RUK 120 kolmessa sodassa

RUK 120 kurssin sotahistoriallinen retki Belgiaan ja Luxenburgiin 8.-12.6.2015


OLLI PUNTILAN RAPORTTI
Kesäkuussa 2013 RUK 120-kurssin valiojoukko tutustui Normandian maihinnousuun kierrellen usean päivän ajan alueella eversti Sampo Ahton johdolla ja opastuksella. Jatkumona tuolle retkelle teimme 8.-12.6.2015 matkan Belgiaan ja Luxemburgiin tutustuen kolmeen näillä alueilla käytyyn sotaan. Retki toteutettiin jälleen VL-Matkojen järjestämänä toimitusjohtaja Jouni Lehtimäen johdolla ja Sotakorkeakoulun sotahistorian pääopettajan ev.ltn Yrjö Lehtosen opastuksella. Mukana oli 32 kurssilaista ja yksi ottopoika.

II MAAILMANSOTA; ARDENNIEN TAISTELU
Ardennien taisteluna tunnettu Saksan armeijan viimeinen yritys pysäyttää länsiliittoutuneiden hyökkäys Saksan omalle maaperälle oli retkemme alkuosan ohjelmana. Ensimmäiset 2 yötä majoituimme Luxemburgissa Clervauxin pikkukaupungissa, josta käsin tutustuimme Belgian ja Luxemburgin puolella oleviin kohteisiimme.

Saksan sodanjohdon tavoitteena oli pyrkiä onnistuneella vastahyökkäyksellä saamaan erillisrauha länsirintamalla, jonka jälkeen Saksan sotavoimat olisi voitu keskittää itärintamalle pysäyttämään Neuvostoliiton eteneminen kohti Berliiniä. Hitler määräsi operaation nimeksi Wacht am Rein (Reinin vartija). Tavoitteena oli Antwerpen, välitavoitteen ollessa Maas-joki. Saksa keskitti hyökkäykseen 3 armeijakuntaa yhteensä 200.000 sotilasta, 600 panssarivaunua ja 1900 tykkiä. Liittoutuneilla oli alueella hyökkäyksen alkaessa joukkoja 80.000 sotilasta, 400 panssarivaunua ja 400 tykkiä.

Kävimme retkemme ensimmäisenä päivänä Luxemburgissa Dasburgissa Our nimisen rajajoen varrella, josta nuoren, 28-vuotiaan everstiluutnantti Jochen Peiperin johtama vajaan 5.000 sotilaan ja 600 panssaroidun ajoneuvon osasto aloitti hyökkäyksen 16.12.1944 yöllä klo 2. Tiet olivat pieniä metsäteitä ja maasto aluksi jyrkkää rinnettä. Hyökkäyksen alkaessa maa oli luminen, ilma sumuinen. Hyökkäys tuli amerikkalaisille, jotka olivat rintamavastuussa tällä alueella, täydellisenä yllätyksenä. Peiperin panssarit etenevätkin nopeasti, koska amerikkalaisilla oli hyvin ohut miehitys alueella. Peiper käytti myös edessä amerikkalaisuniformuihin pukeutuneita englantia puhuvia erikoisyksiköitä. Kuljimme Peiperin joukon käyttämiä teitä oppaamme Lehtosen selostaessa taistelujen kulkua.

Tiistaina, toisena matkapäivänämme pysähdyimme lähellä Malmedy nimistä kylää tienristeyksessä muistomerkille, joka on pystytetty 87 amerikkalaisen Peiperin saksalaisjoukkojen siihen ampuman sotavangin muistoksi. Tapausta kutsutaan Malmedyn verilöylyksi. Peiper eteni nopeasti kymmeniä kilometrejä, mutta amerikkalaisten saadessa reservejä rintamalle hän joutui pysähtymään ja jäi mottiin Stavelotissa, jossa myös kävimme tiistaina syöden lounaan tapaisen. Peiper onnistui miehineen pakenemaan motista jättäen kalustonsa. Hän taisteli sittemmin itärintamalla. Peiper, joka oli 30-vuotiaana Saksan armeijan nuorin eversti, antautui vuonna 1945 amerikkalaisille Alpeilla.

Palasimme tiistaina Bastogneen, jossa edellisenä päivänä olimme jo syöneet lounasta ja käyneet amerikkalaisten Ardennien taistelujen muistomerkillä Mardasson Memorial, jonka ylätasanteella Lehtonen selvitti alueella käytyjä, jäljempänä kerrottuja taisteluja.

Lehtonen selostaa ”Battle of the Bulge” – taistelua Mardasson Memorialilla.

Bastognen alueelle kuljetettiin saksalaisten hyökkäyksen alettua liittoutuneiden reservinä ollut US 101. maahanlaskudivisioona pysäyttämään saksalaisten 5. panssariarmeija. Saksalaiset saartoivat 18.000 sotilaan suuruiset amerikkalaisen joukot kalustoineen ja vaativat komentajaa, kenraali Anthony Mc Auliffeä antautumaan. Kenraalin saksalaisille lähettämässä lapussa luki ”NUTS”, josta tuli eräänlainen tunnus joukoille. Taistelu, josta on käytetty nimeä ”Battle of the Bulge” eli ”pullistuman taistelu” oli hyvin ankara ja verinen. Saarretuille joukoille lähetettiin apua lentoteitse laskuvarjojen avulla. Tätä taistelua on kuvattu TV-sarjassa ”Taistelutoverit”. Amerikkalaiset puolustautuivat sinnikkäästi ja lopulta omat joukot murtautuivat saartorenkaan läpi tukemaan saarrettuja.

Bastognessa on Belgian armeijan ylläpitämä loistava museo ”Bastogne Barracks”, joka kuvaa alueen taisteluja ja kenraali Mc Auliffen esikunnan toimintaa. Aloittaessamme museoon tutustumiseen järjestäydyimme 3-riviin ja puheenjohtaja ilmoitti joukon ev.ltn Lehtoselle, joka ilmoitti joukon edelleen oppaanamme toimineelle sotilashenkilölle. Teimme häneen tällä vaikutuksen. Tapasimme museon alueella amerikkalaisen ryhmän, jossa oli kaksi alueella taistellutta hyväkuntoista veteraania, jotka kertoivat kokemuksistaan 70 vuoden takaa.

Kuva puhuu puolestaan

Varuskunnan alueella, jossa museo on, on myös vanhan kaluston entisöintikeskus, jossa oli kymmenittäin vanhaa viime sodan aikaista kalustoa, panssarivaunuja, tykkejä, kuorma-autoja ym kunnostettavana.

Toinen tuon päivän hieno museo oli Musée Decembre 1944 pienessä La Gleizen kylässä. Museossa on lukuisia tilannekuvauksia alkuperäisine asuineen, aseineen ym tarpeistoineen. Museossa on molempien osapuolten aineistoa ja monia harvinaisuuksia mm Jochen Peiperin kartta ja kuuden amerikkalaisen divisioonan armeijaryhmää johtaneen kenraali Ridgwayn kypärä. Museon eräs harvinaisuus on toisen maailmansodan paras hyökkäysvaunu saksalaisten ”Köningstiger”, joka oli tarinan mukaan ostettu sodan päätyttyä v. 1945 pullollisella konjakkia.

Matkalla takaisin hotellin ajoimme Span Formula-radan äärelle ja katsoimme hetken aikaa aidan takaa radalla käynnissä ollutta urheiluautokisaa.

Kolmannen päivän aloitimme hotellissa aamiaiseen kuuluvalla samppanjalla. Sitten ajoimme Diekirch nimiseen pieneen kaupunkiin Luxemburgissa. Siellä olevan museon ”National Museum of Military History” edessä toistimme muodossa ilmoittautumisen museon johtajalle, joka vaikuttui niin, että esitteli museonsa hienouksia todella perusteellisesti. Museo sisältää valtavasti lähinnä myös Ardennien taistelujen aineistoa, loistavia kuvauksia eri taistelutilanteista, suuren määrän kalustoa panssarivaunuja, tykkejä, aseita, pukuja ja miltei mitä tahansa armeijojen varusteisiin kuuluvia pieniäkin esineitä. Niiltä, jotka jaksoivat kuunnella oppaan yksityiskohtaisia tarinoita tuon runsaat 2 tuntia kestäneen kierroksen aikana, jäi puolet museosta näkemättä. Osa kierteli omin nokkinensa suurpiirteisemmin tuon valtavan museon. Museossa on todella hienosti tehtyjä kuvaelmia taistelujoukkojen tilanteista. Mieleen jäi erityisesti usean kymmenen sotilaan ryhmä lumisessa metsässä. Erinomainen opas kertoi myös miten ilman omaa armeijaa oleva Luxemburg pystyi selviämään vieraiden sotajoukkojen kulkiessa useita kertoja maan läpi, millaista siviilielämä miehitetyssä maassa oli, kuinka vastarinta toimi ja miten miehiä joutui sotimaan eri armeijoissa toisiaan vastaan.

Pistäydyimme myös pikaisesti Luxemburg Cityssä ja kävelimme lyhyen kierroksen katedraalin ja suuriruhtinaan palatsin ympäristössä.

Tämän jälkeen jätimme Ardennien taistelut, jotka päättyivät tammikuun lopulla 1945 saksalaisten perääntyessä takaisin asemiin, joista olivat lähteneet ja sitten niistä edelleen kohti Saksan ydinalueita.

