosapuolten asemat. Neuvostoliittolaisten asemat ovat kapeahkon joen eteläpuolella olevalla kukkulalla, jossa on myös komea muistomerkki. Muistomerkki on pystytetty neuvostojoukkojen voiton ”fasistisista rosvojoukoista” kunniaksi. Suomalaisten erittäin hyvin säilyneet asemat ovat joen pohjoispuolella olevilla kukkuloilla. Kävimme tarkastamassa kaksi tukikohtaa, Kumpu- ja Nokka-nimiset, jotka olivat meidän aikanaan saamien oppien mukaisestikin erinomaisesti sijoitettu.

Nyt alkoi soida bussissa ”Röhön rantaan”. Ajettuamme jonkin matkaa nousimme bussista ja marssimme muutaman sadan metrin matkan Röhö-järven rantaan. Nevalan Kari suoritti koko ryhmän puolesta aamu-uinnin kymmenasteisessa vedessä. Kari sai ansaitusti runsaat suosionosoitukset. Järvi on matala-, hiekkarantainen, kaunis järvi. Asutusta ei näkynyt.

Sitten seurasimme ryhmä J:n hyökkäystä kohti Kiestinkiä. Ryhmään kuuluneen JR 53:n komentajana oli everstiluutnantti Turtola. Ylitimme Sohjananjoen, kuten Turtolan joukotkin kiivain taisteluin. Meillä ylitys sujui bussilla ongelmitta.

Pysähdyimme Kokkosalmella olevalle Suomen valtion v. 2008 pystyttämälle sankarivainajien muistopatsaalle. Joukko asettautui paririviin. Olli Puntila ja Arto Arvonen laskivat kurssimme seppeleen muistomerkille. Kurssimme pastori Jaakko Uronen piti lyhyen, koskettavan puheen ja lauloimme virren ”Sun kätes Herra voimakkaan suo olla turva Suomenmaan”.

Seurasimme JR 53:n hyökkäystä Kiestingin itäpuolelle. Vakkuri selvitti meille Kiestingin motin syntymisen, johtamisongelmat sen syntymiseen ja vihdoin sieltä loppujoukkojen murtautumisen takaisin. Evl Turtola kaatui tiedustellessaan mahdollista murtohyökkäyskohtaa. Monien näkemys on, että hän tapatti itsensä AK:n komentajan kenraali Siilasvuon kieltäydyttyä antamasta ajoissa perääntymiskäskyä. Turtola ylennettiin kaatumistaan seuraavana päivänä everstiksi. Kiestingin motin taistelut olivat ankarat. Haavoittuneita oli lähes tuhat ja kaatuneita useita satoja. Motista murtauduttaessa jouduttiin jättämään merkittävä määrä kalustoa ja osa kaatuneista jouduttiin hautaamaan alueelle. Totesimme rintamalinjat, joihin hyökkäys kohti Muurmannin rataa pysähtyi vuoden 1941 lopulla todennäköisesti maamme poliittisen johdon esityksestä, jottei olisi ärsytetty USA:n johtoa. Vastuu rintamasta siirtyi saksalaisille, jotka olivat siellä asemissa lähes kolme vuotta aselepoon syyskuun alkuun 1944 saakka.

Kiestingin jälkeen ajoimme Muurmannin Pietarin valtatielle ja sitä etelään Vienan Kemiin. Tätä pitkää ajotaivalta, runsaat 150 km, kevensi Salmisen Reijo johtamalla bussissa yhteislaulua ja kertoilemalla välissä mukavia juttuja. Matkalla oli ongelmana polttoaineen saanti. Kävimme usealla bensa-asemalla, mutta kaikissa oli diesel loppu. Kuljettajamme mukaan ei meillä vielä hätää ollut, mutta hän ei ollut varma kuinka iso bussin tankki oli. Kun käännyimme valtatieltä Vienan Kemiin, löytyi vihdoin asema, jossa dieseliä oli ja meiltä hävisi pelko bussissa yöpymisestä.

