RUK 120-KURSSILAISET

 

RUK 120-kurssin sota- ja kulttuurihistoriallinen retki Muurmanskiin ja Petsamoon

9.-12.9.2014

 

Kurssimme perinneyhdistys on voimissaan: kyseessä oli jo 7. yhteinen retki merkittäville isänmaamme sotahistoriaan liittyville sotanäyttämöille (sellaiseksi voimme lukea myös retkemme Normandiaan, olihan sillä merkittävä rooli maailmanhistorian sotanäyttämöiden käännekohdassa kesällä 1944).

Retkemme miehistövahvuus oli 38; joukossa oli edelleen meitä kaikilla seitsemällä retkellä mukana olleita, mutta myös ilahduttavasti uusia ”tulokkaita” (mainita tulee myös ”adoptioimamme” MSK:n oppilaskunnan edustaja Markku Raevuori). Jälleen saimme todeta, että VK haalii parhaiten joukkojaan paikalle!  Matkamme asiantuntijaoppaana toimi ”vanha tuttu”, maisteri Juhani Vakkuri, jota pääsimme myös onnittelemaan loppukesällä päälle kaatuneen merkkipäivän johdosta.

Osallistujien kokoontumisajon lähtöpisteenä oli Rovaniemi, johon joukkoja saapui tasaisesti maateitse junalla ja ilmateitse Finnairilla, erityismaininta Jarkko Nurmiselle (3.K), joka kuljetti matkalaisia paikalle Itä-Suomesta automobiililla. Takaisku kohtasi kiusallisesti Karjalaisen Kari-Markkua: mies kyllä pääsi perille vaan ei matkalaukku. Tälläkin kohdalla kurssi tosin osoitti ryhdikkyytensä – odotimme Kari-Markkua aseveljen tyyneydellä Sallassa jonkin rupeaman että hän pääsi taksikyydin kuljettamana liittymään joukkoomme. Ryhdikäs oli Kari-Markkukin – ensimmäisen matkapäivän päätteeksi nautimme Kantalahden illallispöydässä paikallisessa nesteessä mitatun palkkion veljemme (ehkä vähän meidänkin...) koettelemuksen kompensaationa!

Kurssimme ”hovikuvaajan” Esko Tainion poissaollessa täytti visuaalisen tallentamisen vastuullisen tehtävän taidolla ja kunnialla Pertti Karvinen.

 I matkapäivä:  

Pysähdyttiin ensin Mäntyvaaran muistomerkillä, joka seisoo symbolina etäisimmästä kohdasta, jonne neuvostojoukot etenivät. Salpalinjan pohjoisimmat betonikorsut löytyivät Joutsijärveltä, jossa oli pysäytetty hyökkäys (vanhan) Sallan suunnasta. Talvisodan aikaisista taisteluista Sallan alueella kertoivat myös ruotsalaisten vapaaehtoisjoukkojen kohtuullisesti säilyneet asemat ja ruotsalaispataljoonan Paikanselässä kaatuneen komentaja Dyrssenin muistomerkki. Senkin saimme tietää, että Sallan alueella oli taistellut kaikkiaan 15 Mannerheim-ristin ritaria.  

Sallassa meillä oli mahdollisuus (kun aikaa oli...) perehtyä myös paikalliseen pankkielämään.

Ystävälliset pankkivirkailijat tiesivät kertoa että Sallaan jää vain yksi toimiva pankkikonttori (häveliäissyistä jätettäköön nimi mainitsematta, mutta perinneyhdistyksen puheenjohtaja OP ei pannut tilannetta ollenkaan pahakseen). Joka tapauksessa valuutanvaihdossa saimme osaksemme ystävällisen palvelun.

Aivan erinomainen vierailukohde oli ”Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo” - innostava opas upgreidaa aina kohteen merkitysarvon. Sallakaan ei ehkä ole piirtynyt mieliimme merkittävänä sotahistoriamme tapahtumapaikkana, mutta perusnäyttely pystyi havainnollistamaan, kuinka useammaltakin paikkakunnalta/alueelta löytyy sotahistoriallista värikkyyttä. Omia mielenkiintoisia taustoja toi Sallan historiaan myös matkatoverimme Tapio Kiviniemi, joka oli toiminut 1960-luvulla opettajana yhdellä kunnan 31 (!) kansakoulusta.

Rajanylitys Kelloselässä otti sen perinteisen n. 1 minuutti/henkilö (todettakoon, että loppumatkalla Kirkenesissä vastaavaan toimitukseen meni n. 1 minuutti/retken kokonaisvahvuus).

Päivälle kertyi mittaa, olimme perillä klo 21, kun maantieosuuksissa oli yhä tsemppaamisen (tai EU:n) tarvetta, varsinkin osuudella rajalta Alakurttiin. Sittenpä avautuikin hyvälaskuinen asfaltti kohti Kantalahtea.