WATERLOON TAISTELU 18.6.1815
Siirryimme 200 vuotta historiassa taaksepäin ja Waterloohon. Siellä valtaosa joukostamme kiipesi 226 askelta, 41 metriä korkealle ”Leijonakukkulalle” katsomaan ympärillä olevaa peltomaisemaa, jossa melko tarkkaan 200 vuotta sitten 18.6.1815 Napoleonin ja Wellingtonin herttuan johtamat suuret sotajoukot kävivät tuon erään maailman historian tunnetuimmista taisteluista. Preussilaisten saavuttua taistelun kestäessä avittamaan englantilaisten joukkoja, Napoleon joutui tunnustamaan häviönsä ja pakenemaan Pariisiin, josta vähän ajan kuluttua vangittuna vietiin St Helenan saarelle.

Waterloon taistelun Leijona-muistomerkki. Tänne mäelle suurin osa joukostamme kiipesi 226 askelta..

I MAAILMANSOTA; YPRES
Waterloon jälkeen suuntasimme bussin kohti Ypresiä, jossa majoituimme kaksi yötä. Matkalla Lehtonen selosti sodan juuria ja osapuolten muodostumista, saksalaisten hyökkäystä Belgian kautta Ranskaan, läntisen rintaman muodostumista ja sodan muuttumista pitkälliseksi asemasodaksi. Hän kertoi, että I maailmansodassa mobilisoitiin kaikkiaan 68 miljoonaa sotilasta, joista kaatui lähes 9 miljoonaa. Huolimatta läntisellä rintamalla sodan muuttumisesta asemasodan luonteiseksi niin taisteluja käytiin jatkuvasti ja rintamalinjat vaihtelivat. Vastahyökkäyksillä vallattiin takaisin menetettyjä asemia. Sodan ominaispiirteitä oli juoksuhautojen rakentaminen kummallekin puolelle. Usein ne olivat vain kymmenien metrien päässä toisistaan. Jatkuvat sateet muuttivat asemat mutavelliksi, johon vaikutti myös soinen maaperä. Kummankin osapuolen tappiot olivat
erittäin suuret. Hyökkäysvaunut tulivat asearsenaaliin mukaan. Kaasua käytettiin ensimmäiseksi juuri Ypresin alueella, jonne suuntamme oli. Myös korpraali Adolf Hitler taisteli saksalaisten riveissä näissä maisemissa.

Illalla saavuimme hotelliimme Ypresin kaupungissa. Bussinkuljettajamme, joka asuu lähellä Ypresiä, kertoi meille jokapäiväisestä seremoniasta ”Last Post”, ”Iltahuuto” ensimmäisen maailmansodan muistomerkillä nimeltään Menin Gate. Mekin siirsimme illallisen aikaa ja kävelimme klo 20 alkavaan seremoniaan, joka on vuodesta 1929 alkaen tapahtunut joka ilta lukuun ottamatta saksalaisten miehitysvuosia.

Muistomerkin ympärille oli kerääntynyt tungokseen asti ihmisiä. Osa oli juhla-asuihin pukeutuneita viime sodan veteraaneja. Tilaisuus alkoi lipputervehdyksellä ja torvisoitolla. Sen jälkeen laskettiin erilaisten ryhmien seppeleitä juhlallisesti muistomerkillä olleeseen seppeletelineeseen. Tilaisuus päättyi samoin kuin alkoi. Muistomerkkiin, joka on riemukaari-tyyppinen, on kirjoitettu yli 54.000 ensimmäisessä maailmansodassa Ypresin alueella kadonneen englantilaisen ja brittiläisen Commonwealthin sotilaan nimet. Vuonna 1927 vihitystä muistomerkistä aloitteen oli aikanaan tehnyt Winston Churchill.

Ypresin Menin Gate varhain aamulla.

Neljännen retkipäivän aluksi tutustuimme Ypresin lähellä olevaan Tyne Cotin sotilashautauismaahan, johon on haudattu 12.000 englantilaista ja Brittiläisen Imperiumin sotilasta. Upeaa hautausmaata kiertää korkea muuri, johon on kirjoitettu 35.000 kadonneen sotilaan nimet.

Lähellä Ostendea Atlantin rannalla on Raversyde Atlantikwall niminen hieno museo, joka on tehty saksalaisten rakentaman Atlantin Vallin osaksi, jonka tarkoitus oli suojella länsipuolelta Ostenden satamaa. Tämä oli kohteemme, joka pienen etsiskelyn jälkeen löytyi. Jälleen erinomainen kohde, joka on säilynyt hyvin, koska ei joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Alueella on lukuisia raskaita tykkejä, osa avoimia, osa bunkkereissa, ilmatorjunta-aseita, monia miehistösuojia, ammusbunkkereita, ruokatarvikkeita varten omat suojatilat. Alueella on tunnelikäytäviä 2-3 kilometriä. Tämän bunkkerimuseon ja rannan välillä kulkee nyt sekä rautatie että maantie. Aikanaan ranta on ollut vahvasti miinoitettu ja esteitä runsaasti maihinnousun varalta. Todella antoisa kohde, jota antoisuutta lisäsi oppaamme, joka puhui englantia saksalaisella r-vahvuisella ääntämyksellä.

Atlannin Vallin tykki

Lounasta varten ajoimme lähellä olevan Bryggen vanhaan kaupunkiin. Hyvän lounaan jälkeen palasimme bussimme parkkipaikalle paitsi eräs ystävämm, jonka löytämiseksi panimme pystyyn etsintäoperaation, johon pyysimme mukaan myös paikallisen poliisin. Aloimme huolestua, kun hänen puhelimeensa emme saaneet yhteyttä eikä mies mitenkään ilmoittanut meille olevansa eksynyt. Sittemmin kävi ilmi, että puhelin oli rikki ja hotellissa. Runsaan kahden tunnin etsinnän jälkeen päätimme antaa paikallisten viranomaisten hoitaa eksyneen etsinnän ja lähdimme kohti Ypresiä ja illallista Lehtimäen jäädessä Bryggeen pitämään yhteyttä viranomaisiin.

Kun saavuimme hotelliin, siellä ystävämme oli meitä vastassa olutlasi kädessään ”ihmetellen” missä oikein olimme viipyneet. Kävi ilmi, että hän oli todella ollut eksyksissä ”hukassa”, lähettänyt allekirjoittaneelle emailin, mutta minun älypuhelimeni ei ota ulkomailla vastaan sähköpostia eli päällä oli rajoitin. Hän oli löytänyt rautatieaseman ja tullut junalla Ypresiin. No menetimme yhden museon, harjoittelimme etsintää ja saimme illallisen yhteydessä ystävämme tarjoamat kuohuvaiset sekä avecit. Tulipa yksi episodi retken muistikansioon. Illallisen yhteydessä puheenjohtaja kiitti Lehtosta ja Lehtimäkeä erittäin hyvin vedetystä ja opastetusta retkestä ja luovutti heille kirjalahjat. Hän kiitti myös osanottajia innokkuudesta ja hyvästä toveruudesta. Hän lupasi myös matkojen jatkuvan.

Retkeläiset Essex Farm Cemetoryn muistomerkillä aamulla 12.6.2015.
Eturivissä oikealla asiantuntijaoppaamme Yrjö Lehtonen ja kolmas vasemmalta matkan käytännön järjestelyistä vastannut Jouni Lehtimäki.

NATO
Viimeisenä päivänä ohjelmassamme oli käynti Suomen edustuston vieraana NATO:ssa. Tarkkojen turvatarkastusten jälkeen pääsimme edustuston avustajan Tuula Niirasen ohjauksessa sisään. Kameroita ja kännyköitä ei saanut viedä porttien sisäpuolelle ja myös passintarkastus kuului asiaan.

Kuulimme kaksi mielenkiintoista, ajankohtaista esitystä. Eversti Tuomo Repo totesi yleisen turvallisuuspoliittisen tilanteen Euroopassa muuttuneen viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. NATO on muuttanut strategiaansa kriisien hallinnasta omien alueiden yhteiseen puolustamiseen. Kriisien hallintaa ei suinkaan ole unohdettu, mutta painopistettä on muutettu. Kehittämisen painopisteessä ovat yhteiseen puolustukseen kykenevät joukot sekä oman alueen ulkopuolella liikkuvat, toimintaan kykenevät joukot. Pääuhka on hybridiuhka. Venäjästä ei NATOssa puhuta vihollisena. Eräissä NATO-maissa ollaan ainakin osittain palaamassa asevelvollisuuteen. NATOssa sotilaat valmistelevat ja toimeenpanevat, poliitikot päättävät.

Suomi ja Ruotsi ovat keihäänkärkimaita Natokumppanuudessa. Suomen etuna on, että kaikki viranomaiset toimivat yhteistyössä turvallisuuden hyväksi. Viime syksynä allekirjoitetun isäntämaasopimuksen pohjalta NATOn joukot voisivat käyttää omiin sotilaallisiin operaatiohinsa Suomen aluetta Suomen erikseen tehdyllä poliittisella päätöksellä.

Ministerineuvos Kaihilahti kertoi Suomen kumppanuudesta sovitun vuonna 1994. Edustusto on ollut vuodesta 1997. NATOssa on nyt 28 jäsentä, joista 22 EU:n jäseniä, lisäksi USA, Kanada, Norja, Islanti, Turkki ja Albania. EU-kansalaisista 94 % on NATOn jäsenmaissa. Kumppanuus lähtee kumppanin omasta itsevaltaisesta räätälöinnistä. Kumppanuus ei tuo turvatakuita vain jäsenellä on 5. artiklan mukaiset turvatakuut. Venäjän kanssa tehtiin vuonna 1997 strateginen kumppanuussopimus. Nyt tuota kumppanuutta ei ole. Käytännön yhteistyö on jäädytetty, mahdollisuus poliittiseen vuoropuheluun on olemassa.