Vakkuri osoitti ennen Vienan Kemiä tien pohjoispuolella olevaa lentojoukkojen varuskuntaa, joka kuitenkin näytti autiolta. Vienan Kemi, jonka läpi ajoimme, ei näyttänyt hääppöiseltä. Hotellimme Prichal sijaitsi Kemin satamassa noin 15 km kaupungista olevassa rantakylässä. Hotelli on useasta, 2-kerroksisesta hirsirakennuksesta muodostuva aivan satamalaiturin vieressä sijaitseva. Huoneet ovat pieniä, mutta yhdeksi yöksi kelpaavia. Ruokailu tapahtui erillisessä samoin 2-kerroksisessa ravintolarakennuksessa. Pitkän päivän jälkeen ruoka maistui ruokaryyppyineen. Moni katsoi hyväksi myös konjakin ottamisen kahvin kanssa. Joukossamme oli myös muutama, jotka innostuivat käymään pitempiä keskusteluja ravintolan terassilla olleiden kolmen venäläisen maastopukuisen reservinupseerin kanssa. Lieneekö keskustelujen aiheena ollut komentaja Makarovin esittämä sotilaidemme yhteistyö.

Torstaiaamuna varhain oli herätys, jotta ehtisimme Solovetskiin klo 8.00 lähtevään laivaan. Vienan meri oli harvinaisen tyynni tuon kahden tunnin laivamatkan aikana. Ilma, vaikka oli aurinkoista, oli viileä. Laivalla oli runsaasti turisteja. Näimme useita hylkeitä ja lähes kaikki taisivat nähdä myös tuon meren tunnettuja maitovalaita. Saavuttuamme pääsaareen nousimme kolmeen paikalliseen pieneen bussiin ja ajoimme niillä luostarin viereen. Lähdimme kiertämään luostaria paikallisoppaan ja tulkkimme Tarjan johdolla. Valitettavasti niin paikallisopas kuin Tarja olivat heikkoäänisiä ja selostukset jäivät suurimmalta osaltaan kuulematta. Onneksi Vakkurin Juhani oli käynyt useasti luostarissa ja tunsi paikan historian hyvin ja auttoi vastoin säännöksiä meitä saamaan kohtuullisesti tietoa. Monet ostivat myös suomenkielisen saaria käsittelevän kirjasen.

Luostarin historia alkaa 1400-luvulta. Se on ollut aikanaan Venäjän huomattavin luostari, jossa on erityisesti 1600-luvun alkupuoliskolla toiminut joukko Venäjän huomattavimpia kirjailijoita ja tiedemiehiä. Se on myös vastustanut Moskovan ja Pietarin valtaa ja kärsinyt siitä useaan otteeseen.

Luostari on rakennettu linnoituksen muotoon korkeiden muurien sisälle. Sen muurit ovat jopa 7 metriä paksut. Luostarin alue on viisikulmainen, kussakin kulmassa 17 metriä korkea torni. Krimin sodan aikaan vuonna 1854 englantilaiset sotalaivat hyökkäsivät ja ampuivat usean tunnin ajan luostaria, mutta eivät saaneet aikaan suurempaa vahinkoa. Vihollinen joutui perääntymään.

Luostarissa on lukuisia kirkkoja, jotka samoin kuin monet muut rakennukset ovat saneerauksen kohteena. Osittain luostari on jo kunnostettu, mutta paljon on vielä tehtävää. Saneeraustyöt olivat vierailummekin aikana käynnissä. Vuodesta 1990 luostari on elpynyt kohti vanhaa loistoa. Vuonna 1992 se hyväksyttiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon.

Parhaimmillaan luostarissa on ollut noin 200 munkkia. Nykyään heitä on noin 40. Saarilla asuu kaikkiaan noin 1000 asukasta. Luostarin eräässä kirkossa kurssimme kvartetti – Hyvönen, Puskala, Salminen ja Uronen – esittivät upeasti kanonista musiikkia.

Saarilla oli Neuvostoliiton aikana vuoteen 1990 merivoimien laivastotukikohta. Saarilla on toiminut Neuvosto-Venäjän tunnetuin vankileirien saariston keskitysleiri vuosina 1923 – 1939. Neuvostovallan alussa sinne vietiin muun muassa vanhan Venäjän parhaimmat tiedemiehet. Sanottiin, että siellä oli silloin Venäjän tiedeakatemia kokonaisuudessaan. Kaikkiaan noina vuosina saarten vankileireillä oli 80 000 vankia, joista puolet jäi Solovetskin maahan.