 II matkapäivä:

 Edessä oli aamuvarhaisesta lähtien n. 200 kilometriä Kuolan niemimaan poikki. Kuulimme, että Kantalahden ja Muurmannin välillä ei ollut maantieyhteyttä ennen 2. maailmansotaa, ja liikennöinnistä vastasi yksinomaan 1. maailmansodan aikana rakennettu Muurmannin rata. Pirenka-joen tuntumassa tutustuttiin bussiyhtiömme tarjoilun kanssa kilpailevaan paikalliseen kuppilaan, ja siellä esillä olleisiin ”kukkuloihin”, joita kuvattiin hyvin innokkaasti. Lähestyttiin ennen pitkää kaivosalueita (Monchegorsk, Olenegorsk), joista meille oli erinomaisena asiantuntija-apuna kertomassa kurssitoverimme Pekka Hynynen. Pekka, jolle kaivokset olivat tulleet tutuiksi 20 vuoden varrelta, muistutti johdannoksi siitä, että jo sissipäällikkö Pekka Vesainen oli 1500-luvulla  tuntenut viehtymystä alueeseen, ja eihän siinä aikaa tärväytynyt kuin vuoteen 1920, kunnes jo Petsamo liitettiin Suomeen. Apatiittikaivoksilla oli aikoinaan käytetty työvoimana mm. Inkerinmaan kulakkeja. Tien varrelle kasatut kaivosten jätevuoret eli virallisemmin ”sivukivivuoret” kuten Pekka meitä valisti, toivat vaihtelua alakuloiseen maisemaan.

Murmanskiin saavuttaessa kohdattiin rakenteilla olevat mittavat maantielogistiset järjestelyt (valtatiet, sillat). Monumentaalisuutta vahvisti edelleen vierailu jättimäisellä (pompöösillä?) Aljosa -patsaalla. Paikan päällä todettiin myös, että Murmansk on Venäjänkin oloissa aika kaukana: junamatka Pietariin otti aikataulun mukaan 26 tuntia! Vierainamme oli hotellissa konsulaatin väkeä, jotka kertoivat, että kaupungin väkiluku on supistunut viimeisen 20 vuoden aikana 200 000 ihmisellä, nyt asukasluku liikkuu 300 000 ihmisen pinnassa. Konsulivirastomme on EU:n pohjoisin, ja työllistää 13 henkeä, enimmäkseen viisumiasioissa, joiden lunastaminen on myös laskusuunnassa. Venäjälle asetetut pakotteet eivät paikallisväestöä huolettaneet, sanomalehtiä ei lueta, kun Pravda ja Izvestija veivät jo  neuvostoaikana kaiken uskottavuuden. Ja televisiosta ei tule kuin yhdensuuntaista informaatiota!

 III matkapäivä:

 Siirryttiin kauniissa  vajaan 15 asteen pouta-, mutta myös upeassa ruskasäässä kohti Petsamoa. Koivutundran karuus ja jylhyys oli pysähdyttävä elämys. Pompööseistä venäläisistä muistomerkeistä ei päästy täälläkään eroon. Varuskunta-alueita (Sputnik, 8. merijalkaväkirykmentti) ja valmiusyhtymien tukikohtia ohitettiin (hiljaisena tietona liikkui että sotilaiden arkkuja oli nähty kesän aikana näilläkin leveyspiireillä!). Jäämeren tien varrella (valmistui 1931) havahdutti 12000 saksalaisen sotilaan kenttähautausmaa. Zapoljarnyn ja Nickelin alueilla kohdattiin alastomat tunturit, ”kuollut maisema”. Yllätyksenä osui silmiimme toisaalta 10 funkis-tyylistä taloa!

 Hynysen Pekka avasi detaljitietoisesti nikkelibisnestä maailmansotien välisenä aikana (kolmiodraama: Saksa, Neuvostoliitto ja Englanti), pienen Suomen seikkaillessa näiden välimaastossa. Tuotanto pantiin alulle 1940, mutta sulatto käynnistyi vasta 1942. Luontoon laskettujen rikkipäästöjen on arveltu nousseen 200 tonniin vuorokaudessa (luontoonhan ne näyttivät menevän edelleenkin, onneksi tuulen suunta on Jäämerta kohti). Saksalaisten jättäessä alueen lokakuussa 1944 tehtaan savupiippu kaadettiin sulaton päälle ja samalla tuhottiin myös tehdasta palvellut voimalaitos ja sen pato. Säännöstelyaltaan vesi syöksyi tulva-aaltona Paatsjokeen ja aiheutti tuhoa sen rannoilla. Nykyinen maisemakuva on lohduton: maanpinnalla ei vihreys menesty. Mutta se ei estänyt metsälounaan nauttimista Suonijoen ja kolttien talvikylän maisemissa!

