RUK 120 LENINGRADIN SAARTO JA VANHA VENÄJÄ 21.-24.8.2017

RUK 120-KURSSIN KYMMENES MATKA

Kurssimme kymmenes sotahistoriallinen retki suuntautui muutaman muualle tehdyn matkan jälkeen jälleen Venäjälle. Retkemme tavoitteena oli saada näkemystä toisen maailmansodan eräästä kuuluisimmasta tapahtumasta ”Leningradin saarrosta” sekä laajentaa tietoamme Venäjän historian alkuajoista.

Allegrolla ensin Pietariin ja bussilla eteenpäin: Mukana oli 46 kurssilaista. Retki toteutettiin VL-Matkojen toimiessa vastuullisena järjestäjänä. Asiantuntijaoppaana ja matkan johtajana toimi sotahistorioitsija FM Juhani Vakkuri. Hänelle tämä oli kolmas retki kanssamme.

Kuva 1. Retkeläiset Pihkovassa Ruhtinatar Olgan patsaalla. Matkan johtaja Juhani Vakkuri oikealla (Foto: Tainio)

Lähdimme maanantaiaamuna 21.8. Allegrolla Pietariin, jossa meitä asemalla odotti Vihdin Liikenteen bussi kuljettajanaan ekonomi Veijo Pyysalo. Suuntasimme Nevan rantaa kohti koillista ja koimme heti Pietarin ruuhkat. Vakkuri kertoi Leningradin piirityksen vaiheista ja osoitti matkan varrella olleita taistelupaikkoja.

Leningradin saarto oli vakava paikka: Leningradin saarto tai piiritys katsotaan alkaneeksi 8.9.1941, jolloin Saksan pohjoinen armeijaryhmä saavutti Laatokan rannan Leningradin koillispuolella. Suomalaiset joukot saavuttivat samoihin aikoihin vanhan rajan ja etenivät Syvärille saakka. Rintamalinja Leningradin luoteispuolella ulottui Suomenlahdesta Laatokkaan. Piirityksen sisään jäi yli 2 miljoonaa asukasta ja kaupunkia puolusti yli 200.000 sotilasta. Talvella 1942 ainoa huoltoreitti n.s ”Elämän reitti” oli jäätie Laatokan yli. Myös kesällä ja syksyllä 1942 Leningradia pystyttiin jossain määrin huoltamaan Laatokan kautta.

Saartorengas murtui useiden taistelujen jälkeen 18.1.1943, jolloin Sinjavinon kukkuloiden taistelussa Puna-armeija sai avattua 11 kilometriä leveän kaistaleen kukkuloilta Laatokan rantaan pysyväksi maayhteydeksi. Toisen laskutavan mukaan piiritys katsotaan päättyneeksi vasta 27.1.1944, jolloin saksalaiset joukot saatiin ajetuksi Laukaanjoen tasalle useiden kymmenien kilometrien päähän kaupungista. Viimeksi mainittua laskutapaa käyttäen päästään lähes 900 piirityspäivään, jota Venäjällä yleisesti käytetään.

          

Kuva 2. Leningradin saarron kartta 1943 (Foto: Tainio)

Saarron aikana kaupungissa kuoli vähintään 640.000 ihmistä ehkä lähes 800.000. Leningrad sai ensimmäisenä kaupunkina Neuvostoliiton Sankarikaupungin arvonimen vuonna 1945.

Alueella tutustuimme muun muassa Sinjavinon taistelualueen laajaan muistomerkkiin ja Solugubvkan saksalaisten sotilashautausmaahan, joka on vuonna 2000 saksalaisten toimesta perustettu, ja on heidän ylläpitämä. Siellä on haudattuna kymmeniä tuhansia saksalaisia sotilaita. Ohitimme Mgan rautateiden risteysaseman, jossa käytiin 1943 kovia taisteluja neuvostoliittolaisten yrittäessä murtaa saksalaisten piiritystä ja onnistuessa pitkien taistelujen jälkeen.

           

Kuva 3.  ”Solugubvka” oli saksalaisten sotilashautausmaa ja täynnä kaatuneiden nimiä (Foto: Tainio)

Iltapäivän lopulla saavuimme Tihvinään, jonka saksalaisten joukot itäisimpänä paikkana tällä rintamalla saavuttivat 8.11.1941, mutta josta he luopuivat kuukauden kuluttua perääntyen Olhavan joen tasalle.