NATO-edustustossamme käy vuosittain vieraita noin 70 ryhmää politiikoista ja sotilaista koululais- ja kansalaisryhmiin. NATO:lle on valmistumassa uusi iso rakennus nykyistä päämajaa vastapäätä kadun toiselle puolelle.

RUK 120-kurssin Belgian ja Luxemburgin retken osanottajat NATO:n päämajassa 12.6.2015.
(kuva Tuula Niiranen)

TIETOKILPAILUT
Kun mukana on kurssiveljemme Reijo Salminen, niin on myös tietokilpailuja monipuolisine kysymyksineen. Meillä oli kolme erillistä kilpailua. Ensimmäisen voitti Jorma Lempinen ja kaksi muuta Pertti Timonen. Tässä on muutama esimerkki lähes 50 kysymyksestä vastauksineen.
Mitä asetta käytettiin ensi kertaa I maailmansodassa? Panssarivaunua.
Mihin lajiin panssarikenraali George S. Patton osallistui Tukholman 1912 olympiakisoissa? Nykyaikaiseen viisiotteluun.
Mikä NATOn jäsenvaltio ei kuulu FIFA:an? Britannia.
Mitä erikoista oli kenraali Dwight SD: Eisenhowerin pyjamassa Euroopan matkalla? Arvomerkit, viiden tähden kenraali.
Hamilton, Rosberg, Vettel ja Räikkönen, mikä kuulu ooppera? Carmen.
Mistä kivuliaasta taudista Napoleonin sanotaan kärsineen Waterloon taistelun aikana? Peräpukamista.
Kuka on ainoa henkilö, joka on kätellyt sekä Leniniä, Stalinia, Hitleriä, Churchillia, Rooseveltia, Paasikiveä ja Kekkosta, muttei ei koskaan Mannerheimia? Vjatshelav Molotov.
Mikä on juomasekoitus, jota ei juoda? Molotov Cocktail.

LOPUKSI
Kiitos kaikille mukana olleille ja erityisesti asiantuntijaoppaallemme Yrjö Lehtoselle ja käytännön järjestelyistä vastanneelle Jouni Lehtimäelle. Vuoden päästä syksyllä matkaamme todennäköisesti jääkärien jäljillä Baltiassa ja pistäydymme Valko-Venäjän puolella Minskissä. Sitä ennen kuitenkin juhlimme kurssimme 50-vuotisjuhlan merkeissä Haminassa 6-7.4,2016.

Kategoriat: Matkakertomukset | Kommentit pois päältä artikkelissa RUK 120 kolmessa sodassa

RUK 120-kurssin sota- ja kulttuurihistoriallinen retki Murmanskiin ja Petsamoon 8. – 13.9.2014

Kurssimme perinneyhdistys on voimissaan: kyseessä oli jo 7. yhteinen retki merkittäville isänmaamme sotahistoriaan liittyville sotanäyttämöille (sellaiseksi voimme lukea myös retkemme Normandiaan, olihan sillä merkittävä rooli maailmanhistorian sotanäyttämöiden käännekohdassa kesällä 1944).

Retkemme miehistövahvuus oli 38; joukossa oli edelleen meitä kaikilla seitsemällä retkellä mukana olleita, mutta myös ilahduttavasti uusia ”tulokkaita” (mainita tulee myös ”adoptioimamme” MSK:n oppilaskunnan edustaja Markku Raevuori). Jälleen saimme todeta, että VK haalii parhaiten joukkojaan paikalle! Matkamme asiantuntijaoppaana toimi ”vanha tuttu”, maisteri Juhani Vakkuri, jota pääsimme myös onnittelemaan loppukesällä päälle kaatuneen merkkipäivän johdosta.

Osallistujien kokoontumisajon lähtöpisteenä oli Rovaniemi, johon joukkoja saapui tasaisesti maateitse junalla ja ilmateitse Finnairilla, erityismaininta Jarkko Nurmiselle (3.K), joka kuljetti matkalaisia paikalle Itä-Suomesta automobiililla. Takaisku kohtasi kiusallisesti Karjalaisen Kari-Markkua: mies kyllä pääsi perille vaan ei matkalaukku. Tälläkin kohdalla kurssi tosin osoitti ryhdikkyytensä – odotimme Kari-Markkua aseveljen tyyneydellä Sallassa jonkin rupeaman että hän pääsi taksikyydin kuljettamana liittymään joukkoomme. Ryhdikäs oli Kari-Markkukin – ensimmäisen matkapäivän päätteeksi nautimme Kantalahden illallispöydässä paikallisessa nesteessä mitatun palkkion veljemme (ehkä vähän meidänkin…) koettelemuksen kompensaationa!

Kurssimme ”hovikuvaajan” Esko Tainion poissaollessa täytti visuaalisen tallentamisen vastuullisen tehtävän taidolla ja kunnialla Pertti Karvinen.

I matkapäivä:

Pysähdyttiin ensin Mäntyvaaran muistomerkillä, joka seisoo symbolina etäisimmästä kohdasta, jonne neuvostojoukot etenivät. Salpalinjan pohjoisimmat betonikorsut löytyivät Joutsijärveltä, jossa oli pysäytetty hyökkäys (vanhan) Sallan suunnasta. Talvisodan aikaisista taisteluista Sallan alueella kertoivat myös ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen kohtuullisesti säilyneet asemat ja ruotsalaispataljoonan Paikanselässä kaatuneen komentaja Dyrssenin muistomerkki. Senkin saimme tietää, että Sallan alueella oli taistellut kaikkiaan 15 Mannerheim-ristin ritaria.

Sallassa meillä oli mahdollisuus (kun aikaa oli…) perehtyä myös paikalliseen pankkielämään.

Ystävälliset pankkivirkailijat tiesivät kertoa että Sallaan jää vain yksi toimiva pankkikonttori (häveliäissyistä jätettäköön nimi mainitsematta, mutta perinneyhdistyksen puheenjohtaja OP ei pannut tilannetta ollenkaan pahakseen). Joka tapauksessa valuutanvaihdossa saimme osaksemme ystävällisen palvelun.

Aivan erinomainen vierailukohde oli ”Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo” – innostava opas upgreidaa aina kohteen merkitysarvon. Sallakaan ei ehkä ole piirtynyt mieliimme merkittävänä sotahistoriamme tapahtumapaikkana, mutta perusnäyttely pystyi havainnollistamaan, kuinka useammaltakin paikkakunnalta/alueelta löytyy sotahistoriallista värikkyyttä. Omia mielenkiintoisia taustoja toi Sallan historiaan myös matkatoverimme Tapio Kiviniemi, joka oli toiminut 1960-luvulla opettajana yhdellä kunnan 31 (!) kansakoulusta.

Rajanylitys Kelloselässä otti sen perinteisen n. 1 minuutti/henkilö (todettakoon, että loppumatkalla Kirkenesissä vastaavaan toimitukseen meni n. 1 minuutti/retken kokonaisvahvuus).

Päivälle kertyi mittaa, olimme perillä klo 21, kun maantieosuuksissa oli yhä tsemppaamisen (tai EU:n) tarvetta, varsinkin osuudella rajalta Alakurttiin. Sittenpä avautuikin hyvälaskuinen asfaltti kohti Kantalahtea.

II matkapäivä:

Edessä oli aamuvarhaisesta lähtien n. 200 kilometriä Kuolan niemimaan poikki. Kuulimme, että Kantalahden ja Muurmannin välillä ei ollut maantieyhteyttä ennen 2. maailmansotaa, ja liikennöinnistä vastasi yksinomaan 1. maailmansodan aikana rakennettu Muurmannin rata. Pirenka-joen tuntumassa tutustuttiin bussiyhtiömme tarjoilun kanssa kilpailevaan paikalliseen kuppilaan, ja siellä esillä olleisiin ”kukkuloihin”, joita kuvattiin hyvin innokkaasti. Lähestyttiin ennen pitkää kaivosalueita (Monchegorsk, Olenegorsk), joista meille oli erinomaisena asiantuntija-apuna kertomassa kurssitoverimme Pekka Hynynen. Pekka, jolle kaivokset olivat tulleet tutuiksi 20 vuoden varrelta, muistutti johdannoksi siitä, että jo sissipäällikkö Pekka Vesainen oli 1500-luvulla tuntenut viehtymystä alueeseen, ja eihän siinä aikaa tärväytynyt kuin vuoteen 1920, kunnes jo Petsamo liitettiin Suomeen. Apatiittikaivoksilla oli aikoinaan käytetty työvoimana mm. Inkerinmaan kulakkeja. Tien varrelle kasatut kaivosten jätevuoret eli virallisemmin ”sivukivivuoret” kuten Pekka meitä valisti, toivat vaihtelua alakuloiseen maisemaan.