Siellä on nykyään museo, joka kertoo tuosta gulag-ajasta. Luostarissa on ollut valtion rangaistusvankila jo 1500-luvun puolivälistä saakka. Siellä pidettiin rikoksista uskontoa ja valtaa vastaan tuomittuja vankeja. Vankien joukossa on ollut vuosisatojen kuluessa lukuisia tunnettuja valtiomiehiä ja uskonmiehiä. Kävimme tutustumassa noihin vanhoihin vankilatiloihin.

Söimme lounaan luostarikierroksen jälkeen pienehkössä ravintolassa. Sen jälkeen kiertelimme ympäriinsä pienemmissä porukoissa. Laivamme Belomorskiin (Sorokkaan) lähti klo 18.30. Meillä oli jostain syystä tieto, että laiva olisi kantosiipialus ja matkamme kestäisi 1,5 – 2 tuntia. Totuus valkeni satamassa ja merellä, laiva oli hidas ja matkamme kesti runsaat 4 tuntia. Olimme Sorokassa vasta kellon ollessa lähellä yhtätoista illalla.

Laivalla ei ollut meidän lisäksemme kuin 5 muuta matkustajaa. Niinpä Salmisen Reijo veti laivan salongissa tietokilpailun. Joukkomme jaettiin kuuteen ryhmään. Kysymykset olivat laaja-alaisia ja melko hankalia ”retsimäisiä”. Kun Reijo kysymysten ohessa kertoili jälleen vitsejä ja kaskuja niin tämä ohjelmanumero nopeutti muuten aika tylsää laivamatkaa mukavasti. Voittajajoukkue, joka koostui etupäässä VK:sta, osoitti laajaa tietämystään kapteeninsa Lehtorannan (PK) johdolla.

Yksi esimerkki kysymyksistä. Mikä on Vanhan Testamentin mukainen tapahtuma, jonka seurauksena miesten lukumäärä supistui kolmanneksella? Oikean vastauksen lukija voi hakea lukemalla raamattua. Ehkä toinen kysymys on myös hyvä kertoa. Mainitse Tuntemattomasta sotilaasta kolme (niitä on kaikkiaan kuusi) henkilön nimeä, joilla nimillä on myös suomalainen olympiavoittaja. Tästä vastauksen löytää kirjan jälleen lukemalla ja katsomalla Olympiakomitean nettisivuilta suomalaiset olympiavoittajat.

Kun saavuimme Sorokassa hotelli Gandvikiin, Vakkuri lupasi yllätyksen. Se oli hotellin taso. Se oli hyvinkin suomalaisen kolmen tähden tasoa. Myöhäiseltä illalliselta kaikilla oli kiire nukkumaan pitkän päivän ja edellisen illan juhlinnan jälkeen.

Aamulla oli jälleen varhainen herätys ja klo 8.00 olimme jo bussissa. Aluksi seurasimme usean kilometrin Stalinin kanavaa, jonka toisen pään olimme nähneet kaksi vuotta aikaisemmin retkellämme Poventsassa. Runsaan 40 kilometrin ajon jälkeen saavuimme jälleen Muurmansk – Pietari valtatielle, jota ajoimme vajaa 50 km Kotskoman tienhaaraan. Siellä käännyimme länteen tietä, joka oli öljysoratie ja jonka pinta oli pahasti rikki. Tuon tien eteläpuolella oli uudehko, hyvin rakennettu rautatie, jossa oli sähköistyspylväät paikallaan ilman johtoja. Näimme myös yhden todella tyylikkään aseman. Vakkurin ja kuljettajamme, jotka olivat jo usean vuoden aikana kulkeneet siellä, mukaan koskaan ei ole yhtään junaa radalla näkynyt. Arvuuttelimme mikä on ollut syy tällaisen investoinnin tekemiseen. Ihmetyksemme kasvoi suunnattomaksi, kun parinkymmenen kilometrin jälkeen tiemme muuttui uudeksi, todella viimeisen päälle tehdyksi maantieksi. Vakkurin mukaan tämä tien osuus oli ollut edellisenä kesänä työn alla ja hänen tietojensa mukaan saksalaisen yhtiön urakoima. Parissa paikassa oli vielä luiskan mullitus ja nurmetus käynnissä. Kuljettajamme kehui tietä ”maailman parhaaksi”. Miksi tämä tie ja rautatie on tehty asumattomaan korpeen?