Ei perinneyhdistyksen retkiä ilman visailukisoja – ainakaan jos matkalla on ”visailuneuvos” Reijo Salminen. Tällä bussiosuudella hoidettiin perinteinen visailu parityöskentelynä. Luutnantti Salminen oli elementissään, pohjustettuja kysymyksiä oli kirjallisena 28, ja ”bonus-kysymyksiä” sateli tiuhaan - jopa siinä määrin että syntyi jo tietynasteista kalabaliikkia, saadaanko tässä tällä menoa paremmuusjärjestystä edes aikaiseksi.  Oli jälleen arvokasta pohtia esim. Isä Aurinkoisen ja Armi Kuuselan samanpituisuuden mittaa, ja kuinka monta D-kirjainta mahtui TV-sarja Bonanzaan. No, järjestys toki saatiin bussissakin selville, kunnes palkintojenjakotilaisuudessa Hotelli Ivalossa puheenjohtaja totesi olevan tarvetta järjestellä palkintosijoja ns. uuteen asentoon.  Vaan samatpa nimet siellä näyttävät keikkuvan palkintosijoilla retkestä toiseen!  

IV matkapäivä:

 Bussin nokka kääntyi kohti Rovaniemeä. Edessä oli vielä 350 kilometrin taival. Viimeisenä matkapäivänä oli mahdollista kokea museotien pätkää Jäämeren tiestä (Magneettimäki). Pouta- ja ruskasää huipentui ”kirkkauteen” Kaunispään huipulla, jossa kokeneetkin Lapin kävijät aidosti ihastelivat, etteivät näin hienoissa olosuhteissa ole koskaan Lappia kokeneet. Saariselän tunturikappelissa viritettiin kaksi tuttua virttä: Isänmaan virsi ja Suvivirsi. Tankavaaran Kultamuseo oli tutustumisen arvoinen, samoin Porttipahdan pato ja voimalaitos. Erikoinen tutustumiskohde oli Sodankylän vanha Lapin kirkko vuodelta 1689, vanhimpia maamme puukirkkoja.

 Nelipäiväinen rengasmatkamme päättyi Vikajärvelle, kuten mainio oppaamme Juhani Vakkuri asian ilmaisi. Koskettava oli vielä käynti Narvajärven tuntumassa sijainneella 2530 saksalaisen sotilaan hautausmaalla ja muistomerkillä. Perinneyhdistyksemme 7. retki oli maalissa, takana kaikkiaan n. 1500 kilometriä.  

 Lopputulemaksi saanen pelkistää oivallisen matkanjohtajamme Juhani Vakkurin ”päätösluennan” antia: ”Vuosien 1944 syksyllä ja 1945 talvella/kevättalvella käyty Lapin sota oli sota, jota ei alun perin pitänyt tulla lainkaan. Suomalaiset eivät sitä luonnollisesti halunneet eivätkä sitä halunneet Lapissa olleet saksalaisetkaan. Oli kuitenkin taho, joka halusi taistelua saksalaisten ja suomalaisten välillä. Se oli Neuvostoliiton sodanjohto, joka oli pääsyyllinen sotatoimien alkamiseen suomalaisten ja saksalaisten välillä syksyllä 1944... Lapin sota oli lopulta turha ja tarpeeton sota. Uhrautujaksi joutui tässä taistelussa Suomi ja poliittisen syntipukin ja roiston rooli sälytettiin sodanjälkeisessä historiassa Saksalle. Ainoa, joka sodasta jollain tavalla hyötyi, oli Neuvostoliitto, ja senkin hyöty oli lopulta kovin rajallinen”.

 Olen koonnut tämän matkakertomuksen pääasiassa omien muistiinpanojeni pohjalta. Lisäksi haluan kiittää Juhani Vakkuria ja Pekka Hynystä heidän luovuttamista kirjallisista materiaaleista. Kaikille matkatovereille kumarrus erittäin tahdikkaasta käyttäytymisestä, josta jäävittömän todistuksen antoi – tälläkin retkellä – asiantuntijaoppaamme Jussi. Lopuksi sallittakoon erityismaininta bussiosuuksien vieruskumppanilleni Reijo Salmiselle, joka energisyydellään (”Hei, yksi kysymys”) piti huolen siitä että muistiinpanoja ei ihan kohtuuttomasti kertynyt sekä hotellihuoneen kanssani jakaneelle Lundqvistin Christerille, joka tyyneydellään ja GPS:n avustuksella piti bussin peräpäätä kärryllä siitä, missä mentiin.

Ylösmerkitsi tehtäväkseen saaneena

 Jorma Lempinen