Murmanskiin saavuttaessa kohdattiin rakenteilla olevat mittavat maantielogistiset järjestelyt (valtatiet, sillat). Monumentaalisuutta vahvisti edelleen vierailu jättimäisellä (pompöösillä?) Aljosa -patsaalla. Paikan päällä todettiin myös, että Murmansk on Venäjänkin oloissa aika kaukana: junamatka Pietariin otti aikataulun mukaan 26 tuntia! Vierainamme oli hotellissa konsulaatin väkeä, jotka kertoivat, että kaupungin väkiluku on supistunut viimeisen 20 vuoden aikana 200 000 ihmisellä, nyt asukasluku liikkuu 300 000 ihmisen pinnassa. Konsulivirastomme on EU:n pohjoisin, ja työllistää 13 henkeä, enimmäkseen viisumiasioissa, joiden lunastaminen on myös laskusuunnassa. Venäjälle asetetut pakotteet eivät paikallisväestöä huolettaneet, sanomalehtiä ei lueta, kun Pravda ja Izvestija veivät jo neuvostoaikana kaiken uskottavuuden. Ja televisiosta ei tule kuin yhdensuuntaista informaatiota!

III matkapäivä:

Siirryttiin kauniissa vajaan 15 asteen pouta-, mutta myös upeassa ruskasäässä kohti Petsamoa. Koivutundran karuus ja jylhyys oli pysähdyttävä elämys. Pompööseistä venäläisistä muistomerkeistä ei päästy täälläkään eroon. Varuskunta-alueita (Sputnik, 8. merijalkaväkirykmentti) ja valmiusyhtymien tukikohtia ohitettiin (hiljaisena tietona liikkui että sotilaiden arkkuja oli nähty kesän aikana näilläkin leveyspiireillä!). Jäämeren tien varrella (valmistui 1931) havahdutti 12000 saksalaisen sotilaan kenttähautausmaa. Zapoljarnyn ja Nickelin alueilla kohdattiin alastomat tunturit, ”kuollut maisema”. Yllätyksenä osui silmiimme toisaalta 10 funkis-tyylistä taloa!

Hynysen Pekka avasi detaljitietoisesti nikkelibisnestä maailmansotien välisenä aikana (kolmiodraama: Saksa, Neuvostoliitto ja Englanti), pienen Suomen seikkaillessa näiden välimaastossa. Tuotanto pantiin alulle 1940, mutta sulatto käynnistyi vasta 1942. Luontoon laskettujen rikkipäästöjen on arveltu nousseen 200 tonniin vuorokaudessa (luontoonhan ne näyttivät menevän edelleenkin, onneksi tuulen suunta on Jäämerta kohti). Saksalaisten jättäessä alueen lokakuussa 1944 tehtaan savupiippu kaadettiin sulaton päälle ja samalla tuhottiin myös tehdasta palvellut voimalaitos ja sen pato. Säännöstelyaltaan vesi syöksyi tulva-aaltona Paatsjokeen ja aiheutti tuhoa sen rannoilla. Nykyinen maisemakuva on lohduton: maanpinnalla ei vihreys menesty. Mutta se ei estänyt metsälounaan nauttimista Suonijoen ja kolttien talvikylän maisemissa!

Ei perinneyhdistyksen retkiä ilman visailukisoja – ainakaan jos matkalla on ”visailuneuvos” Reijo Salminen. Tällä bussiosuudella hoidettiin perinteinen visailu parityöskentelynä. Luutnantti Salminen oli elementissään, pohjustettuja kysymyksiä oli kirjallisena 28, ja ”bonus-kysymyksiä” sateli tiuhaan – jopa siinä määrin että syntyi jo tietynasteista kalabaliikkia, saadaanko tässä tällä menoa paremmuusjärjestystä edes aikaiseksi. Oli jälleen arvokasta pohtia esim. Isä Aurinkoisen ja Armi Kuuselan samanpituisuuden mittaa, ja kuinka monta D-kirjainta mahtui TV-sarja Bonanzaan. No, järjestys toki saatiin bussissakin selville, kunnes palkintojenjakotilaisuudessa Hotelli Ivalossa puheenjohtaja totesi olevan tarvetta järjestellä palkintosijoja ns. uuteen asentoon. Vaan samatpa nimet siellä näyttävät keikkuvan palkintosijoilla retkestä toiseen!

IV matkapäivä:

Bussin nokka kääntyi kohti Rovaniemeä. Edessä oli vielä 350 kilometrin taival. Viimeisenä matkapäivänä oli mahdollista kokea museotien pätkää Jäämeren tiestä (Magneettimäki). Pouta- ja ruskasää huipentui ”kirkkauteen” Kaunispään huipulla, jossa kokeneetkin Lapin kävijät aidosti ihastelivat, etteivät näin hienoissa olosuhteissa ole koskaan Lappia kokeneet. Saariselän tunturikappelissa viritettiin kaksi tuttua virttä: Isänmaan virsi ja Suvivirsi. Tankavaaran Kultamuseo oli tutustumisen arvoinen, samoin Porttipahdan pato ja voimalaitos. Erikoinen tutustumiskohde oli Sodankylän vanha Lapin kirkko vuodelta 1689, vanhimpia maamme puukirkkoja.

Nelipäiväinen rengasmatkamme päättyi Vikajärvelle, kuten mainio oppaamme Juhani Vakkuri asian ilmaisi. Koskettava oli vielä käynti Narvajärven tuntumassa sijainneella 2530 saksalaisen sotilaan hautausmaalla ja muistomerkillä. Perinneyhdistyksemme 7. retki oli maalissa, takana kaikkiaan n. 1500 kilometriä.

Lopputulemaksi saanen pelkistää oivallisen matkanjohtajamme Juhani Vakkurin ”päätösluennan” antia: ”Vuosien 1944 syksyllä ja 1945 talvella/kevättalvella käyty Lapin sota oli sota, jota ei alun perin pitänyt tulla lainkaan. Suomalaiset eivät sitä luonnollisesti halunneet eivätkä sitä halunneet Lapissa olleet saksalaisetkaan. Oli kuitenkin taho, joka halusi taistelua saksalaisten ja suomalaisten välillä. Se oli Neuvostoliiton sodanjohto, joka oli pääsyyllinen sotatoimien alkamiseen suomalaisten ja saksalaisten välillä syksyllä 1944… Lapin sota oli lopulta turha ja tarpeeton sota. Uhrautujaksi joutui tässä taistelussa Suomi ja poliittisen syntipukin ja roiston rooli sälytettiin sodanjälkeisessä historiassa Saksalle. Ainoa, joka sodasta jollain tavalla hyötyi, oli Neuvostoliitto, ja senkin hyöty oli lopulta kovin rajallinen”.

Olen koonnut tämän matkakertomuksen pääasiassa omien muistiinpanojeni pohjalta. Lisäksi haluan kiittää Juhani Vakkuria ja Pekka Hynystä heidän luovuttamista kirjallisista materiaaleista. Kaikille matkatovereille kumarrus erittäin tahdikkaasta käyttäytymisestä, josta jäävittömän todistuksen antoi – tälläkin retkellä – asiantuntijaoppaamme Jussi. Lopuksi sallittakoon erityismaininta bussiosuuksien vieruskumppanilleni Reijo Salmiselle, joka energisyydellään (”Hei, yksi kysymys”) piti huolen siitä että muistiinpanoja ei ihan kohtuuttomasti kertynyt sekä hotellihuoneen kanssani jakaneelle Lundqvistin Christerille, joka tyyneydellään ja GPS:n avustuksella piti bussin peräpäätä kärryllä siitä, missä mentiin.

Ylösmerkitsi tehtäväkseen saaneena

Jorma Lempinen

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

Retki Viipuriin 2014


Viipurinlahti kesällä 1944

RUK 120-kurssin retki 21.-22.5.2014

Tali-Ihantalan, Ilomantsin, Nietjärven ja Vuosalmen taistelut kesällä 1944 ja niissä saavutetut torjuntavoitot ovat useille tuttuja. Näiden lisäksi hyvin ratkaisevia jatkosodan päättymiseen syksyllä 1944 ja Suomen itsenäisyyden säilymiseen olivat taistelut, jotka käytiin Viipurinlahdella heinäkuun alussa. Näiden taistelujen kulkuun ja taistelupaikkoihin tutustuminen oli RUK 120-kurssin 21.-22.5.2014 toteuttaman sotahistoriallisen retken tavoite.

Matkamme asiantuntijaoppaana toimi prikaatinkenraali evp Asko Kilpinen. Bussimatkalla kohti itärajaa 45 kurssilaista käsittava osanottajajoukkomme katseli Asko Kilpisen johdolla toteutetun DVD:n ”Viipurinlahti kesälla 1944”. Tämä ja Asko Kilpisen suulliset selvitykset eri vaiheissa antoivat erinomaiset tiedot meille retkemme tavoitteen mukaisesti Viipurinlahden torjuntataistelujen merkityksesta jatkosodan lopputulokselle. Meille tuli tunnetuiksi Uuras, Suonionsaari, Ravansaari, Turkinsaari, Teikarinsaari, Melansaari ja monet pienemmät saaret ja niemet. Vihollisen tarkoituksena oli Viipurinlahden saarten kautta hyökätä lahden länsirannalle mantereelle, saada sinne sillanpääasema ja katkaista Viipuri-Hamina tie. Tämän jälkeen ensisijaisena tavoitteena oli hyökätä pohjoisen suuntaan Tali-Ihantalassa neuvostoliittolaiset pysäyttäneiden suomalaisten V. AK:n ja IV. AK:n sivustaan ja taakse ja siten saarrostaa puolustajien pääosat.

