Suomen tie itsenäisyyteen

Koosteen laatinut Veijo Pimiä (RUK-120)/ Suomen itsenäisyyden 100-v. juhlavuosi

Ruotsin menettäessä suurvalta-asemansa suuressa Pohjan sodassa menetti se samalla myös valloittamiaan alueita, mm. osan Suomea. Pelko Suomen kokonaan menettämisestä johti toimenpiteisiin Suomen sitomiseksi kiinteämmin emämaahan. Mm. Ruotsin kieli oli saatava yksinomaisena koko valtakuntaan ja Suomen kieli ajamittaan kokonaan hävitetyksi. Kun sitten Ruotsi Haminan rauhassa 1809 menetti koko Suomen ja Suomesta muodostettiin suuriruhtinaskunta, jäivät Ruotsin aikaiset lait yhä voimaan. Ruotsin kielen rinnalle tuli nyt toiseksi viralliseksi kieleksi Venäjä. Ruotsin vallan aikainen virkakunta oli saanut jäädä paikoilleen ja jatkaa työtään entisen lainsäädännön mukaan. Kun lisäksi Suomi sai oman rahan ja postilaitoksen sekä vielä oman sotaväenkin, ei itsenäisyysajatuksia tuolloin liiemmin esiintynyt. Kaksi asiaa kuitenkin vielä hiersivät. Suomen kieli ei ollut tasaveroinen Ruotsin ja Venäjän kanssa, ja Karjalan lahjoitusmaiden talonpojat olivat eri asemassa kuin muut suuriruhtinaskunnan asukkaat.

Suomen kansa alkoi nyt etsiä oman menneisyytensä ja tulevaisuutensa perusteita. Sen seurauksena tapahtui suuri kansallinen herääminen, jota nyt sanotaan nationalismiksi. Tämä loi pohjan tulevalle itsenäisyydelle. Suomen kieli oli kuitenkin vielä lapsipuolen asemassa. Vaikka se sitten viimein tuli tasavertaiseksi Ruotsin ja Venäjän kanssa vuonna 1881, oli kuitenkin johtavassa asemassa oleva luokka kokonaisuudessaan ruotsinkielistä. Kielikysymys onkin aiheuttanut erimielisyyttä aina tähän päivään asti.

Nikolai II tullessa Venäjällä valtaan, saivat kiihkokansalliset yliotteen, jonka seurauksena keisari antoi vuonna 1899 ns. Helmikuun manifestin. Tämän perimmäisenä tarkoituksena oli suuriruhtinaskunnan lakkauttaminen ja Suomen liittäminen täydellisesti Venäjään. Edellisenä vuonna Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov ryhtyi välittömästi toimeenpanemaan manifestin määräyksiä.

Suomalaisetkaan eivät suinkaan jääneet toimettomiksi. Yhdessätoista päivässä kerättiin yli puoli miljoonaa allekirjoitusta ns. suureen adressiin, jota lähti sitten 500 henkinen lähetystö viemään 13 päivänä maaliskuuta Pietariin. Sieltä jouduttiin kuitenkin palaamaan tyhjin toimin, keisarin kieltäytyessä ottamasta lähetystöä vastaan. Tämän jälkeen syntyi Suomessa ns.. aktivistinen liike, jonka voi katsoa alkaneeksi huhtikuussa 1902. Sen mukaan oli suomalaisilla oikeus puolustautua aseellisesti väkivaltaa vastaan. Seurauksena oli. että 16.6.1904 kenraalikuvernööri Bobrikov menetti henkensä. Seuraavana vuonna prokuraattori Eliel Soisalon-Soininen koki saman kohtalon.

Venäjällä alkoi syksyllä 1905 suurlakko, joka lamautti käytännöllisesti katsoen koko Venäjän. Sen myötä aktivistit organisoivat suurlakon myös Suomessa johon yhtyivät kaikki kansalaispiirit. Täällä lakko kesti vain runsaan viikon, mutta sen seurauksena keisari peruutti helmikuun manifestin. Sosiaalidemokraatit ja porvaripuolueet olivat lakon alussa varsin tiiviissä yhteistoiminnassa. Lakon aikana sosiaalidemokraatit perustivat järjestyskaarteja, joissa toimi myös ylioppilaita. Kun sitten lakon jälkeen alettiin perustaa punakaarteja, jotka läheisessä yhteistyössä bolsevikkien kanssa syyllistyivät myös väkivaltaisuuksiin, kiristyivät välit aina aseellisiin yhteenottoihin asti.