Vajaa kaksikymmentä kilometriä ajettuamme tätä uutta baanaa pitkin alkoi muutaman vuoden vanha hyvä päällystetty tie. Ennen Rukajärveä kuulimme selostuksen tämän suunnan taisteluista. Jatkosodan alkaessa 14.D hyökkäsi eversti Raappanan komentamana Kuhmon ja Nurmeksen kohdilta kohti itää. Aluksi tavoitteena oli Repola ja sen valtaamisen jälkeen Rukajärvi. Tämän jälkeen hyökkäystä jatkettiin itään. Hyökkäys pysähtyi Rukajärveltä kymmenkunta kilometriä itään Ontajoelle. Pysähdyimme niihin asemiin. Vakkuri tarjosi ryhmälle hyvin suoritetun retken kunniaksi venäläistä samppanjaa. Salmisen johdolla ryhmämme lauloi Finlandian sotiemme sankarien ja sodissamme taistelleiden isiemme kunniaksi.

Poikkesimme Rukajärven kylään, jossa asutus on järvestä kohoavalla rinteellä. Harmaita asumuksia ja etupäässä vanhempaa väkeä. Tosin muutama nuori yritteliäs kävi pyytämässä ruplia. Kun kysyimme, mikseivät ole koulussa, sanoivat, että on ”practis-päivä”.

Vielä pysähdyimme Ontrosenvaaran taistelupaikan lähellä olevan joen varteen, jossa kuulimme selostuksen tuosta taistelusta.

Sitten oli aika viimeisen kahvitauon. Kuskimme Tero keitti jälleen kahvit ja söimme voileivät. Tietokilpailun voittanut joukkue sai kahvin kanssa konjakit palkintonaan oivasta tietämyksestään.

Lopuksi lauloimme Reijon johdolla Maamme-laulun.

Rajamuodollisuudet sujuivat vähäisestä liikenteestä johtuen nopeasti ja rajojen välissä useimmat ostivat juhannusjuomia taxfree-kaupasta.

Suomen puolelle saavuttuamme oli aika kiittää matkanjohtajaamme Juhani Vakkuria, joka pitkien siirtymätaipaleiden aikana varsinaisten matkankohteisiin liittyvien tarinoiden ohessa kertoili laajemminkin sotiemme historiasta ja Vienan Karjalan vaiheista. Samoin kiitettiin kuljettajaamme Moilasen Teroa, joka huonoista teistä huolimatta kuljetti meidät aikataulun mukaisesti ja olosuhteisiin nähden tasaisesti.

Lopuksi puheenjohtajan kertoili hallituksen piirissä olevista ajatuksista seuraavien matkojen tiimoilta. Ensi kevääksi on suunniteltu matkaa Normandiaan. Nyt matkan aikana tuli vahvasti esille tarve tehdä pienemmän ryhmän kanssa viime syksynä yhdessä SUVE:n kanssa toteutettu Muurmannin – Petsamon matka myös omana matkanamme. Onko sen aika ensi vuoden syksyllä vai seuraavana vuonna, on riippuvainen tuosta Normandian matkan toteutumisesta. Myös kerrottiin ajatuksesta järjestää ensi kevään perinneyhdistyksen kokous Hämeenlinnassa ja tutustua siellä panssari- ja tykistömuseoihin.

Matkat oman kurssin kanssa tuntuvat olevan kysyttyjä. Nyt mukana olleista 39 kurssilaisesta, on 18 ollut jokaisella matkalla. Ensikertalaisiakin oli kuitenkin myös useita.

Loppupäätelmänä voi matkan toteutumisesta vastanneena todeta retken täyttäneen tarkoituksensa.

Olli Puntila

RUK 120-kurssilaisia Murmanskissa ja Petsamossa 10.-13.9.2011

Kymmenkunta RUK 120- kurssilaista täydensi Suomen Urheilujohtajaveteraanit SUVE ry:n ryhmää retkellä Murmanskiin ja Petsamoon 10-13.9.2011. Matka alkoi Rovaniemeltä lauantaiaamuna 10.9. VL-Matkojen toimiessa matkanjärjestäjänä. Matkanjohtajana ja oppaana oli FM Juhani Vakkuri.