Hyökkäys Viipurinlahden saariin alkoi voimakkaalla tykistötulella 30.6. Varsinaiset maihinnousutaistelut alkoivat aamulla 4. 7. hyökkäyksellä Suonionsaareen ja Teikarinsaareen. Vihollisella oli käytössaan noin 100 alusta, runsaasti raskasta aseistusta ja kaikkiaan 8000 miesta. Ilmavoimat tukivat pommituksin hyökkääjiä. Suomalaisilla oli saarissa vajaa 2000 sotilasta, eikä juuri lainkaan raskaita suorasuuntausaseita. Tykistöä saatiin lisää taistelujen alettua. Taistelut saarissa olivat rajuja. Puolustajienkin kannalta meri asetti rajoituksia taisteluille. Suornalaiset pystyivät kuitenkin sitkeästi puolustamaan ja vastahyökkäyksiä tehden hidastamaan vihollisen etenemista. Monissa tapauksissa viimeiset suomalaiset siirtyivat saaresta toiseen uimalla.

Tärkeä vahvennus saatiin, kun saksalainen 122. divisioona ”Greif” otti rintamavastuun lahden mantereen puolella. Tämä saksalaisdivisioona siirrettiin Baltiasta ja oli kokenut ja raskaasti aseistettu. Suomalaisten oli saari saarelta annettava periksi voimakkaalle vihulaiselle ja vetäydyttävä mantereelle. Pienehköja saaria Uuraan pohjoispuolella jäi sodan loppuun saakka suomalaisten haltuun. Viimeisen suuren maihinnousuyrityksen mantereelle neuvostojoukot tekivat Harjuniemessa 9.7. Tämä torjuttiin pääasiassa saksalaisen 122. divisioonan toimesta. Maihinnousujen torjunnassa oli myös saksalaisten evl Kurt Kuhlmeyn lento-osastolla tärkeä osuus. Taisteluissa neuvostoliittolaiset menettivat 2000 miesta, suomalaiset 800. Viipurinkahden taisteluja voidaan pitää ansaitusti yhtä tärkeinä itsenäisyytemme säilymiselle kuin Tali-Ihantalan taisteluja.

Kävimme Uuraassa, jossa rannassa näimme paikan, josta neuvostojoukot hyökkäsivät Ravansaareen. Samoin torstaina paluupäivänä kävimme Harjuniemessä alueella, jossa torjuttiin viimeiset maihinnousuhyökkäykset. Teikarinsaari ja muut taistelunäyttämönä olleet saaret ovat nykyään suljettuja alueita eikä niihin voida tehdä retkiä.

Toisena tavoitteenamme oli saada selvitystä Viipurin taisteluista 20.6.1944. Viipuria puolustamaan oli komennettu 20. prikaati komentajanaan jääkärieversti Armas Kemppi. Prikaatin siirto Syväriltä oli sujunut hitaasti niin, että se ehti Viipuriin vasta 19.6. vailla riittäviä ampumatarvikkeita. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä 20.6. klo 7 aamulla. Erinäisten väärinkäsitysten johdosta, erityisesti majuri Kurt Bäckmanin johtaman 2. pataljoonan lohkolla kaupunkisotaan täysin tottumattomat joukot alkoivat vetäytyä puolen päivän jälkeen suurelta osin järjestäytymättömästi osin pakokauhun vallassa. Yritykset vastaiskuihin eivät lähteneet käyntiin ja Viipuri oli menetetty muutamassa tunnissa. Viipurin linnan tornissa liehunut Suomen lippu haettiin pois puoli kuuden maissa iltapäivällä ja sen jälkeen Linnansilta räjäytettiin. Neuvostoliiton lippu nousi torniin hetkeä myöhemmin.

Ajoimme bussilla kutakuinkin suomalaisten asemia hyökkäyksen alkaessa myötäillen Kilpisen kertoessa joukkojen sijainnista ja kuinka sinänsä melko huonot asemat jätettiin vähäisin taisteluin. Samoin kävimme Pappilanniemessä, jossa oli jäljellä vielä it-asemien jäänteitä. Torstaina Viipurista kohti rajaa lähtiessämme pysähdyimme räjäytetyn Kivisalmensillan läntiselle rannalle Tienhaaran alueella. Siellä Kilpinen selosti hyvinkin yksityiskohtaisesti 22.6.1944 alkaneita taisteluja, joilla JR 61 komentajanaan ev.ltn Alpo Marttinen torjui kaikki ylimenohyökkäykset kapean salmen yli. Sodan loppuun saakka Tienhaaran maasto pysyi suomalaisten hallussa. Kuulimme jälleen kuinka merkittävässä asemassa niin Tiehaaran kuin Tali-Ihantalan taisteluissa oli suomalaisten tykistö ja niiden kyky keskittää monen patteriston tuli yhteen kohteeseen. Usein pystyttiin jo neuvostojoukkojen hyökkäyksen valmisteluun iskemään ja aiheuttamaan suuret tappiot ennen hyökkäyksen liikkeellelähtöä. Marttinen sai ansioistaan Marskilta haluamansa everstin arvon heti torjuntataistelujen jälkeen. Myöhemmin joulukuussa hän sai Mannerheimristin. Sittemmin Marttisesta lähdettyään maasta tuli myös USA:n armeijan
eversti.

Torstaina meille oli varattu aikaa tutustua Alvar Aallon suunnittelemaan Viipurin kirjastoon. Totesimme saneerauksen nyt valmistuttua sen olevan hienossa kunnossa aina Aallon tuoleja myöden. Torstain lounaan nautimme Pyöreän tornin ravintolassa. Sen jälkeen suuntasimme Viipurin tuomiokirkon raunioille, jonne on Suomen valtion toimesta pystytetty sankarivainajien muistomerkki. Kurssimme puheenjohtaja Puntila ja hallituksen jäsen Tuunainen laskivat kurssimme havuseppeleen muistomerkille retkeläisjoukon ollessa järjestäytyneenä kolmiriviin muistomerkin äärelle. Kurssimme pastori rovasti Uronen luki rukouksen ja lyhyt kunnianosoitus päätettiin yhteisesti laulettuun virteen .

Ennen Viipurista poistumista tutustuimme hiljattain Viipurin linnassa avattuun historialliseen näyttelyyn. Mielenkiintoinen näyttely on rakennettu sen ajan mukaan ketkä ovat Viipuria hallinneet. Vuosia 1918-1944 käsittelevä aika on suomalaisten toimesta rakennettu objektiivinen esitys tuon ajan Viipurista. Sen jakson osalta selostus on neljällä kielellä venäjä, suomi, englanti ja ruotsi. Muuten sinänsä mielenkiintoisessa näyttelyssä valitettavasti tekstit ovat vain venäjäksi.

Retkemme kevennyksenä Reijo Salminen järjesti perinteiseen tapaa bussimatkojen aikana parikin tietokilpailua. Niiden palauttamisen yhteydessä saimme oikeiden vastausten ohessa kuulla hauskoja anekdootteja ja kaskuja. Harjuniemessä nautimme retkemme päätteeksi matkamme operoinnista hyvin huolehtineen VL-Matkojen tarjoamat kuohuviinit, ja joukkomme lauloi Reijo Salmisen johdolla Finlandian ja Maamme-laulun. Liikenne Vaalimaalla on hiljentynyt. Mennen tullen rekkoja oli jonossa kummallakin puolen vain 25-30 ja busseja mennessä 2. Tullessa bussimme oli ainoa, henkilöautojakin oli vain muutamia. Samoin suomalaisten turistien määrä Viipurissa oli todella vähäinen. Kauppahallissakin olimme lähes ainoat asiakkaat.

Lopuksi todettakoon retken olleen jälleen antoisa, kiitos erityisesti asiantuntijaoppaamme Asko Kilpisen laajalle asiantuntemukselle matkamme aiheista. ”Viipurinlahden taistelut kesällä 1944″ -retki oli mielenkiintoinen rengas kurssimme toteuttamien sotahistoriallisten retkien ketjuun.


Espoossa, Puolustusvoimien lippujuhlan paivän 2014
Olli Puntila

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 Normandiassa 9.-14.6.2013

Pj Olli Puntilan pyynnöstä asioita muistiin havaintojensa perusteella merkitsi yhdistyksen hallituksen jäsen Heikki Seppälä.

Matkan suunnittelu perustui hallituksen puheenjohtajan ehdotukseen, jonka takana olivat hänen aiemmat kokemuksensa ja kontaktinsa vastaavista matkoista ko. alueelle. Itse matkan suunnitteluun ja sittemmin toteutukseen saimme mukaan parhaan mahdollisen asiantuntijan eversti Sampo Ahdon sekä matkan käytännön järjestelyistä vastanneen VL-Matkojen toimitusjohtajan Jouni Lehtimäen. Molempia on kiittäminen siitä, että matkasta tuli niin antoisa ja toimiva kokonaisuus kuin miksi ainakin itse sen koin.

Sisällöllisesti matka tarjosi useita mielenkiintoisia asiakokonaisuuksia:

Normandian maihinnousun paikat ja tapahtumat

Kokonaiskuva tapahtumien kulusta syntyi matkan edetessä. Saksan haaste sodan jatkuessa kahdella rintamalla kasvoi sitä mukaa kun vaikeudet idässä kasvoivat. Atlantin murtamattomaksi kuvattu valli oli todellisuudessa niin valtavan pitkä raja, ettei sen kunnolliseen miehittämiseen eikä varustamiseen tarvittavia resursseja ollut. Niinpä esimerkiksi Omaha Beachillä kuuden kilometrin kaistaa puolusti kolmesataa miestä 35000 vahvuista maihinnousuarmeijaa vastaan.