Tihvinässä lounaan jälkeen tutustuimme ”Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen luostarissa” kuuluisaan ”Tihvinän Jumaläidin ikoniin”, joka joitakin aikoja sitten palasi pitkältä matkaltaan Kanadasta luostariin.

Kuva 4. Tihvinän ”Jumaläidin ikoni” (Foto: Tainio)

Bussimatkalla lisää tietoa ja kokemusta: Matkalla Novgrodiin Erkki Hämäläinen luki otteita isänsä haastattelusta sodanaikaisena hävittäjälentäjänä. Hän oli tehnyt Hurricanella rohkean tiedustelulennon saartorenkaan läpi Leningradiin. Lennon tarkoituksena oli selvittää Leningradin rintaman tykistön ja it-asemien sijaintia ja vahvuutta.

Muutamaa kymmentä kilometriä ennen Novgrodia moottoritien liikenne pysähtyi. Seuraavaan 5 kilometriin kului 1,5 tuntia. Syynä oli tällä Venäjän eräällä tärkeimmistä valtateistä sillan korjaus, jossa liikenne oli vuoron perään yksisuuntainen. Ruuhkassa etenemistä illan hämärässä piristi eteläisellä taivaalla näkynyt upea ”ilotulitus” ukkosrintama ollessa Novgorodin päällä. Saavuimme viivästyksistä johtuen Novgorodin hotelliimme vasta 22.30. Ennen nukkumaan menoa illallinen maistui vodkaryyppyjen kera.

Novgorodilla on suuri merkitys Venäjän syntymisessä. Nestorin kronikan mukaan varjagi Rurik perusti Novgorodin ruhtinaskunnan 800-luvun lopulla. Kiova keskuksena ollut valtakunta hallitsi 900- ja 1000-luvuilla Novgorodinkin aluetta.  Sittemmin 1100-luvun puoliväliin mennessä muodostui Novgorodin tasavalta nykyisen Venäjän luoteisista ja pohjoisista osista ollen yksi keskiajan Euroopan suurialaisimmista valtakunnista. Eräänä hallintoelimenä oli Vetse – kansankokous, joka kutsuttiin koolle Vetse-kellolla. Mongolien valloittaessa nykyistä Venäjää Novgorodin tasavalta säilyi itsenäisenä, kunnes Iivana Julma 1400-luvun lopulla valloitti Novgorodin vieden mennessään Vetse-kellon ja Moskovan tullessa pääpaikaksi Venäjällä.  Novgorod ja Ruotsi taistelivat 1300-luvun alussa ja solmivat 1323 Pähkinäsaaren rauhan ja näin Suomenkin historiaan Novgorod liittyy. Ruotsin vallan alla Novgorod oli 1611-1617. Stolbovan rauha vuonna 1617 päätti Ruotsin vallan Novgorodin alueella. Matkallamme Tihvinään ohitimme tuosta rauhasta kuuluisan pienen Stolbovan kylän.

Tiistaiaamuna 22.8. aloitimme Novgorodiin tutustumisen Pyhän Yrjön luostarista Ilmenjärven rannalla muutama kilometri keskustasta. Olhavanjoki, jonka olimme useamman kerran jo nähneet alkaa sieltä ja laskee sitten Laatokkaan. Novgorodin entisestä kauppapaikasta Olhavanjoen rannalla kävelimme joen yli Novgorodin Kremliin eli Denitsiin, joka on rakennettu 1000-luvun alussa ja on vanhin säilynyt Kreml Venäjällä. Kremlissä kävimme siellä olevassa kuuluisassa Sofian katedraalissa.

           
 

Kuva 5.Retkeläisiä Novgorodin Kremlissä (Foto: Puntila)

        

Kuva 6. Kremlin historiaa; 1500-1600 luvuilla valmistettuja kirkonkelloja Novgorodin temppeleistä (Foto: Tainio)

  

         

Kuva 7. Venäjän merkkihenkilöpatsas 1856, mm. Aleksanteri Suvorov (Foto: Tainio)

Pihkovassa oli paljon historia... Lounastauon jälkeen bussimme suuntasi kohti länttä Pihkovaa, joka oli Novgorodin tasavallan aikaan toinen merkittävä kaupunki Baltian kauppareitin varrella. Pihkova muodosti 1300-luvulla oman tasavallan.   Pitkän bussimatkan katkaisi tauko iltapäiväkahvien ja voileipien kera puolivälissä matkaa. Pihkova on monella tapaa tunnettu Venäjän historiassa. Kiovan ruhtinaan Igorin puoliso Olga oli kotoisin Pihkovasta. Igor hallitsi laajaa Kiovan ruhtinaskuntaa 900-luvun puolivälissä ja hänen kuoltuaan ruhtinatar Olga oli parikymmentä vuotta sijaishallitsijana. Olga kääntyi kristinuskoon ja hänen aikanaan alkoi kristinuskon leviäminen pohjoiseen luostarien perustamisella.