Matkan tavoitteena oli tutustua sotahistoriallisessa mielessä talvisodan torjuntataisteluihin Sallan suunnalla ja ennen kaikkea jatkosodan taisteluihin pohjoisella rintamalla. Myös maisemalliset näkymät ja Murmanskin alueen kaivostoimintaan liittyneet asiat olivat ennakkoon mielenkiinnon kohteena.

Parikymmentä kilometriä Kemijärveltä sijaitsevassa Joutsijärven kylässä tutustumme taistelupaikkoihin, joissa talvisodassa Neuvostoliiton 122. D pysäytettiin. Siitä vähän matkaa itään päin katsoimme Vuosamonselän vastahyökkäyksen maastoa. Neuvostojoukot perääntyivät vuoden vaihteen jälkeen Märkäjärvelle, joka nykyisin on Salla-nimellä kunnan kirkonkylä ja rauhan tullessa rintamalinjat olivat siellä.

Tutustuimme myös helmikuun lopulla 1940 rintamavastuun ottaneiden ruotsalaisten melko hyvin säilyneisiin asemiin ja muistomerkkeihin Paikanselässä, jossa kaatui ruotsalainen pataljoonan komentaja Dyrssen.

Kelloselässä ylitimme rajan noin tunnin kestäneiden muodollisuuksien jälkeen. Venäjän puolelle saavuttuamme seurasimme saksalaisten 36. AK:n hyökkäyksen etenemistä itään kesällä v. 1941. Samoin saimme selvityksen suomalaisten 6. D:n hyökkäyksestä elokuussa 1941 Kairalan-Alakurtin tielle saksalaisten avuksi.
Kun näki maastot, jossa saksalaiset joukot yrittivät lyödä neuvostoliittolaiset puolustajat ja kun kuulimme, että joukkojen vahvuudet olivat suhteellisen tasapäiset, alkoi ymmärtää, miksi saksalaiset eivät päässeet katkaisemaan Murmanskin rataa tältä suunnalta. Tiet olivat vähäiset ja huollon toimittaminen vaikeaa. Neuvostoliitto oli tosin välirauhan aikana rakentanut rautatien aina Kelloselkään saakka, jonne suomalaiset olivat rakentaneet rauhansopimuksen mukaisesti rautatien Kemijärveltä. Saksalaisilla ei ollut varusteita eikä koulutusta metsäisessä erämaassa käytävään sotaan. Suomalaisten avulla saksalaiset pääsivät Alakurtin itäpuolelle Vermaanjoelle, johon taistelut jähmettyivät asemasodaksi syksyllä 1941. Tien varrella on lukuisia neuvostoliittolaisten sotamuistomerkkejä.

Pistäydyimme tieltä Alakurtissa katsomassa miltä näyttää tämä varuskunta, johon Itä-Saksasta siirrettiin aikanaan helikopteridivisioona. Huonokuntoiselta näytti ja niin kuulemma ovat myös helikopterit.

Pysähdyimme ottamaan valokuvia Suomen vanhalle rajalle, joka sijaitsee muutamia kilometrejä Alakurtista ja noin 80-90 kilometriä nykyiseltä rajalta itään. Rajalinja on kohtuullisesti vielä erotettavissa.
Illaksi saavuimme Kantalahteen, jossa illastimme ja yövyimme vaatimattomassa hotelli Poljarnyi Zorissa.

Sunnuntaina ajoimme erittäin hyväkuntoista tietä Murmanskiin ruskaisten maisemien levittäytyessä ympärillämme. Matkan varrella näimme laajan Imandra järven, atomivoimalan Poljarnyi Zorissa ja Monchegorskin kaivoskaupungin. Monchegorskissa on Noriskil Nickelin suuret nikkelisulatot, joiden saasteet ovat aiheuttaneet laajat ympäristötuhot. Kurssilaisemme Pekka Hynynen, joka oli Outokumpu Oyj:ssä työskennelleenä, käynyt useasti alueella samoin kuin Petsamon alueen kaivoskaupungeissa, antoi retkeläisille hyvän oppitunnin nikkelikaivostoiminnasta ja sen aiheuttamista ympäristötuhoista. Luoteisen Venäjän nikkelikaivokset tuottavat neljänneksen maailman nikkelistä.