Esimerkkejä siitä, ettei suurikaan ylivoima aina tuonut nopeaa voittoa tuli esiin toistuvasti. Useat taisteluihin
voimakkaastikin vaikuttaneista ratkaisuista tuntuvat nyt jälkikäteen ilmeisiltä virheiltä. Käytännössä ne lähinnä kasvattivat maihinnousujoukkojen tappioita ja pidensivät sotaa.

Mainitsemani kokonaiskuvan ohella Sampon kertomat lukuisat yksityiskohdat ja henkilöihin liittyneet tarinat tarjosivat Normandian tarinasta toisessa maailmansodassa rikkaan kuvan, jossa inhimilliset tarinat sankareineen ja luusereineen elävöittivät isoa kokonaisuutta.
Ennen suurhyökkäyksen alkua sitä valmisteltiin pommittamalla Normandian rannikkoa laajalta alueelta jo kauan ennen itse hyökkäyksen alkua. Tällä pidettiin huolta siitä, etteivät saksalaiset pystyneet pommitusten perusteella ennakoimaan maihinnousun kohdealuetta eikä ajankohtaa. D-dayn alkaessa pommituksia jatkettiin ja kohdistettiin kohdealueelle. Samalla lähetettiin laskuvarjojoukkoja sekä hyökkäysjoukkoja strategisiin kohteisiin. Yksi niistä oli Orne-joen silta, jonka luona 42 hengen ryhmämme pysähtyi matkan alkuvaiheessa.

Hyökkäys tapahtui yöllä 5/6.6.1944 liitolentokoneiden ja laskuvarjojoukkojen avulla. Sitä tukemaan suunnitellut laskuvarjojoukot tosin pudotettiin yli kohteen, mutta liitokoneet rytisivät täsmälleen kohteeseensa ja silta saatiin yllätetyilta saksalaisilta haltuun. Tämä oli sotilaallisesti tärkeää koska tämän kautta suunniteltiin liittoutuneiden huollon jatkossa kulkevan. Tapahtuma oli myös näyttävästi mukana vuonna -62 valmistuneessa, Oscar-palkitussa elokuvassa.

Kirkot, niiden kulttuuritaustat ja arkkitehtuuri sekä muut nähtävyydet täydensivät matkamme kokonaisuutta kertoen sekä kulttuurin että elämänkulun muutoksista alueella, joka on koko Euroopan kehityksessä ollut tapahtumien keskeinen areena. Erityisesti Normandian historiaa värittävät sen monivaiheiset suhteet Englantiin. Rikastava ja mielenkiintoinen lisä matkaamme.

Rouen-Courcelles-Arromanche-Bayeux-Mont St-Michel olivat mielenkiintoisia kohteitamme matkapäiviemme aikana. Etäisemmän historian tapahtumien kulku sekä arkkitehtuurien muutokset vuosisatojen kulun myötä piirtyivät nähtävyyksien ja taustoja selventävien selostusten kautta.

Normandiassa kaatuneiden hautausmaat muodostivat osan matkaohjelmaamme. Kävimme tutustumassa sekä kanadalaisten, amerikkalaisten että saksalaisten sodassa kaatuneiden hautausmaihin. Kaikkien niiden voi sanoa olleen mittavan kokoisia, hyvin hoidettuja alueita. Ne olivat massiivisuudessaan jopa vaikuttavia. Sekä kanadalaisten että amerikkalaisten suurten ristimerien seasta saatoimme löytää myös suomalaisia nimiä. Risteihin kirjatut miesten kotipaikat kertoivat heidän muuttaneen suuren veden toiselle puolelle jo ennen sotia ja lähteneen sieltä sitten mukaan tälle kohtalokkaalle matkalle.

Matkan kokonaisuus toimi erinomisesti, viileä, osin sateinen sääkään ei suuremmin haitannut hienosti hoidettua kokonaisuutta. Kuuluisasta ranskalaisesta kulinarismista saimme kohtuullisen osamme pääsemällä tutustumaan tarjontaan useissa matkamme kohdekaupungeissa. Crêpesit ja galettet tulivat meren herkkujen ja muiden alueen erikoisuuksien ohella monille tutuiksi. Siideri, Calva ja Pommeau eivät enää ole yhtä outoja kuin ehkä ennen matkaamme. Näiltäkin osin siis matkailu avarsi.

Mainitsin jo aiemmin oppaamme esiintuomat kokonaisuuksia rikastaneet tapahtumat, joissa asiat eivät menneet niin kuin Strömsössä on tapana. Vaikka suuren maihinnousun suunnitteluun ja valmisteluun olikin käytetty valtavasti aikaa ja voimavaroja, silti kaikilta osin jutut eivät menneet niin kuin piti. Tätä taustaa vastaan tuntuu melkein luontevalta se, ettei meidänkään kaikilta osin hyvin suunniteltu kierroksemme ensimmäisellä yrityksellä osunut lentokentälle, vaan Disneylandiin! Kaiken sotkenut ja kaikki yllättänyt ruuhka hyydytti etenemisemme ja aiheutti hankalan tilanteen, jonka matkan järjestäjänä toiminut Jouni Lehtimäki kuitenkin joukkoineen sai loistavasti hoidettua löytämällä meille sekä majoitukset ja uudet lennot seuraavalle aamulle. Kiitokset siitä matkan järjestäjille vielä kerran.

kiitos myös kaikille matkatovereille hienosta reissusta, toivottavasti tapaamme jälleen esimerkiksi suunnitelmissa olevilla Viipurin ja Murmanskin matkoilla. 17.6.2013 Heikki Seppälä

Ps. loppuun vielä kuva ”tositilanteesta”, jossa suuri osa ryhmästämme mukana. Samalla muistutan siitä, että matkalla mukana olleiden toivotaan laittavan parhaita otoksiaan matkalta Kari T. Korhoselle, jonka kautta ne saadaan kurssin sivuille valokuvapankkiin.

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti

RUK 120 Vienan Karjalassa 12.-15.6.2012

Vuokkiniemi, Vuonninen, Uhtua, Kiestinki, Solovetski ja Rukajärvi. Joukko paikan nimiä, joista olimme lukeneet ja jotka kiinnostivat niin kulttuuri- kuin sotahistoriallisesti. Muun muassa mainittuihin paikkoihin aloitti RUK 120-kurssilaisten joukko retkensä aamulla kesäkuun 12. päivänä. Osa lensi Ouluun varhaisella aamulennolla, osa tuli junalla sinne ja osa liittyi joukkoon Kontiomäellä. Kohti Vartiuksen raja-asemaa lähti Pohjolan Matkat Oy:n bussilla Kontiomäeltä yhteensä 39 kurssilaista. Yksi retkelle mukaan mahtuneista valitettavasti joutui viime hetkellä perumaan selkävaivojensa takia. VL-Matkat toimi matkamme operaattorina. Matkanjohtajana ja oppaana meitä asiantuntevasti ja kaikkien tyydytyksesi vei historian saloihin FM Juhani Vakkuri.

Selvittyämme rajamuodollisuuksista melko nopeasti ja täytettyämme juomavarastomme lähdimme kohti Kostamusta, jota rakentamassa ollut veli Pekka Hynynen kertoi kombinaatin ja kaupungin rakennusvaiheista 1970- ja 80-luvuilla. Kostamukseen tutustuimme kiertäen bussilla keskeiset alueet. Suomalaisten rakentamat talot erottuivat edukseen. Lähtiessämme kohti pohjoista ajoimme teollisuuskombinaatin ohitse, jolloin totesimme sen kaikinpuolisen suuruuden.

Kohti Vuokkiniemeä ajaessamme koimme tuon kulmakunnan tiestön ”erinomaisuuden”. Tie oli leveä hiekkaväylä tiheän metsän keskellä, pitkiä suoria, olemattomia ojia, kuoppa kuopan vieressä eikä ollenkaan asutusta. Meiltä meni tuohon Kostamuksen ja Vuokkiniemen väliseen 60 km matkaan yhdellä pysähdyksellä kolmisen tuntia. Tuo pysähdys tehtiin Tollojoella, jossa oli ollut muinoin virkeä kylä vuolaan virran varrella. ”Perspektiivisyistä” kylän asukkaat oli siirretty jonnekin. Joen törmällä oli jäljellä vanha, maatunut ortodoksinen hautausmaa, johon tutustuimme.

Vuokkiniemi on nykyään noin 500 asukkaan kylä, jossa on näkyvissä vielä runsaasti vanhoja harmaita taloja pienine peruna- ja vihannesmaineen. On tosin myös uudempaa, maisemaan huonommin sopivaa rakennuskantaa. Vuokkiniemi oli Lönnrothin Kalevalan runojen keruun keskeisiä paikkoja. Tunnetun runonlaulajan Arhiippa Perttusen patsas on kylässä. Siellä on vieraillut moni muukin suomalainen perinteenkerääjä. Suomen ensimmäinen valokuvaaja I.K Inha kuvasi siellä vuonna 1894. Suomalaiset ovat rakentaneet kylään pyöröhirsistä komean koulun.

Vuokkiniemestä lähdettyämme tulimme jatkosodan taistelualueille. Vakkuri selosti meille suomalais- saksalaisen III armeijakunnan hyökkäystä heinä-elokuussa 1941 kohti Muurmannin rataa karttojen avulla. Armeijakuntaa komensi kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo. Armeijakunnan tehtävänä oli Muurmannin radan katkaiseminen ainakin yhdestä kohdasta.