Pihkova on merkittävä varuskuntakaupunki nykyään. Siellä on laskuvarjoprikaati, joka on Venäjän länsiosan tärkeimpiä joukko-osastoja. Yritimme päästä varuskunnan portille, luovuimme suuren ruuhkan vuoksi, mutta näimme varuskunnan portin, joka kuvaa avattua laskuvarjoa.

Pihkovassa Venäjän keisari Nikolai II luopui kruunusta maaliskuussa 1917 veljensä hyväksi, joka kuitenkin kieltäytyi kruunusta ja Venäjän keisarikunta päättyi. Ohitimme aseman, jonka ratapihalla junavaunussa luopuminen tapahtui. Kauempaa näimme myös tuon ratapihalla museona olevan vaunun.

         

Kuva 8. Vakkuri valmistelee kahvitusta porukalle, jolla neuvonpito on käynnissä (Foto: Puntila)

Kolmannen matkapäivän aamu valkeni sateisena ja sellaisena päivä jatkui iltaan saakka. Ohjelmassa oli aamulla tutustuminen Pihkovan Kremliin ja siellä olevaan Pyhän Kolminaisuuden katedraaliin. Venäjällä on kommunistisen kristinuskon vastaisen vallan jälkeen laajasti kunnostettu kirkkoja ja luostareita ylimmän johdon suojeluksessa. Mekin tutustuimme matkamme aikana lukuisiin kirkkoihin ja kolmeen luostariin, jotka kaikki olivat hienosti kunnostettuja upeine ikonostaasein ja vanhoine seinämaalauksineen. Pihkovassa kävimme vielä sateesta huolimatta Aleksanteri Nevskin valtaisalla muistomerkillä hiukan Pihkovan keskustan ulkopuolella.

Jonkin matkaa Pihkovasta tutustuimme Izborskiin ja sen jo vuonna 862 perustettuun vanhaan linnoitukseen.

          

Kuva 9. Sadetta riitti vielä Izborin linnoituksessakin (Foto: Puntila)

Matkalla kohti Viron rajaa pysähdyimme vielä Petserin luostariin, joka on todella upea, vuonna 1473 perustettu luostari. Sen säilyminen hienona selittyy osaksi sillä, että se kuului Viroon 1920- ja 1930-luvuilla. Siellä olisi voinut viipyä kauemminkin, mutta sade ja matkamme kireä ohjelma estivät sen.

     

Kuva 10. Petserin luostarin kaunista pihapiiriä (Foto: Puntila)

Setukaiset, pieni kansa Virossa: Rajan ylityksen, joka sujui kohtuullisen nopeasti, jälkeen ajoimme Värskaan Setu-museon alueelle. Setukaiset ovat kansanosa, jolla on lähellä eestinkieltä oleva oma kielensä. Setukaiset ovat asuttaneet kyliä molemmin puolin rajaa. Nykyään heitä on 13000, joista enää vain 1000 asuu Venäjän puolella. Viron valtio on tukenut setukaisten muuttoa Venäjältä. Retkemme ensimmäisenä päivänä Jorma Lempinen jakoi meille setukaisten kansalliseeposkirjan ”Pekko”, jossa on paljon samoja piirteitä kuin meidän Kalevalassa ja virolaisten Kalevipoegissa. Lempinen on Viro-säätiön, joka on tukenut suomennoksen tekemistä, hallituksen puheenjohtaja. Pekon kunniaksi on perustettu aikanaan Petserin luostari. Setu-museon alueella olevassa ravintolassa söimme todella maukkaan lounaan. Sateen takia museoon tutustuminen jäi vähäiseksi.