Murmansk on Kuolan vuonon perukoiden tuntureiden rinteille rakennettu kaupunki, jonka asukasluku on pudonnut viimeisten vuosien aikana lähes puolesta miljoonasta viidenneksen. Rakennuskanta muodostuu lähes yksinomaan korkeista, malli ?neuvostoliitto? kerrostaloista.

Hotellimme Park Inn oli hyvätasoinen ja sijaitsi keskustassa. Aamiainen oli jopa erinomainen.

Sotasatamaan emme päässeet sen ollessa kielletty kaupunki. Kauppasatama näytti toimivan hyvin. Siellä oli lukuisia kauppa-aluksia.

Seuraavana aamuna suuntasimme matkan kohti Petsamoa. Matkalla ennen kaivoskaupunkeja ei ole asutusta. Maisemat olivat täälläkin syksyisen upeita. Vakkurin opastuksella tutustuimme saksalaisten Vuor.AK:n hyökkäykseen kohti Murmanskia kesällä 1941. Hyökkäys pysähtyi jo heinäkuussa Litsajoelle, jota pitemmälle saksalaiset eivät päässeet vaan rintama vakiintui 50 km:n päähän Murmanskista. Kävimme katsomassa Titovkassa erittäin laajaa ja mahtipontista muistomerkkiä, jonka yhteydessä oli myös neuvostoliittolaisten sotilaiden hautausmaa.

Pysähdyimme entiselle Suomen ja Neuvostoliiton rajalle, josta ei maastossa näkynyt merkkejä, mutta Vakkurin ansiokkaan tutkimuksen perusteella saatoimme entiselle rajalinjalle pystyttää uuden kivisen rajamerkin.

Petsamon alueella tutustuimme Zapoljarnyin ja Nikelin kaivoskaupunkeihin. Zapoljarnyissä oli sulaton aiheuttama, sankka kitkerä savu. Saatoimme uskoa, että erityisesti miesten kuolleisuus oli alueella suuri, jota kuvasti myös tien varren laajat hautausmaat. Täällä kuten Nikelissä ympäristö oli isolta alueelta täysin kuollut.

Petsamon entisessä kuntakeskuksessa Parkinassa ei ole yhtään alkuperäistä rakennusta jäljellä. Kylässä on varuskunta samoin kahdessa muussa lähistön kylässä. Parkinan kylässä on kunnostettu saksalaisten hautausmaa, jossa on 12000 kaatuneelle saksalaiselle omistettu muistomerkki. Vieressä on neuvostoliittolaisten sotilaiden muistomerkki.

Kun olimme kolme kertaa näyttäneet Venäjän puolella rajavyöhykkeellä passimme, pääsimme rajan yli Norjaan, jossa asutus alkaa heti rajalta. Teimme myös pienen kiertoajelun Kirkkoniemessä ennen kuin lähdimme kohti rajaa ja Suomen puolelle Näätämössä ilman mitään rajamuodollisuuksia.

Saariselällä nukutun yön jälkeen ajaessamme kohti Rovaniemeä sateisessa säässä tutustuimme Tankavaarassa saksalaisten rakentamiin taisteluasemiin ja siellä Lapin sodassa käytyyn taisteluun.

Mielenkiintoinen oli myös Sodankylän 1600-luvulta olevaan vanhaan kirkkoon tutustuminen tosin vain ulkoapäin samoin kuin Porttipahdan altaaseen tutustuminen.

Loppupäätelmänä voin todeta, että retkemme oli hyvä lisä kurssimme aikaisempiin sotahistoriallisiin retkiin Kannaksella, Aunuksessa ja Virossa. Ensi kesän tuleva retki Vienan Karjalaan täydentää sarjan. Silloin on koko itärintama kuljettu keskeisten taistelujen osalta.

Retken huolto oli järjestetty niin, että aamiaisen ja illallisen lisäksi päivän aikana autonkuljettajamme Markku keitti 3-4 kertaa kahvit, jotka nautittiin voileipien ja pullan kera, pari kertaa tarjottiin myös konjakit. Kun en yleensä juo kahvia vaan teetä niin, minulle tuli kahvin juonnissa usean vuoden kiintiö täyteen. Rehellisesti täytyy todeta, ettei muuta ravintoa päivän mittaan kaivannutkaan.

Espoossa 19.9.2011

Olli Puntila