Ponkalahdessa pysähdyimme kahvi- ja voileipätauolle. Seuraten ryhmä F:n taisteluja saavuimme Vuonnisiin, jolla on Kalevalan synnyssä eepoksena huomattava merkitys. Lönnroth oli siellä useaan otteeseen. Hän kirjoitti runsaasti ylös Ontrej Malisen laulamia runoja. Hän tapasi siellä Vaassina Kieleväisen, jonka kanssa keskustelut saivat aikaan Lönnrothille ajatuksen kirjoittaa keräämistään runoista Kalevalan eepokseksi. Mielenkiintoista oli tavata kylässä Vaassinan suoraan alenevaa polvea oleva Vasili Kieleväinen ja hänen äitinsä Lempi. Vasililla on pieni kioski, jossa hän myy tekemiään tuohiesineitä. Jokaisen kassiin tuli jokin pieni tuohityö. Kylä on kauniilla paikalla Ylä-Kuittijärven rannalla, mutta asukkaita ei enää kovin paljoa ole.

Bussissa alkoi pysähdyksen jälkeen soida ”Eldankajärvi”. Ohitimme järven pohjoispuolelta sen verran kaukaa että järveä emme nähneet, mutta saimme Vakkurilta selvityksen Erkki Tiesmaan sanoittaman laulun sanojen sisällöstä. Ohitimme Kis-Kis kukkulat, joista Makkara oli suomalaisten ja Muna neuvostoliittolaisten tukikohta.

Illalla kahdeksan jälkeen saavuimme Uhtualle, jonka nimi virallisesti vuodesta 1961 alkaen on ollut Kalevala. Majoituimme kahteen hotelliin, suurempi joukko hotelli Weltiin ja pienempi hotelli Sampoon. Illastimme ja jatkoimme keskusteluja lasin ääressä.

Aamulla suoritimme kiertoajelun Uhtualla, jonka asukasluku on noin 5000 ja joka sijaitsee Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla. Uhtualla on edelleen vajaa puolet asukkaista karjalankielisiä. Näimme Lönnrotin nimikkopuun, jota vasten hänen sanottiin istuneen ja kuunnelleen runonlaulajia. Näimme myös voimalaitoksen, joka ei ole kuulemma koskaan ollut toiminnassa. Mielestämme vesi kulki toisin päin kuin voimalaitoksen suunnittelijat olivat nähneet. Kaupunki on varsin ränsistynyt. Rakennukset ovat huonokuntoisia ja tiet kuoppaisia. Kaupassa käynnin jälkeen suuntasimme edelleen pohjoiseen kohti Kiestinkiä. Ensimmäinen pysähdys oli Malviaisen tienhaarassa. Siellä on hyvin säilynyt molempien taisteluosapuolten asemat. Neuvostoliittolaisten asemat ovat kapeahkon joen eteläpuolella olevalla kukkulalla, jossa on myös komea muistomerkki. Muistomerkki on pystytetty neuvostojoukkojen voiton ”fasistisista rosvojoukoista” kunniaksi. Suomalaisten erittäin hyvin säilyneet asemat ovat joen pohjoispuolella olevilla kukkuloilla. Kävimme tarkastamassa kaksi tukikohtaa, Kumpu- ja Nokka-nimiset, jotka olivat meidän aikanaan saamien oppien mukaisestikin erinomaisesti sijoitettu.

Nyt alkoi soida bussissa ”Röhön rantaan”. Ajettuamme jonkin matkaa nousimme bussista ja marssimme muutaman sadan metrin matkan Röhö-järven rantaan. Nevalan Kari suoritti koko ryhmän puolesta aamu-uinnin kymmenasteisessa vedessä. Kari sai ansaitusti runsaat suosionosoitukset. Järvi on matala-, hiekkarantainen, kaunis järvi. Asutusta ei näkynyt.

Sitten seurasimme ryhmä J:n hyökkäystä kohti Kiestinkiä. Ryhmään kuuluneen JR 53:n komentajana oli everstiluutnantti Turtola. Ylitimme Sohjananjoen, kuten Turtolan joukotkin kiivain taisteluin. Meillä ylitys sujui bussilla ongelmitta.

Pysähdyimme Kokkosalmella olevalle Suomen valtion v. 2008 pystyttämälle sankarivainajien muistopatsaalle. Joukko asettautui paririviin. Olli Puntila ja Arto Arvonen laskivat kurssimme seppeleen muistomerkille. Kurssimme pastori Jaakko Uronen piti lyhyen, koskettavan puheen ja lauloimme virren ”Sun kätes Herra voimakkaan suo olla turva Suomenmaan”.

Seurasimme JR 53:n hyökkäystä Kiestingin itäpuolelle. Vakkuri selvitti meille Kiestingin motin syntymisen, johtamisongelmat sen syntymiseen ja vihdoin sieltä loppujoukkojen murtautumisen takaisin. Evl Turtola kaatui tiedustellessaan mahdollista murtohyökkäyskohtaa. Monien näkemys on, että hän tapatti itsensä AK:n komentajan kenraali Siilasvuon kieltäydyttyä antamasta ajoissa perääntymiskäskyä. Turtola ylennettiin kaatumistaan seuraavana päivänä everstiksi. Kiestingin motin taistelut olivat ankarat. Haavoittuneita oli lähes tuhat ja kaatuneita useita satoja. Motista murtauduttaessa jouduttiin jättämään merkittävä määrä kalustoa ja osa kaatuneista jouduttiin hautaamaan alueelle. Totesimme rintamalinjat, joihin hyökkäys kohti Muurmannin rataa pysähtyi vuoden 1941 lopulla todennäköisesti maamme poliittisen johdon esityksestä, jottei olisi ärsytetty USA:n johtoa. Vastuu rintamasta siirtyi saksalaisille, jotka olivat siellä asemissa lähes kolme vuotta aselepoon syyskuun alkuun 1944 saakka.

Kiestingin jälkeen ajoimme Muurmannin Pietarin valtatielle ja sitä etelään Vienan Kemiin. Tätä pitkää ajotaivalta, runsaat 150 km, kevensi Salmisen Reijo johtamalla bussissa yhteislaulua ja kertoilemalla välissä mukavia juttuja. Matkalla oli ongelmana polttoaineen saanti. Kävimme usealla bensa-asemalla, mutta kaikissa oli diesel loppu. Kuljettajamme mukaan ei meillä vielä hätää ollut, mutta hän ei ollut varma kuinka iso bussin tankki oli. Kun käännyimme valtatieltä Vienan Kemiin, löytyi vihdoin asema, jossa dieseliä oli ja meiltä hävisi pelko bussissa yöpymisestä.

Vakkuri osoitti ennen Vienan Kemiä tien pohjoispuolella olevaa lentojoukkojen varuskuntaa, joka kuitenkin näytti autiolta. Vienan Kemi, jonka läpi ajoimme, ei näyttänyt hääppöiseltä. Hotellimme Prichal sijaitsi Kemin satamassa noin 15 km kaupungista olevassa rantakylässä. Hotelli on useasta, 2-kerroksisesta hirsirakennuksesta muodostuva aivan satamalaiturin vieressä sijaitseva. Huoneet ovat pieniä, mutta yhdeksi yöksi kelpaavia. Ruokailu tapahtui erillisessä samoin 2-kerroksisessa ravintolarakennuksessa. Pitkän päivän jälkeen ruoka maistui ruokaryyppyineen. Moni katsoi hyväksi myös konjakin ottamisen kahvin kanssa. Joukossamme oli myös muutama, jotka innostuivat käymään pitempiä keskusteluja ravintolan terassilla olleiden kolmen venäläisen maastopukuisen reservinupseerin kanssa. Lieneekö keskustelujen aiheena ollut komentaja Makarovin esittämä sotilaidemme yhteistyö.

Torstaiaamuna varhain oli herätys, jotta ehtisimme Solovetskiin klo 8.00 lähtevään laivaan. Vienan meri oli harvinaisen tyynni tuon kahden tunnin laivamatkan aikana. Ilma, vaikka oli aurinkoista, oli viileä. Laivalla oli runsaasti turisteja. Näimme useita hylkeitä ja lähes kaikki taisivat nähdä myös tuon meren tunnettuja maitovalaita. Saavuttuamme pääsaareen nousimme kolmeen paikalliseen pieneen bussiin ja ajoimme niillä luostarin viereen. Lähdimme kiertämään luostaria paikallisoppaan ja tulkkimme Tarjan johdolla. Valitettavasti niin paikallisopas kuin Tarja olivat heikkoäänisiä ja selostukset jäivät suurimmalta osaltaan kuulematta. Onneksi Vakkurin Juhani oli käynyt useasti luostarissa ja tunsi paikan historian hyvin ja auttoi vastoin säännöksiä meitä saamaan kohtuullisesti tietoa. Monet ostivat myös suomenkielisen saaria käsittelevän kirjasen.

Luostarin historia alkaa 1400-luvulta. Se on ollut aikanaan Venäjän huomattavin luostari, jossa on erityisesti 1600-luvun alkupuoliskolla toiminut joukko Venäjän huomattavimpia kirjailijoita ja tiedemiehiä. Se on myös vastustanut Moskovan ja Pietarin valtaa ja kärsinyt siitä useaan otteeseen.

Luostari on rakennettu linnoituksen muotoon korkeiden muurien sisälle. Sen muurit ovat jopa 7 metriä paksut. Luostarin alue on viisikulmainen, kussakin kulmassa 17 metriä korkea torni. Krimin sodan aikaan vuonna 1854 englantilaiset sotalaivat hyökkäsivät ja ampuivat usean tunnin ajan luostaria, mutta eivät saaneet aikaan suurempaa vahinkoa. Vihollinen joutui perääntymään.