      

Kuva 11. Setu-museon yhteydessä maistui paikallinen maittava lounas (Foto: Tainio)

Sitten vielä Tarton yliopistoon ja Viron kansallismuseoon tutustumaan: Illansuussa saavuimme Tarttoon ja Dorpat-hotelliin. Ennen illallista meillä oli vierailu Tarton yliopistoon. Siellä vararehtori Erik Puura kertoi vuonna 1632 perustetun Tarton yliopiston historiasta, muutoksista vuosisatojen aikana, tämän hetkisestä tilanteesta (yli 13000 opiskelija), suomalaisista opiskelijoista (runsaat 130, joista valtaosa lääketieteellisessä) sekä omasta historiastaan. Persoonallinen esitys herätti runsaasti kysymyksiä.  Puheenjohtaja antoi Puuralle kiitokseksi kurssimme 50-vuotiskirjan.

     

Kuva 12. Tarton yliopiston vararehtori Erik Puura sai RUK-120 kurssin 50-vuotiskirjan Olli Puntilalta (Foto: Tainio)

Hotellissa syödyn illallisen, johon myös Puura kutsuttiin, aikana kiiteltiin Vakkuria hyvästä johdatuksesta antaen hänelle ikonin ja kirjamme, jollainen myös luovutettiin erinomaiselle kuljettajallemme Pyysalolle.

Viimeisenä matkapäivänämme lähdimme aamiaisen jälkeen bussilla tutustumaan Tarttoon. Kiertelimme Toomemäellä, kävimme katsomassa vanhan tuomiokirkon raunioita, näimme talon, jossa Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin, Raatihuoneen lähellä näimme vinon talon ja vanhaa kaupunkia enemmänkin.

Tärkein kohteemme Tartossa oli viime vuoden lokakuussa avattu Viron Kansallismuseo. Tämä neuvostoajan lentokentän kiitoradalle rakennettu moderni museo on jo arkkitehtonisesti näkemisen arvoinen. Pariisilaisen arkkitehtitoimiston suunnittelema rakennus on yli 350 metriä pitkä ja kuvaa lentokoneen lentoon lähtöä ollen toisesta päästä vain pari metriä korkea ja pääoven päästä lähes 20 metriä. Me tutustuimme ”Uralin Kaiku” nimiseen näyttelyyn. Se esitti sekä virtuaalisesti että esineiden muodossa suomalais-ugrilaisten kansojen historiaa. Vaikuttava rakennus ja näyttely.

Kuva 13. Viron Kansallismuseo: Tarkkaavaisena kuunnellaan opas Henri Kortelaista (Foto: Tainio)

Tartosta lähdettyämme veljemme Reijo Salminen kyseli jälleen meiltä monta vaikeaa tai vekkulia kysymystä ja viihdyttäen ehkä jo historian lukuihin ja kirkkojen ikoneihin vähän väsynyttä joukkoa jutuillaan.  Parhaille annettiin viinipullot palkinnoksi.

Matkalla Tallinnaan pysähdyimme Pöltsamaan kaupungissa, joka oli aikanaan hetken Liivinmaan kuningaskunnan pääkaupunki. Siellä vanhassa ritarilinnassa vierailimme viinin maistajaisissa. Viinimarjoista, omenoista ja metsämarjoista tehtyjä viiniä maistelimme viiden eri tuotteen verran. Aika moni pullo lähti sieltä myös kotiin tuliaisiksi.

Kuva 14. Poltsamaa Felix 1929 on Viron vanhin viinitila. Esittelyä ja maistiaisia (Foto: Tainio)

Ennen Tallinnaa pysähdyimme juomaan Vakkurin tarjoamat samppanjat ja laulamaan Reijon johdolla perinteiseen tapaan Finlandian.

Kuva 15. Lopputunnelmissa Finlandia-kuoro RUK-120 johtajanaan Reijo Salminen (Foto: Tainio)

Laivamatka Tallinnasta Helsinkiin sujui rattoisasti illallista syöden ja matkan vaikutelmia kerraten.

Lopputoteamuksena voimme todeta, että viime sotien historiallisia paikkoja olisi voinut olla kohteina enemmänkin. Toisaalta naapurimaamme Venäjän historia erityisesti lähellä olevien osien osalta ja vuosisatojen takaa tuli tutummaksi. Näimme myös Venäjän tätä päivää, josta erityisesti pisti silmään viljelysten ja karjatalouden vähäisyys. Ero siirryttäessä Viron puolelle oli todella suuri. Oli myös näin retken suunnittelijana hienoa, että oli monta ensikertalaista matkallamme. Ensi vuonna suuntaamme Puolaan ja olemme enemmän taas viime sotien tapahtumissa.

Espoossa 25.9.2017 

Teksti: Olli Puntila 
Kuvat: Esko Tainio, Olli Puntila
Taitto: Erkki Hämäläinen