Joulukuussa 1905 pidettiin Tampereella salainen bolsevikkipuolueen ensimmäinen yleisvenäläinen kongressi. Täällä Stalin tapasi ensi kerran Leninin. Mielialat olivat korkealla kun vallankumouksen liikehdintä läheni huippuaan. Bolsevikeilla ei kuitenkaan ollut vielä mahdollisuutta vallankumoukseen, ja Lenin joutui piileskelemään eri maissa, kunnes sitten Venäjän kokemat vastoinkäymiset loivat vallankumoukselle uudet mahdollisuudet.
Vuoden 1906 Suomen suuri saavutus oli säätyjen lakkauttaminen ja tilalle perustettu yksikamarinen, yleisellä äänioikeudella valittava eduskunta. Ensimmäiset vaalit toimitettiin
maaliskuussa 1907. Alkuvuodet olivat kuitenkin poliittisesti epävakaita. Eduskunta hajotettiin
useaan otteeseen, ja uudet vaalit jouduttiin toimittamaan lähes vuosittain. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän sisäinen tilanne kiihdytti Suomen irtautumista keisarikunnasta niin, että eduskunta hyväksyi 18.7.1917 ns. valtalain, jonka oli määrä siirtää keisari-suuriruhtinaan käyttämä korkein valta eduskunnalle, lukuun ottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan tätä hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan ja määräsi taas uudet vaalit.

Uusi eduskunta kokoontui marraskuun 1. päivänä. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet sitä lailliseksi, mutta tulivat kuitenkin mukaan ja esittivät ns. ”me vaadimme”, ohjelmansa jossa oli monenlaisia vaatimuksia. Mm. kesällä eri puolille valtakuntaa järjestyksen turvaamiseksi perustettujen suojeluskuntien hajottaminen. Mutta ennen kuin näitä ehdittiin alkaa käsitellä, tapahtui bolsevikkien vallankumous Pietarissa, joka sitten levisi nopeasti yli koko Venäjän. Helsinkiin lähetettiin välittömästi 10 henkinen delegaatio vaatimaan myös suomalaisia aloittamaan oma vallankumouksensa, jolloin paikalla ollut O W Kuusinen vakuutti sen tapahtuvan jo samalla viikolla. Kun näin ei kuitenkaan tapahtunut, saapui Stalin Helsinkiin 17. marraskuuta yllyttämään suomalaista työväestöä kapinaan, luvaten kaikkea apua Venäjän bolsevistiselta hallitukselta.

Suomessa työväestön vasen siipi valmistautui taisteluun. Eduskunnalle annettiin uhkavaatimus, mutta kun puhemies ei ottanut sitä käsiteltäväksi, julistettiin 13. päivänä yleislakko. Punakaartit aloittivat nyt toimintansa. Eri puolilla maata tapahtui väkivallantekoja jotka synnyttivät vihaa ja katkeruutta ja syvensivät entisestään yhteiskuntaryhmien välistä kuilua. Eduskunta jatkoi kuitenkin työtään. Se päätti äänin 127 – 68 itse ryhtyä käyttämään korkeinta valtaa. Sosiaalidemokraatit vaativat heti sen käyttöön ottoa ja saivatkin aikaan sen, että eräitä lakeja vahvistettiin, (mm. 8 tunnin työaikalaki). Hallituksen kokoonpano sen sijaan oli sovittamaton. Marraskuun 27. päivän yönä tapahtuneessa äänestyksessä eduskunta sai lopulta P. E. Svinhufudin johtaman porvarihallituksen.

Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui alussa työväenkaarteihin kielteisesti, koska niitä ei pystytty suurlakon aikana hillitsemään. Perustettujen suojeluskuntien piti olla poliittiselta kannalta puolueettomia, mutta sosiaalidemokraatit katsoivat kuitenkin niiden olevan tähdätty työväestöä vastaan. Nyt he ryhtyivät perustamaan omia punakaartejaan, joista kehittyi merkittävä aseellinen mahti. Näiden kaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopulla jo n. 35 000 miestä. Aseita nämä saivat venäläisiltä. Vastaavasti kesän 1917 aikana konservatiivien ja porvariston toimesta syntyi yleisen järjestyksen turvaamiseksi n. 250 suojeluskuntaa. Nämä saivat aseet Saksasta sekä asekauppiailta Viipurista ja Pietarista. Tammikuussa oli suojeluskuntia jo n. 400, miesvahvuuden ollessa n. 40 000.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa oli väestön kasvun johdosta tilattoman väestön osuus suuresti lisääntynyt. Maanomistajat ja tehtaanpatruunat ahneudessaan kuitenkin vähät välittivät työväestöstään, jonka elintaso aleni alenemistaan. Tämä sai Venäjältä tulevat vallankumousaatteet lankeamaan otolliseen maaperään. Niinpä Suomen vallankumoukselliset saivat varsinkin Etelä-Suomen kaupungeissa, siellä olleen venäläisen sotaväen avustamana ylivallan. Pohjoisempana taas vastaperustetut suojeluskunnat estivät punaisten mahdollisuudet.

Joulukuun 4. päivänä 1917 koko senaatti marssi eduskuntaan. Puheenjohtaja jätti eduskunnalle 16 esitystä, mukana ehdotus Suomen hallitusmuodoksi, jonka mukaan Suomi olisi riippumaton tasavalta. Kahta päivää myöhemmin, joulukuun 6. päivänä eduskunta sen hyväksyi äänin 100 – 80 Sosiaalidemokraateilla oli vastaehdotus, jonka mukaan riippumattomuus on saatava sovinnollisesti Venäjän kanssa tehtävällä sopimuksella.

Suomi oli nyt julistautunut itsenäiseksi. Jäätiin odottamaan muiden valtioiden tunnustuksia, joita ei kuitenkaan tullut ainoatakaan. Ensimmäisenä tästä hermostui sosiaali-demokraattisen puolueen vallankumouksellinen siipi, jolloin tulevan Kansanvaltuuskunnan johtomiehet: Kullervo Manner, Edvard Gylling ja K. H. Wiik lähtivät Pietariin. Täällä he jättivät Leninille ja Trotskille 27. päivä joulukuuta kirjelmän, jossa ilmoittivat, että vallankumousta ei voida aloittaa, koska kukaan ei ole Suomea tunnustanut. Lenin ilmoitti tällöin, että he kyllä heti tunnustavat, jos Suomen senaatti sitä pyytää. Asia saatettiin senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhuvudin tietoon. Tämä matkusti joulukuun 29.päivänä Pietariin, mukanaan Carl Enckell ja K. G. Idman. Seurue odotteli 31.päivän iltana susiturkeissaan 3 tuntia Smolnan aulassa, jolloin sitten vuoden viimeisinä minuutteina sille tuotiin kansankomissaarien päätöksenä tunnustuskirja.

Sosialistinen vallankumousjohto pyrki nyt voimassaolevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamaan. Suurlakon aikana ilmeni, että sitä ei saada aikaan omin voimin, oli otettava se apu jota maassa oleva venäläinen sotaväki oli auliisti aateveljilleen tarjonnut. Alettiin aseistaa punakaartia, sekä toimeenpanna järjestyshäiriöitä eri puolilla maata. Kun yhteiskuntarauha kävi yhä heikommaksi, esitti hallitus eduskunnalle jyrkän vaatimuksen saada valtuudet perustaa järjestysmiehistöjä, jotka pystyvät takamaan turvallisuuden ja järjestyksen maassa. Kiihkeän keskustelun jälkeen eduskunta äänin 97 – 85:ttä vastaan tähän sitten luvan antoi. Hallitus ryhtyi nopeasti toimeen. Alettiin perustaa järjestyskuntia joihin saatiin miehistöä vastaperustetuista suojeluskunnista.