Luostarissa on lukuisia kirkkoja, jotka samoin kuin monet muut rakennukset ovat saneerauksen kohteena. Osittain luostari on jo kunnostettu, mutta paljon on vielä tehtävää. Saneeraustyöt olivat vierailummekin aikana käynnissä. Vuodesta 1990 luostari on elpynyt kohti vanhaa loistoa. Vuonna 1992 se hyväksyttiin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon.

Parhaimmillaan luostarissa on ollut noin 200 munkkia. Nykyään heitä on noin 40. Saarilla asuu kaikkiaan noin 1000 asukasta. Luostarin eräässä kirkossa kurssimme kvartetti – Hyvönen, Puskala, Salminen ja Uronen – esittivät upeasti kanonista musiikkia.

Saarilla oli Neuvostoliiton aikana vuoteen 1990 merivoimien laivastotukikohta. Saarilla on toiminut Neuvosto-Venäjän tunnetuin vankileirien saariston keskitysleiri vuosina 1923 – 1939. Neuvostovallan alussa sinne vietiin muun muassa vanhan Venäjän parhaimmat tiedemiehet. Sanottiin, että siellä oli silloin Venäjän tiedeakatemia kokonaisuudessaan. Kaikkiaan noina vuosina saarten vankileireillä oli 80 000 vankia, joista puolet jäi Solovetskin maahan.

Siellä on nykyään museo, joka kertoo tuosta gulag-ajasta. Luostarissa on ollut valtion rangaistusvankila jo 1500-luvun puolivälistä saakka. Siellä pidettiin rikoksista uskontoa ja valtaa vastaan tuomittuja vankeja. Vankien joukossa on ollut vuosisatojen kuluessa lukuisia tunnettuja valtiomiehiä ja uskonmiehiä. Kävimme tutustumassa noihin vanhoihin vankilatiloihin.

Söimme lounaan luostarikierroksen jälkeen pienehkössä ravintolassa. Sen jälkeen kiertelimme ympäriinsä pienemmissä porukoissa. Laivamme Belomorskiin (Sorokkaan) lähti klo 18.30. Meillä oli jostain syystä tieto, että laiva olisi kantosiipialus ja matkamme kestäisi 1,5 – 2 tuntia. Totuus valkeni satamassa ja merellä, laiva oli hidas ja matkamme kesti runsaat 4 tuntia. Olimme Sorokassa vasta kellon ollessa lähellä yhtätoista illalla.

Laivalla ei ollut meidän lisäksemme kuin 5 muuta matkustajaa. Niinpä Salmisen Reijo veti laivan salongissa tietokilpailun. Joukkomme jaettiin kuuteen ryhmään. Kysymykset olivat laaja-alaisia ja melko hankalia ”retsimäisiä”. Kun Reijo kysymysten ohessa kertoili jälleen vitsejä ja kaskuja niin tämä ohjelmanumero nopeutti muuten aika tylsää laivamatkaa mukavasti. Voittajajoukkue, joka koostui etupäässä VK:sta, osoitti laajaa tietämystään kapteeninsa Lehtorannan (PK) johdolla.

Yksi esimerkki kysymyksistä. Mikä on Vanhan Testamentin mukainen tapahtuma, jonka seurauksena miesten lukumäärä supistui kolmanneksella? Oikean vastauksen lukija voi hakea lukemalla raamattua. Ehkä toinen kysymys on myös hyvä kertoa. Mainitse Tuntemattomasta sotilaasta kolme (niitä on kaikkiaan kuusi) henkilön nimeä, joilla nimillä on myös suomalainen olympiavoittaja. Tästä vastauksen löytää kirjan jälleen lukemalla ja katsomalla Olympiakomitean nettisivuilta suomalaiset olympiavoittajat.

Kun saavuimme Sorokassa hotelli Gandvikiin, Vakkuri lupasi yllätyksen. Se oli hotellin taso. Se oli hyvinkin suomalaisen kolmen tähden tasoa. Myöhäiseltä illalliselta kaikilla oli kiire nukkumaan pitkän päivän ja edellisen illan juhlinnan jälkeen.

Aamulla oli jälleen varhainen herätys ja klo 8.00 olimme jo bussissa. Aluksi seurasimme usean kilometrin Stalinin kanavaa, jonka toisen pään olimme nähneet kaksi vuotta aikaisemmin retkellämme Poventsassa. Runsaan 40 kilometrin ajon jälkeen saavuimme jälleen Muurmansk – Pietari valtatielle, jota ajoimme vajaa 50 km Kotskoman tienhaaraan. Siellä käännyimme länteen tietä, joka oli öljysoratie ja jonka pinta oli pahasti rikki. Tuon tien eteläpuolella oli uudehko, hyvin rakennettu rautatie, jossa oli sähköistyspylväät paikallaan ilman johtoja. Näimme myös yhden todella tyylikkään aseman. Vakkurin ja kuljettajamme, jotka olivat jo usean vuoden aikana kulkeneet siellä, mukaan koskaan ei ole yhtään junaa radalla näkynyt. Arvuuttelimme mikä on ollut syy tällaisen investoinnin tekemiseen. Ihmetyksemme kasvoi suunnattomaksi, kun parinkymmenen kilometrin jälkeen tiemme muuttui uudeksi, todella viimeisen päälle tehdyksi maantieksi. Vakkurin mukaan tämä tien osuus oli ollut edellisenä kesänä työn alla ja hänen tietojensa mukaan saksalaisen yhtiön urakoima. Parissa paikassa oli vielä luiskan mullitus ja nurmetus käynnissä. Kuljettajamme kehui tietä ”maailman parhaaksi”. Miksi tämä tie ja rautatie on tehty asumattomaan korpeen?

Vajaa kaksikymmentä kilometriä ajettuamme tätä uutta baanaa pitkin alkoi muutaman vuoden vanha hyvä päällystetty tie. Ennen Rukajärveä kuulimme selostuksen tämän suunnan taisteluista. Jatkosodan alkaessa 14.D hyökkäsi eversti Raappanan komentamana Kuhmon ja Nurmeksen kohdilta kohti itää. Aluksi tavoitteena oli Repola ja sen valtaamisen jälkeen Rukajärvi. Tämän jälkeen hyökkäystä jatkettiin itään. Hyökkäys pysähtyi Rukajärveltä kymmenkunta kilometriä itään Ontajoelle. Pysähdyimme niihin asemiin. Vakkuri tarjosi ryhmälle hyvin suoritetun retken kunniaksi venäläistä samppanjaa. Salmisen johdolla ryhmämme lauloi Finlandian sotiemme sankarien ja sodissamme taistelleiden isiemme kunniaksi.

Poikkesimme Rukajärven kylään, jossa asutus on järvestä kohoavalla rinteellä. Harmaita asumuksia ja etupäässä vanhempaa väkeä. Tosin muutama nuori yritteliäs kävi pyytämässä ruplia. Kun kysyimme, mikseivät ole koulussa, sanoivat, että on ”practis-päivä”.

Vielä pysähdyimme Ontrosenvaaran taistelupaikan lähellä olevan joen varteen, jossa kuulimme selostuksen tuosta taistelusta.

Sitten oli aika viimeisen kahvitauon. Kuskimme Tero keitti jälleen kahvit ja söimme voileivät. Tietokilpailun voittanut joukkue sai kahvin kanssa konjakit palkintonaan oivasta tietämyksestään.

Lopuksi lauloimme Reijon johdolla Maamme-laulun.

Rajamuodollisuudet sujuivat vähäisestä liikenteestä johtuen nopeasti ja rajojen välissä useimmat ostivat juhannusjuomia taxfree-kaupasta.

Suomen puolelle saavuttuamme oli aika kiittää matkanjohtajaamme Juhani Vakkuria, joka pitkien siirtymätaipaleiden aikana varsinaisten matkankohteisiin liittyvien tarinoiden ohessa kertoili laajemminkin sotiemme historiasta ja Vienan Karjalan vaiheista. Samoin kiitettiin kuljettajaamme Moilasen Teroa, joka huonoista teistä huolimatta kuljetti meidät aikataulun mukaisesti ja olosuhteisiin nähden tasaisesti.

Lopuksi puheenjohtajan kertoili hallituksen piirissä olevista ajatuksista seuraavien matkojen tiimoilta. Ensi kevääksi on suunniteltu matkaa Normandiaan. Nyt matkan aikana tuli vahvasti esille tarve tehdä pienemmän ryhmän kanssa viime syksynä yhdessä SUVE:n kanssa toteutettu Muurmannin – Petsamon matka myös omana matkanamme. Onko sen aika ensi vuoden syksyllä vai seuraavana vuonna, on riippuvainen tuosta Normandian matkan toteutumisesta. Myös kerrottiin ajatuksesta järjestää ensi kevään perinneyhdistyksen kokous Hämeenlinnassa ja tutustua siellä panssari- ja tykistömuseoihin.

Matkat oman kurssin kanssa tuntuvat olevan kysyttyjä. Nyt mukana olleista 39 kurssilaisesta, on 18 ollut jokaisella matkalla. Ensikertalaisiakin oli kuitenkin myös useita.

Loppupäätelmänä voi matkan toteutumisesta vastanneena todeta retken täyttäneen tarkoituksensa.

Olli Puntila

Kategoriat: Matkakertomukset | Jätä kommentti