Haminan kadetit olivat helmikuussa 1915 perustaneet Suomen itsenäisyyspyrkimysten edistämiseksi ns. sotilaskomitean. Kun vuoden 1917 lopulla oli Suomeen saapunut Venäjältä kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim, vedettiin tämä myös komitean jäseneksi. Mannerheim, joka näki sillä hetkellä suurimmaksi vaaraksi maassa olevat yli 40 000 miehen vahvuiset venäläisjoukot, kyllästyi pian komitean jaaritteluihin ja uhkasi erota tästä. Tällöin puheenjohtaja kenraaliluutnantti Clas Charpentier halusi luovuttaa kaikki tehtävänsä Mannerheimille, joka sai sitten Svinhuvudilta myös valtuudet ottaa komentoonsa valmisteilla olevat Suomen puolustusvoimat.

Kolmen päivän kuluttua Mannerheim matkusti väärennetyin papereiden turvin lähimpien apulaistensa kanssa Vaasaan, jossa perusti johtoesikunnan. Täällä hän mobilisoi lähiseudun suojeluskunnat ja päätti riisua ensimmäiseksi Vaasan, Seinäjoen ja Lapuan venäläiset varuskunnat aseista. Lähimmät alaiset vastustivat, kun epäilivät sen onnistumista, mutta tuore ylipäällikkö piti päänsä. Tammikuun 27 ja 28 päivän välisenä yönä aloitettiin. Neljässä päivässä oli koko silloinen Etelä-Pohjanmaa vapautettu ja saatu aseita lähes divisioonan tarpeiksi.

Samana yönä kokoontuivat myös Helsingin punakaartin kymmenen pataljoonaa jotka olivat saaneet aseet edellisinä öinä venäläisiltä. Seuraavana aamuna oli valtiokaappaus jo todellinen. Eduskunta ja senaatti olivat mennyttä. Osa jäsenistä pääsi pakenemaan Vaasaan, jossa vain nelimiehinen hallitus sitten jatkoi toimintaa. Keski- ja Pohjois-Suomen suojeluskunnat joutuivat samanaikaisesti kiivaisiin taisteluihin venäläisen sotaväen ja punakaartin kanssa. Helmikuun alkuun mennessä suojeluskunnat onnistuivat kuitenkin nämä alueet valtaamaan. Suomi oli nyt jaettu kahtia. Rintamalinja kulki mutkitellen Porista Laatokkaan. Punaiset aloittivat välittömästi hyökkäykset tämän linjan eri kohdissa. Ne onnistuttiin kuitenkin vaivoin torjumaan. Mannerheim totesi voimiensa riittämättömyyden ja pyysi siksi senaattia antamaan asetuksen vuoden 1872 asevelvollisuuslain soveltamisesta. Tämä toteutuikin, ja kaikki 21 – 40-vuotiaat miehet kutsuttiin lippujen alle.

Aktivistit olivat jo 1914 laskeneet, että Venäjästä vapautuminen saattaisi vaatia turvautumista asevoimaan. Kun Suomella ei ollut omaa koulutettua sotaväkeä, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi saada sotilaskoulutusta Saksasta. Näin alkoi jääkäriliike josta Mannerheim kuuli vasta tullessaan sotilaskomiteaan tammikuulla. Nuoret miehet olivat lähteneet etupäässä salateitse Saksaan koulutettavaksi. Mistään hyväntekeväisyydestä ei Saksa tätä tehnyt, vaan tähtäimessä olivat omat intressit. Jääkärit joutuivat sitten vuonna 1916 itärintamalle taistelemaan venäläisiä vastaan varsin ankarissa oloissa. Kun Saksa oli tunnustanut Suomen tammikuun 6 päivänä 1918, oli jääkäreiden vihdoin aika palata kotimaahan, jossa niitä nyt tarvittiin. Pääjoukko, 950 miestä saapui Vaasaan 25.päivä helmikuuta. Osa oli palannut jo aikaisemmin. Jääkärit tahtoivat taistella yhtenäisenä joukkona, mutta tämä ei kuitenkaan sopinut Mannerheimille. Koulutetuista johtajista oli huutava puute armeijassa. Mannerheim hajotti jääkärit johtajiksi ja kouluttajiksi eri joukko-osastoihin. Vapaussotaan osallistui kaikkiaan 1 261 jääkäriä.

Koko helmikuun ajan oli valkoinen armeija joutunut torjumaan venäläisten ja punaisten ylivoimaisia hyökkäyksiä. Ne jatkuivat maaliskuun alkupuolella laajasuuntaisena offensiivina Vilppulan rintamalla, jossa puolustajat joutuivat kovalle koetukselle. 3. päivänä maaliskuuta sai Mannerheim senaatista ilmoituksen, että Saksan sodanjohto oli Suomen hallituksen pyynnöstä luvannut tehdä intervention kukistaakseen Suomessa puhjenneen kapinan. Mannerheim, joka ylipäälliköksi ryhtyessään oli nimenomaan asettanut ehdon, että ulkomailta ei apua pyydetä, aikoi heti erota. Lähimmät apulaiset saivat kuitenkin hänet tästä luopumaan ajatuksella estää julistamasta maailmalle, että Saksa Suomen vapautti, jolloin Suomi joutuisi Saksan armoille. Siksi olisi tärkeää, että ratkaiseva voitto olisi saavutettava ennen saksalaisten maihinnousua.

Pääoperaatio, johon osallistui n. 15 000, miestä suunnattiin kohti Tamperetta. Vastassa oli samanvahvuinen puna-armeija. Viikkokausia kestäneiden taistelujen jälkeen oli Tampere huhtikuun 6. päivän aamuna lopullisesti valkoisten hallussa. Sitä ennen oli jo saksalainen Itämeren divisioona noussut maihin Hangossa ja lähtenyt marssimaan Helsingin suuntaan, jonka sitten valtasi siellä olleiden suojeluskuntien tukemina 14. huhtikuuta. Saman aikaan oli pieni saksalainen prikaati noussut maihin Loviisassa. josta se lähti kohti Lahtea, jonka se sai ankarien taistelujen jälkeen vallattua 19. huhtikuuta.

Mannerheimin mielestä saksalaiset olivat jo tarpeeksi auttaneet, ja tästä lähtien suomalaisten on itse suoritettava lopullinen vapauttaminen, Onneksi suunnitelmat olivat valmiina ja keskitykset nopeasti suoritettu, ja niin voitiin ryhtyä lopputaisteluihin, jotka nekin muodostuivat ankariksi, ennen kaikkea eri puolilla Karjalaa. Viimeinen taistelu käytiin Inossa, jossa tuo Pohjolan suurin linnake vallattiin 15. toukokuuta.

Heti seuraavana päivänä pidettiin Helsingissä sotilasparaati ja ohimarssi jonka vastaanotti kenraali Mannerheim seurueineen. Kaksi päivää myöhemmin kokoontui eduskunta, joka nimitti senaattori Svinhufvudin valtionhoitajaksi, J. K. Paasikiven muodostaessa hallituksen. 30.toukokuuta kutsuttiin Mannerheim senaatin istuntoon jossa esiteltiin uusi armeijan organisaatiosuunnitelma. Armeija järjestettäisiin saksalaiseen mallin mukaan ja saksalaisten avulla. Ylipäälliköllä olisi rinnallaan saksalainen yleisesikuntaupseeri joka kaiken laatisi, ja toisi sitten ylipäällikölle allekirjoitettavaksi. Tämän kuultuaan Mannerheim ilmoitti luopuvansa vielä samana iltana päällikkyydestä ja matkustavansa seuraavana aamuna ulkomaille.

Ja näin hän myös sitten teki. Armeijaa ryhdyttiin nyt rakentamaan saksalaisten asiantuntijoiden johdolla ja Saksan tarpeita silmälläpitäen. Valtiomuodoksi valittiin monarkia. Kuninkaaksi haluttiin Saksan keisarin nuorempi veli Oscar. Keisari Wilhelm II katsoi Suomen kuitenkin tälle liian vähäpätöiseksi. Hessenin prinssi Friedrich Karl sai kelvata. Tämä ryhtyikin sitten välittömästi valmistelemaan Suomen kuninkaaksi tuloaan.

Elokuun 8 päivänä 1918 alkoi Länsirintamalla Amiensin taistelu, joka muodostui ensimmäisen maailmansodan käännekohdaksi ja johti 100 päivää myöhemmin Saksan antautumiseen. Suomen kuningashaaveet romahtivat. Rüdiger von der Goltz joutui vähin äänin poistumaan joukkoineen Suomesta. Paasikiven saksalaismielinen hallitus joutui eroamaan. Valtakunta oli lähtemässä tuuliajolle. Samanaikaisesti vuoden lopulla alettiin Leninin myötävaikutuksella kouluttaa Venäjällä suomalaisten taistelujoukkojen komentajia,
kun odotettiin uuden vallankumouksen alkua. Suhteet länteen olivat saksalaissuuntauksen vuoksi jäässä, eikä sulamista ollut näköpiirissä.

Oli kiireesti kutsuttava Mannerheim takaisin Suomeen. Valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja uusi hallitus nimitti 12, joulukuuta Mannerheimin valtionhoitajaksi. Saatuaan tiedon nimityksestään ryhtyi Mannerheim, joka oleskeli sillä hetkellä Lontoossa, jatkamaan jo aikaisemmin aloittamiaan neuvotteluja, nyt valtion päämiehen ominaisuudessa. Paluu Suomeen ja Turkuun tapahtui 23. joulukuuta. Samana päivänä saapui myös Turkuun jo ensimmäinen viljalasti helpottamaan Suomen vaikeaa elintarviketilaa.

Mannerheimilla ei ollut nyt Suomessa muita kuin vaikeita tehtäviä. Länsivallat olivat kuningasseikkailujen ja saksalaissuuntausten vuoksi kovin epäluuloisia, eikä esim. Yhdysvallat ja Britannia olleet tunnustaneet lainkaan Suomea. Päätös eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista palautti diplomaattiset suhteet Ranskan kanssa. Pohjoismaat lähettivät vierailukutsut, mutta Englannin ja Yhdysvaltain tunnustusta saatiin kuitenkin odottaa aina toukokuun alkupuolelle asti.

Venäjällä raivosi samanaikaisesti verinen sisällissota. Sen valkoiset päälliköt pyysivät Suomesta apua. Avunpyynnöt kilpistyivät kuidenkin näiden haluttomuuteen tunnustaa Suomen itsenäisyys. Sen sijaan Viron vapaustaisteluun, joka päättyi 24. helmikuuta 1919, osallistui Suomesta vapaaehtoisia kaksi rykmenttiä.

Suomessa oli jouduttu tekemään vapaussodan jälkeistä häpeällistä loppuselvittelyä teloituksineen ja nälkäkuolemineen. Tilanteeseen oli saatava kiireesti muutos, jonka johdosta huhtikuun 1. päivänä 1919 annettiin asetus valtiorikosoikeuksien lopettamisesta ja saman vuoden kesäkuussa toinen, joka koski yleistä armahdusta.

Armeijan koulutus oli järjestettävä. Suojeluskunnat oli organisoitava uudelleen ja vakiinnutettava. Vanha eduskunta ei ollut enää toimintakykyinen, jonka vuoksi se hajotettiin 24. helmikuuta ja uudet vaalit toimitettiin 1 ja 3. maaliskuuta. Uuden eduskunnan tehtäväksi tuli hyväksyä K J Ståhlberin johtaman komitean laatima uusi tasavaltalainen hallitusmuoto, joka astui voimaan 17.7.1919. Eduskunta joutui sitten jo viikon päästä valitsemaan ensimmäisen tasavallan presidentin. Tässä 26.7.1919 tapahtuneessa vaalitilaisuudessa eduskunta valitsi tasavallan presidentiksi K.J. Stålbergin äänin 143, Mannerheimin saadessa 50 ääntä.

Stålbergin valinta johti lopulta kahtia jakaantuneen kansakunnan eheyttämiseen, jolloin se kesti niin kommunistien kuin lapualaistenkin vyörytykset, Talvi- ja jatkosodan, sekä maailmassa vallinneen pitkän kylmän sodan kauden, jona aikana se pystyi vielä vauhdilla kasvattamaan vaurauttaan, ja työntymään vastustamattomasti maailman valtioiden eturiviin.

Lähteet:

Eri tietolähteistä koonnut: Veijo Pimiä 2017/tammikuu, (veijo.pimia@gmail.com):

Lappalainen Jussi T: Yhden kortin varassa
Luukkanen Arto: Neuvostoliiton historia
Polvinen Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi
Virrankoski Pentti: Suomen historia, Osa 2
Lisäksi on hyödynnetty useita yleisiä historiankirjoituksia ja internet-tietolähteitä”

Kategoria(t): Hyödyllistä tietää. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.